Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, May 2, 1936

              Sivu 2 LAUANTAINA TOUKOKUUN 2 PÄIVÄNÄ 1936
^smuuiaiinuiiuniuiamunumnuiniti LIEKIN JATKOKERTOMUS «— tmininniniauiuiuiuiäiunnnmaiuinninnu^
1936
(MADEMOISELLE SANS-GENE)
ROMAANI -
Suomennos raftäkankreTestä
aa
$niiiiiiiiiainiuiiiiiinfiiiiiniiiiniiniirniaiiiiiiiiiiiiniiiiiiiiuiiaiiiiiiiiiiiic:iiiiiiiiuiic3!iiH
(Jatkoa)
— Meillä on joukossa valkoihoi­nenkin!
; . . Voin- suositella häntä ai­van
erikoisesti; kerrassaan kiltti tyt-
— Valkoihoinen!
Neiti Pommard oli ällistyksissään.
— Niin . . . Voitte arvata, että hän
tarjoaa vieraillemme hermoja kut­kuttavaa
vaihtelua. Saatte itse näh­dä.
No, jMireille, joutukaapa suk­kelaan!
Mireille oli todellakin valkoihoi­nen,
eittämättömästi valkoihoinen,
minkä saattoi todeta sitäkin varmem­min,
kun^ hän ei huolinut salailla pie­nintäkään
osaa ihostaan, paitsi mitä
peittyi sukkien alle — ja nekin olivat
sangen läpinäkyvät.
Vihdoinkin siis Gabylla oli edes-sääUj
joskaan ei mustan, niin ainakin
valkoisen orjakaupan uhri. Mieli sy­västi
liikutettuna hän puhutteli Mi-reilleiä,
joka kertoi vienolla äänellään
— Olen korkean upseerin tytär,
ja minulla on todistuksissani kor­keimmat
arvosanat. Mutta ilmeises­tikin
on kirjoitettu, että liiallinen kor­keus
ja arvokkuus ovat naiselle es­teenä
hänen tiellään onneen. Tuskin
olin täyttänyt kahdeksantoista, kun
päätin ruveta elämään elämääni,
malttamatta odottaa kauempaa. Olin
kaunis ja viehättävä, minussa oli
tempparementtia ja kunnianhimoa.
Jätin siis maaseudun — asuin Ro-morantinissa—
ja menin Parisiin,
jossa uskoin rikkauden jä'takkauden,
noiden todellisen onnen kahden, eh­dottoman
edellytyksen, odottavan
itseäni. Mutta voi! Parisi otti minut
vastaan varsin tylysti, tai mikä vielä­kin,
tuskallisempaa, ei välittänyt mi­nusta
vähääkään. Toivoin herättä­väni
suurta huomiota ja rajuja into­himo
ja> odotin pääseväni suureksi
puolimaailman naiseksi ja Comedie-
Francaisein näyttelijättäreksi. \Mutta
en saavuttanutkaan tyydyttävää me­nestystä.
Parisissa vilisee kauniita
naisia kuin kirjavia kissoja; siellä
tapaa joka askeleella korkeiden up­seerien
tyttäriä, jotka eivät pääse
puuhun eikä pitkään, ehkä juuri sii­tä
syystä, että ovat valmiit kaikkeen.
Uskoin voivani hellyttää parooni
Rotchildin sydäntä, toivoin tulevani
siksi, eikä kukaan huomannut minua
ajattelevaksi olennoksi, joka oli kyl-
Hksi arvokas näyttelemään loistavaa
osaa yhteiskunnassa. Noina monina
vaikeina vuosina jouduin useaan eri
kertaan pidätetyksi, ja kahdesti mi­nua
puukotettiinkin, ensimäisellä
kertaa oikeanpuoliseen rintaan, toi­sella
kertaa taas vasempaan paka­raan,
kuten voitte omin silmin nähdä.
Ja Mireille näytti huoaten kum­paakin
arpea, jotka kuitenkin, on­neksi,
tuskin nimeksikään rumensivat
hänen hieman velttoja ja hemmoi-teltuja,
vaaleita sulojaan.
— Naisparka! Neiti Pommardin
sydän oli sulaa säähstä. Mutta mik­si
ette hankkinut itsellenne vakituis­ta
paikkaa? Teillähän on hyvät to­distukset,
joten olisitte varmastikin
menestynyt pikä-konekirjoitta jatta-rena.
