Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, August 4, 1956

              ' (Jatkoa)
' VII.
" " y i R T A venhettä vie . . Inkeri le-
V lepäsi vuoteessaan suljetuin sil-
Tnin. Hän oli ollut sairaana, kuinka
kauan, se oli hänelle itselleen arvoitua.
Tuntui kuitenkin kuin olisi koko ijäi-syyden
jo levännyt siinä kaikkea tar­moa
ja tahtoa vailla. Virta oli kuljet­tanut
venhettä, näyttänyt tuonelan
tumman~joen. jonka rannalla tuonelan
valkea joutsen joikui. Tuon kaiken
Inkeri oli nähnyt maatessaan kuume-houreessa.
Siellä oli ollut ranta niin
kaunis, valkoinen, rauhallinen, mutta
virta, olikin alkanut kuljettaa venhettä
takaisinpäin.
—iMinkätähden? mietti Inkeri. Vä-hitellien
alkoi kaikki selvitä. Kaikki ta­pahtumat
kiertyä jälleen sielun sihnien
eteen. Mutta ihmeellistä, se syvin tus­ka
tuntui kuitenkin jo menneen. Saat­toi
ajatella rauhallisesti kaikkea. Kui­tenkin
tuH mieleen, miksi näin? Min-kätähden
tämä paluutielle joutuminen
jälleen? Miksi näytettiin rauhan ran­ta,
kun ei perille kuitenkaan päässyt?
'Inkerin valkeat kädet hypistelivät
peitettä. Hän oli sairastanut ankaran
keuhkokuumeen, mutta kuin ihmeen
kautta kuitenkin pelastunut.
Kevyet askeleet olivat pysähtyneet
hänen vuoteensa viereen, ja joku järjes­teli
siinä jotain. Inkeri tiesi, että hän
oli Keijukka, joka hellällä rakkaudella
oli usein sairauden aikana palvellut In­keriä.
Keijukka oli niin kasvanut ja
vahvistunut. Sydän, tuo hänen mieli­harminsa,
se oli jättänyt lakkoilemisen-sa
miltei kokonaan. Keijukassa oli
paljon Inkeriä. Nuo vaaleat kiharat ja
silmät. Mutta muuten hän näytti vie­läkin
niin hennolta, vaikka lapsuusiän
kulmikkuus alkoikin kadota.
— Katsohan, Inkeri, mitä sinulle
toin! kehoitti hän lempeästi.
iinkeri avasi silmänsä..
— Ah, ruusuja . . . Keneltä?
^ Koeta arvata.
»Heikko toivo syttyi äkkiä Inkerin
katseeseen. Kyöstiltä . . . Voisiko se
olla mahdollista . . . Kyöstihän oli jos­sain
kaukana — poissa . . . Mutta jos
kuitenkin . . .
— Ar\'o Tapiolalta, oli riemullinen
ilmoitus.
Inkeri sulki nopeasti silmänsä ja
kääntyi seinään päin.
Sellainen poika, kehui Keijukka.
— Joka ikinen päivä niitä on miltei tul­lut
ja puhelinsoittoja. Ei niin vain
jokainen muistaisi. Ja kuitenkin sinä
olet kuin pettynyt . . .
— Keijukka. virkkoi Inkeri punas­tuen.
Hän koetti kuitenkin unhoittaa
tämänkin pettymyksensä ja olla kiin­nostunut
Keijukan mieliksi Arvosta.
— Kuka on vastannut puhelinsoit­toihin?
kysyi hän.
— Arvonko? Tavallisesti minä. —
Keijukka meni äkkiä hämilleen. — Kat­sos,
toiset ovat tavallisesti ulkona töissä
ja minä yksin sisällä.
— Mitä hän on jutellut?
— Kaikkea ja kaikenlaista. Ensiksi
kysynyt aina sinua ja sitä, koska saa
tulla katsomaan. Sellainen huomaavai­nen
ja hieno poika.