— Vakituista paikkaa? Mireille
vastasi siihen. Itsekin ajattelin sa-
"SSS^^^^a^^^ifa^^^jossatjlm
ollut potemassa toista haavaani. Niin,
halusin päästä mukavaan, rauhalli­seen
paikkaan. Oh! Olin kerta­kaikkiaan
parantunut kunnianhimos­tani
ja haaveistani. Vaatimaton mut­ta
varma asema, siinä unelmani. Mut­ta
ei pika-konekirjoittajattareksi
— Entä kotiopettajattareksi? Tahi
seuraneidiksi?
— Ei! Ei! Ei ikipäivänä! Miksi
luulettekaan minua? En tahdo olla
toisen käskettävänä, onhan minulla­kin
omanarvontuntoa. Etsin paikkaa
kunnollisessa talossa.
— Valitan suuresti, ettette P3?sy-nyt
kiitettävässä päätöksessänne.
— Vartokaahan . . . Tahdoin pääs­tä
oikeaan, kunnolliseen paikkaan.
Parisissa sellaiset käyvät yhä harvi­naisemmiksi.
Ne alkavat olla kuin
mitäkin loukkoja ja pesiä. Mutta
tiesin, ettei ulkomailla ole puutetta
moitteettomista laitoksista. Päätin
asettua yhtej^een niiden miesten —
ja naisten — kanssa, jotka harjoitta­vat
valkoista orjakaunppaa . . .
Gaby Pommard säpsähti.
— Mitä? Te siis omasta aloittees­tanne
...?
— Niin juuri. Ensiksi täytyi vain
etsiä heidät käsiinsä. Se oli kovin
vaikea. He piileskelevät niin taita­vasti
. . .
<«]iiiiiiiiiiiiaiiiiiiliiiHniilwiiiiiiDiiiiiiiuittaiiiHiiniuE»iauiiDiiiH^
julistetuksi Kanskan kauneimmaksi
naiseksi. Tarjosin itseäni nuorille
prinsseille ja ruhtinaille, jotka tule-vat
Vabn-kaupunkiiö-menettäniää^
viattomuutensa, päästäkseni pinnalle
heidän välityksellään. Turhia haa­veita!
Itse menetin viattomuuteni,
CaniaUti ja Intian jfiTö/tV/m tarjoilija
vei sen minulta; asuin nimittäin sii­nä
hotellissa ullakkohuoneessa. Koin
rakkaussuhteita, joista minulla ei ol­lut
iloa sen enempää kuiri hyötyä­kään;
minun kävi kuten käy niin
monen herkkätuntoisen, ymmärtä­mättömän
ja kainon tytön. Miehet,
jotka eivät vastanneet imelmoiinaani
ihannetta vähimmässäkään määrässä,
koltelivat minua häikäilemättömästi,
ajattelemattakaan turvata tulevai­suuttani.
Useimmat hyvästelivät töy­keästi
ja menivät sen pitkän tien, vä­liin
muistamatta edes antaa tavan­mukaista
pikku muistolahjaakaan.
Muutamat loivatkin kaupanpäälli-
•— Pelkäävät poliisia? ~~~~~
— Eikä, vaan sen vuoksi, että on
niin tavattoman paljon kanasia, jotka
-haluavat tiilla-sijeitetuik&i heidän vä­lityksellään.
Jos mieli saada heiltä
hyvä vastaanotto, täyty>^ olla hyxäX
suositukset, eivätkä he voi siinäkään
tapauksessa luvata mitään varmaa.
— Siis ryöväri jutut nuorten tyttö­jen
ryöstöistä...?
— Ovat pelkkää pötyä. Valkoisen
orjakaupan uhrit itsfe tietävät \^llan
mainiosti, mistä on kysymys. Ja hei­tä
peloittaa A^in yksi seikka: etteivät
vain myöhästy laivasta, jonka on
määrä viedä heidät laiskurien maa­han,
jossa heitä odottavat makean
leivän päivät.
— Onko se mahdollista?
—Asia on niinkuin sanon, arvoisa
neiti. Minä ainakin tiesin vallan hy­vin,
minkälainen asema odotti minua
Buenos-Ayresissa, kun nousinV kah­deksan
vuotta ^\X&i Ruhtinas Igorin
kannelle; muuten.ainoa ruhtinas, jon^
ka kanssa olen koskaan tehnyt tut­tavuutta.
Laiva teki haaksirikon.
Kaikki hukkuivat, muiden muassa tu­sinan
verta kaikkiin eri kansakuntiin
kuuluvia valkoisia tyttöjä, joilla oli
sopimus taskussaan ja jotka olivat,
kokonaan omasta, vapaasta tahdos­taan,
matkalla Uuteen Maailmaan
harjoittamaan pikku kykyjään. Mi­nun
yksin onnistui pelastua. Ajau­duin
Tuntemattoman saaren rantaan.
Ja ennen pitkää löysin täältä sen hy­vän
paikan, jota olin lähtenyt etsi­mään.
Talo on todellakin kerrassiaan
moitteeton, täällä käy vain valioylei-söä,
omistajatar ja hänen apulaisensa
ovat kovin herttaisia, ja itse nautin
— mistä minun on kiittäminen tässä
maassa poikkeuksellista ihonväriäni
— yleisön jakamatonta suosiota, us­kallan
sanoa sen kehumatta. Niinpä
tunnenkin itseni parin onnelliseksi,
eikä pälkähtäisi päähänikään palata
n kiitt^fJS^i^ään kotimaa­hani.
— Voiko se olla mahdollista? En
tiedä, onko minun pidettävä teitä
syyntakeettomana vai julkeana?
Kohauttaen olkapäitään Mireille
vastasi:
— Olen puolimaailman nainen, kur­tisaani
. . . Sellaiseksi ei mu u tu ta,
vaan synnytään. Mutta sitä noiden
siveellisyyttä teeskentelevien seuro­jen
ja yhdistysten herrat ja naiset ei­vät
ymmärrä. Seuraan omaa kutsu­mustani.
Minkä sille voi? Kaikki
ihmiset eivät voi kuitenkaan Saada
jMontyon*)-palkintoa — puhumatta­kaan
siitä, että minullakin olisi oikeus
siihen, sillä teenhän hyvää joka päivä
pyytämättä koskaan samanlaista vas­tapalvelusta!
Neiti Pommard, jolle tarkastus­käynti
oli ollut pieni pettymys, pois­tui
seurueineen malttamatta jäädä
juomaan samppanjaa, jota talon
omistajatar alkoi tarjota heille yksi­tyishuoneessa.
— Yhteiskuntamoraali, hän virk­koi
poliisimestarille, astuisi aimo as­keleen
eteenpäin, jos kurtisaaneiksi
s>Tityneet voitaisiin tuntea jo sjoity-mästä
saakka. Silloin vältettäisiin
monia erehdyksiä^; samoin säästyisi*
paljon hukkaan heitettyjä sanoja ja
turhaa huolta ja vaivaa.
muutamat vieiä^ tavallista paljoa no-peammim
Kun rakkaus on muuttu-nut
tieteeksi ja taiteeksi, on silläkin
ihmelapsensa!
JAJKOA GABYN MINISTERI.
KAUTEEN
Tultuaan huomaamaan, että hyve
on yksityisasia, sekä että virallinen si­veellisyys
ei voinut olla muuta kuin
hyödytöntä, vieläpä sangen nauretta­vaakin
virkavaltaisuutta, Gaby Poro.
mardi ryhtyi harrastamaan käytän^
nöUisemmän luoi;itöisia kysymyksiä.
Neiti ministeripresidentti oli huo-mannut,
että muutamat kauppiaat
kiskoivat ylettömiä hintoja vesime­loneista,
banaaneista, kookospähki­nöistä,
maniokki jauhoista ja muista
elintarpeista. Köyhien oli suorastaan
mahdoton tulla toimeen.
Hän kutsutti huomatuimmat nois-
-4^^ayi^y^Gta"pl^:^ heille
seuraavan pikku puheen:
— Hyvät herrat, en aio vedota kun­niallisuuteenne,
enempää kuin ihmis-ystävällisyyteenne
tahi isänmaallisiin
tunteisiinnekaan. Sillä se olisi samaa
kuin jos puhuisin seinille. Siispä ei
mitään tyhjiä korulauseita. Sanon
teille vain yhden asian: Jolleivät hin­tanne
ole huomenna laskeneet puo­leen
entisestään, minulla on ilo tar­jota
teille kullekin siro ja luja hamp­puköydestä
tehty kaulaliina, kaikkein
uusinta kuosia
Kauppiasyhdistyksen puheenjohta­ja
yritti esittää vastaväitteitä, mutta
Gaby keskeytti miekkoisen, ennen­kuin
hän ehti aloittäakaan, sanoen:
— Ymmärrän kyllä, että herra ei
pidä valmiiksi solmituista kaulalii­noista.