Inkerin täytyi hymyillä Keijukan in­nostukselle.
Mutta ajatellessaan asioi­ta,
tuntui hänestä itsestäänkin h\'\'älle,
että Arvo oli sentään muistanut. Se
ikääAkuin länunitti. Sellainen hieno,
kunnon poika", oli Keijukka sanonut.
Ehkä hän olikin sitä. Tunsihan Inke­ri
hänet yhtä hyvin kuin oman itsen­sä.
—^Mitähän hän nykyisin hommailee?
kysyi hän kuin jotain kysyäkseen.
— Nyt kesän aikana on hän koto­naan.
Talven aikana oli lueskellut ah­kerasti,
kuulema, selitti Keijukka ker-keästi.
Inkeri nyökkäsi hyvillään. Näytti,
niinkuin Arvo olisi sisukkaasti ponnis-
KIRJ. HILKKA
tellut vain eteen- ja ylöspäin. Niin sitä
piti. Äkkiä joku uusi ajatus kirkasti
hänen mieltään. Jos hänkin aloittaisi
luvut jälleen. Ottaisi, yrittäisi lainaa
jostain ja tottahan Erkki-veUkin auttai­si,
hänhän alkoi olla jo varoissaan.
Ajatus hurmasi uutuudellaan. Todella­kin
. . . Jokin tarkoitushan hänenkin
elämällään ohsi, koska hänet oli takai­sin
elämäänkin heitetty. Ja tuntui kuin
vääryyden teolta omaisia ja itseäänkin
kohtaan, jäädä toivottomana suremaan.
Mikä oh mennyt, se oU mennyt, eikä
voisi takaisin palata. Jos hän ohkin
pettynyt, niin estäisikö se häntä toivo­masta
uutta kevättä jälleen?
— Heitä sinä hiiteen se turha suremi-nen,
niin tein minäkin;'£un sinä annoit
lähtöpassit. Työtä olen tehnyt ja tässä
olen sinua taas kiusaamassa . . .
Arvo seisoi Inkerin edessä huoletto­massa
asennossa, silmissään iloinen vei­tikka.
Hän oli sama Arvo kuin emien­kin,
mutta kuin miehistynyt/kuitenkin.
Inkeri hymyih.
— Oletpa aika kohtelias, kun ilmoitat
asianomaiselle itselleen, kuinka helppo
hänet on ollut unhoittaa. Olen kuiten­kin
iloinen, että niin on käynyt, että
rakkautesi ohkin vain tuollaista ohime­nevää
laatua. Minun laitani ei Uene sa­moin
. . .
— Erehdyt, Inkeri. Arvo oikaisi it­sensä
äkkiä, silmissään välähdys. —
Rakkauteni sinuun pysyy aina samana.
Se ei muutu eikä kuole. Täytyisi ensm
löytyä joku toinen, niin täydellisesti
sinun kaltaisesi ihminen, joka saisi mi­nut
unohtamaan. Ja se lienee mahdo­tonta.
Mutta turheia suremista en kan­nata.
Jos luonteeni olikin varhaisim­pina
nulikkavuosinani tuollainen hel­posti
laskeva ja nouseva niin sitä se ei
ole enää. Rakkauteni sinuun on sama,
vaikka sinä oletkin sen aliarvioinut . . .
Inkeri katsoi alas, nyppien kädessään
olevan kukan terälehtiä. Kotilahdella
kahisivat kaislat ja ilmassa oli täysi ke­sän
tuoksu.
Arvo seisoi kädet housujen taskuissa"
ja vihelsi. Hänessä ja hänen jäykässä
leuassaan oli nyt jotain päättävän mie­hekästä.
•'En sinua niin vain jätä . . Inke­ri
muisti nuo hänen muinoiset sanan
sa. — Ne tuntuivat jotenkin nyt niin
hyville.
—Arvo, aloitti hän nopeasti. — Tie­dä
tyydytystä kaikesta siitä.