Niinpä voinkin suostua teke­mään
häneen nähden poikkeuksen.
Jollei hän tottele ja vähän vilkkaasti,
annan hirttää hänet jaloistaan paa
alaspäin. Lopultakaan ei sellainen
asento liene ollenkaan epämiellyttä­vä;
se vaatii vain aluksi hiukan tottu­musta.
Seuraavana päivänä olivat kaikki
hinnat halleissa laskeneet 50 pros.
Raffy Dada, jonka yleinen elinta­son
kallistuminen oli ollut saattamai-sillaan
vihatuksi, sai yhdellä iskulla
takaisin alamaistensa suosion. Gaby
— Niin kyllä, poliisimestari myön­si,
mutta valitettavasti on mahdoton­ta
erottaa kurtisaanin tempperament-tia
vielä-fiiin hennossa iässä."~
— Minkä ikäisinä sellaiset Padme
Umin t\^öt, jotka kohtalo on enna­kolta
määrännyt tuohon ammattiin,
alkavat osoittaa, mitä he ovat la­jiaan?
— Kahdeksanvuotiaina.
- - Kahdeksan\iiotiaina ? Mutta
ettehän toki tarkoittane totta? Että­kö
kahdeksamniotiaat tytön tylle­röt
..,?
Poliisimestari hjmyili kohteliasta
hymyä vastaten:
— Unohdatte, että neekerityttö ke­hittyy
naiseksi hyvin aikaisin . . . Ja
*) Montyon paroni Armand de
(1735—1820), valistunut ranskal.
ihmisystävä, perustanut lUseita vuo­sittain
jaettavia kirjallisuus- ja hyvei-denpalkintoja.
Suom.
puolestaan sai tuntea kansan suo­siota
sen kaikkein välittöminimässä
ja liikuttavimmassa muodossa: nuo
—ktittntrii ihnriset-antoivat -hänelle Ui-kanimen
"Valkoinen haltijatar", lah-joittivatpa
vielä häneUe kesyn virta-hevosen
ja mitä ihastuttaviniman,
puolen vuoden vanhan pantterin pen­nun.
IMutta GabyUa oli tekeiUä muita­kin
uudistussuunnitehnia. Hän muut­ti
oikeudenkäytön nopeaksi ja täs­mälliseksi,
karkoitti rotat, v^elapa
muutaman, lihavan syöttiläskissankin
oikeussaleista, antoi oikeusviranomai­sille
jyrkän määräyksen, etteivät he
saaneet — ankaran rangaistuksen u-halla
— tehdä mitään erotusta rik­kaan
miehen ja köyhän raukan väin-lä.
Ja hän liitätti Rikoslakiin seuraa­van
pykälän: *7uopumus on aina kat­sottava
raskauttavaksi aaanhaarak-
V
1^1
f
Sv- }
1
ai
m
mi I
ui" • * 1
1 M
SRI i
JO valli
rauh£
päin sati
huoli mai
tu soda
reita''. J
tiin —
Piene
— Vettä
Vanha i
dassa, r
vieressä
kuukauc
tuskaise
Eiia,
nousee
laskeutu
toe?" k
''Min
"Mitä
kaa!" l
vuoteen
"Jos
vääntele
malani,
kaat."
"Kyll
hänen n
telessä,
tää! E
duttaa
tuksen
si äidin
mään, a
tinsä sui
"Lap
nähnyt
nähdä.
— Tuo
han mii:
"Kyll
ojentaa
sä äiti.
"RTTpi
mulla
luun. E
kemään
oli? Or
laita tu
sisään"
visten.
miehiä!
Eilan
nuoruka'
''EUa
väilees
"Sinai
pelkäsim
laakaan
"Mut
Esa.
kosti t(
"Äiti
haa äit
siaan.
"Niii
eikoskj
justi.
"Oi,
si.
C Jatkoa)