— Silloin hän on luonnoton.
— Oh, sinä tyranni. — Inkeri nauroi.
Oli niin virkistäviä nämä jutteluhetket
Arvon kanssa. Ei tuntenut itseään niin
yksinäiseksikään. -
— Sinäkin, sanoi .Arvo äkkiä tulisesti.
^ Olet kuin luotu tekemään toisen on­nelliseksi
. . .
— Mitä tarkoitat? Inkeri kalpeni.
— Etkö ymmärrä. — Ar\'o tarttui
hänen päähänsä hellän väkivaltaisesti.
— Olen rakastanut sinua, rakastan vie­lä
— etkö nyt voisi jo suostua? — Ei
sanallakaan Arvo kosketellut mennyttä.
Sekin tuntui niin hyvälle.
— Tämä tuU niin odottamatta, sanoi
Inkeri hiljaa.
:SIutta kun hän näki Arvon kiihkeät,
kysyvät kasvot omiensa yläpuolella,
valtasi voimattomuus hänet. Miksi hän
ei voisi suostua — nyt? Arvo rakasti
häntä ja hän voisi tehdä hänet onnelli­seksi.
Eikö toisen ihmisen onnelliseksi
tekeminen ollut kauneinta elämässä,
nyt, kun oman elämänkään ei enää ollut
väliä. Ja olihan totta, mitä Arvo oli
sanonut lukutiestä. Jaksaisiko hän, In­keri,
taistella velkataakan alla? Tus­kinpa.
Ja ohsi niin lohdutonta se yksi-nyyskin.
Koti antoi aina viihtyisyyttä
dätkö, olen aivan samaa mieltä kanssa­si
siitä, että työ on paras lääke . . .
Minäkin olen ajatellut aloittaa lukuni
jälleen.
— Niinkö? — Arvo oli pyörähtänyt
häneen päin ja katsoi tiukasti. — Vai
niin. tuli sitten verkkaan, välinpitämät­tömästi.
— Eikö olekin hieno aate? Valmistau­tua
joksikin virkanaiseksi ja unhoittaa
kaikki — haihattelut . . .
— No, en tiedä. — Arvo potkaisi ki­veä
tiellä. — Ei ole helppoa sekään,
tulva on suuri silläkin alalla. Ja mitä
me teemme noilla kaikilla maistereilla
ja tohtoreilla ynnä muilla, joiksi nai­semme
nykyisin pyrkivät. Saavat vain
ponnistella yli voimiensa, tulevat her­mostuneiksi
ja saavat vain useatkin har­tioilleen
velkataakan, jota nykyisenä
aikana on mahdoton useankin maksaa.
Ja kuitenkin, heillä useallakin olisi ollut
tilaisuus päästä täyttämään luonnolh-sinta
tehtäväänsä maailmassa menemäl­lä
naimisiin. Se on mielestäni naisen
kaunein, jaloin ja luonnoHisin tehtävä.
— Aivanhan sinä saarnaat kuin am­moin
maatuneet esi-isämme, naurahti
Inkeri. Entäpä, ellei naisen sielu löy-
S S ^ ^ J F ä ia rauhaa.
— Arvo^virkkoi hän painaen päänsä
^ miehen olkaan. — Minä suostun . . .
Inkeri oli tahtonut häät vietettäväksi
mahdollisimman pian. Oikeat häät, ei
mitkään vihkimiset vain. Atvo oU tun­tenut
mieletöntä onnea mielessään.
Hän oli täydellisesti samaa mieltä Inke»
rin kanssa. Ei ennättäisi Kyösti Mar­tola
enää — ei voisi enää mitään muut-taakaan
. . . Oli kuin vahingoniloakin
hänen katseessaan. Hän oli voittanut
lopuksikin.
Oli ollut tuUsta kiirettä, kuten aina­kin
häiden edellä. Inkeri, veitikka, oli
yllättänyt koko suvun ja paikkakuruiam
muutkin asukkaat.
— Ne nykyajan tytöt, sanoi Lindros-ka
Mäkiskälle, — ne ovat juuri tuollai­sia.
Sulhasia vaihdetaan kuin hevosia
markkinoilla. Itkulla ne nämäkin häät
päätetään. Sano minun sanoneen.
Mäkiskä nyökkäsi. He olivat noita
tunnettuja "pahanilmanlintuja" kylällä,
jotka mielellään pistivät nokkansa juu­ri
nuorten ihmisten asioihin.
Kaarelassa ei kuunneltu juttuja. Mar­tan
tukeva koura ja tuikea katse oli
ne aina pidättänyt kunnioitettavan vä-
Umatkan päässä. Ja pesässä olikin nyt
niin paljon kauniita ja valoisia ajatuk­sia,
ettei sinne ohsi mitään huonoa
mahtunutkaan. Inkeri kulki enimmäk­seen
omissa ajatuksissaan eikä häntä
tahdottukaan häiritä. Arvokin pysyt­teli
niin paljon kuin mahdollista näky­mättömissä.
Inkeri siunasi hänen hie­notunteisuuttaan
ja päätti sen joskus
. HELLEN LUCAS
ja
ROY LAAKSO
TORONTO, ONTARIO
Häät vietettiin Prince George Hotellissa
Me suomalaiset haluamme lausua onnittelumme nuoren
parin kunniaksi. Säilyköön onni ja rakkaus aina
elämänne taipaleella.
K I I T O S
SydämeUiset kiitokset niistä kauniista lahjoista ja rahalahjoista, joita
f^^."?."^? ^^"1 runsaasti. Kiitos suomalaisille emänniUe jotka uhrasivat
h':?.^ .J^. »^^^a meidän yUättäjäisiin ennen häitä. Haluamme kiittää
aitia ja isäa (Mr. ja mrs. Boris Lucas) siitä suuresta uhrauksesta rahan
J'?...fy°^ muodossa, valmistaessanne meille kaunUt häät. Kiitos äiti
suta kauniista hääpuvusta jonka työsi oheella minulle valmistit.
Teitä kaikkia aina kiitollisuudella muistaen,
HELLEN JA ROY- LAAKSO
436 DOUGLAS AVENUE TORONTO, ONTARIO
3
vielä k«
leen ny
-Mirjj
huissa
niin jäj
joka oli
kikoulu
kantoi
teitä ja
— T
pestä h
niin ka
muuta
Heler
ta hääil
neltä ki
jotain,
mutta I
Hääp
pilvettö]
vät piha
voidut,
kin ja
koetti o
hän ajai
paljon 1:
Tavai
hää\-leis
istui hui
Ineenä.
tot tuh
valtavin
'Ulkoa
iloiset ä
mat nyt
igasteli r
|vat Jnk
|vat siitä
Iphmettel;
lä kesäi
ä)utkahtf
[oli uinui
sia siinä
'Ilut ai\
iena ja \
loni use
ilikin.
Morsi;
I )äätä su
I naa- kuv
I^Tuollaim
[•| lellisena
--Voi
ytöt i
\ »untua 1
\ askeutui
askoksij
Ky
iiuun vi(
: ^eijukkc
otinen,
Inkeri
: ritti hy
lama tot
Itseään l
pljon ki
J Listus oi
Huone
lal jakoi
intautu
l^ilkaisi ]
in ti vie
Jhdattai
hdistett
i »alan ja
Xäin c
• • I • •
Inkeri
'n kuite
r'än lär
iivaanra
irven si:
Kaikki
ihtivat
?tkiseks
^liekin s
Pienek
ihmisii
Irttui pi
IS niin.
lan. J
jHän oi
M^oisen
vaisesti
iinka c
Sivu 4 Lauantaitttf. eloilcuun.4 päiv^ä«, 1956