Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, June 12, 1943

              f-
Hi
LAU.\NTAINA, KESÄKUUN 12 PÄIV.ÄNÄ
1543
i.r
1 >
. 4
• 4
1
rl'-
l i
4 •li,
Erämiehen seikkailut
Jatkoa.
Kahvin kiehuminen herätti heidät
vihdoin todellisuuteen.
—• Ko niin. kahvi on valmista, a-letaan
maistella, saadaanhan vähän
lämmitystä. Oli parempi, että otit
viinan pois siltä mieheltä, hän olisi
nyilcenyt viinahimoisia' ukkojamme.
— Kyllä tämä nyt on varmassa
tallessa ja kun päästään kotiin, alkaa
ilot, siellä sitä juodaan meidän kih-lajaisiamme.
Eikö niin, Mairi? Vai
iaadanko. tämän hangelle?- "
— Elä huoli, isä tulee hyvin iloi­seksi
kun saa ilolientä.
Syötyänsä he sammuttivat tulen,
jonka jälkeen sukset alkoivat suika­ta
lumella. Yö oli pimeä, vaan ih­meen
ihanat revontulet valaisivat
•maisemia, jotka näyttivät tässä sa­laperäisessä
valossa jylhän kauniil­ta.
Keskeyttämättä matkaansa kul­kivat
he yhä itää kohti ja aamun val­jetessa
näkivät he eräällä korkealla
kummulla Niisiin kodan harmaan sa­vun
nousevan kohti autereista tai­vasta.
He seisahtuivat molemmat puhu­matta
mitään. Molemmat näytti­vät
olevan syvissä ajatuksissa. Vih­doin
sanoi Valde melkein tietämät­tään:
— Niin — nyt vasta saa lempivä
sydän tuolla tietää koko surullisen
tapahtuman.
— Surullinen se on. Sen tiedän
itsestäni. Jos sinä olisit tällä taval­la
kadonnut ja joku toisi sanoman
minulle, olisi se viimeinen hetkeni.
— Niin, ja hänen piti vielä kuolla
hiljalleen kitumalla. Jos olisit näh­nyt
hänet vähää ennen kuolemaa, et
olisi voinut tuntea häntä, hän oli niin
muuttunut ja laihtunut. Enkä ollut
itsekään juuri lihava kärsittyäni
monta päivää nälkää.
— Sinä sankarini — sinä voit kes­tää
kaikki, sinua, ei voita pakkanen
eikä nälkä, sinä olet oikea erämaan .
ressä, katsoen vetistynein silmin u-ios
ikkunasta. Samassa astuivat mo­lemmat
sanantuojat sisään ovesta.
Hän kääntyi hitaasti luoden silmän­sä
tulijoihin ja huomattuaan Valden,
huudahti tyttö heti:
— Missä on Rfettar?
Nyt alkoi metsästäjä kertoa pit­kän
matkansa vaiheen. Kun tyttö
kuuli Riettarin surullisen kuoleman,
ei hän enää voinut itkeä, sillä hän oli
itkenyt kyyndeeasä }oppT3UH7~' H[äii'
""vain katsoi vuoroin Valdeen \'uoroin
onnelliseen Mairiin, joka ojensi Lot-tahille
Riettarin viimeisen lähetyk-
V sen, jossa oli jonkun verran lappa-laiskoristeita.
.
Tyttö katsoi saamiaan lahjoja
jonkun aikaa vaiti, sitten nosti hän
silmänsä Mairiin, jonka sormessa
kiilsivät sormukset, käsiranteessa
rengas ja kaulassa paksut kullanvä­riset
ketjut. Niistä hän taas laski
silmänsä alas, s^ään huo'ahtain.
Kauan oli hän vaiti, lopulta lausui
sureva neito sekaisella lapin mur­teella:
— Minä kiitän sinua Valde, sinä
olet hoitanut häntä ja olet saanut
paljon kärsiä hänen tähtensä
P3rttää iso lintu voimakkaasti lam­mella.
Ylös hyppää mie^, ottaa pitkän sa­lon,
jolla alkaa uittaa otusta rantaan.
Pian on joutsenen ^äpyläise^ jalat
Valden voimakkaissa sormissa ja
otus heitetään selkään. Nyt alkaa
matka sujua kohti tuntureita taajan
5ääskipar\-en seuraamana, jotka tur­haan
jnrittävät käydä miehen kasvoi­hin.
Ne ovat pikiöljyyn kastetulla
verk<511a suojatut, joten sääsket pe­räytyvät
voitettuina.
>^itaasti asteli hän ylös \'uor(^lle,
\^an:^y«ärTirtakin~r^^ py­sähtyi
kohta tarttuen lujemmin pys­syynsä.
Samassa kuului kova huuto
ja Mairin iloiset kasvot näkyivät k i ­ven
takaa. «
— Saitko mitään ~ kuului iloi­nen
ääni. *
— Sainhan niinä oikein aika vet-kaleen.
— Minä kuulin laukauksen. Mut­ta
onhan sinulla muutakin laukus­sasi,
vai mitä?'
— On siellä viisi muuta lintua.
Nyt saadaan oikein hyvää paistia.
— Sinulla on erinomaisen hyvä
poika.
— Niini, erämaa on minun onneni
maa.
— Mutta kuinka voit unohtaa
kaikki etelän Ihanuudet ja sulkeutua
tänne loppumattomiin kiveliöihin.
—^Mitä onnea luulisit olevan ete-
'lässä? Sinä et sitä ole nähnyt, mut-
-ta minä olen.
— En minäkään puolestani vaih­taisi
,tuntureitani etelän keinotekoi­siin
kauneuksiin.
— Sinä sanot . totuuden, kaikki
siellä on keinotekoista, yksin kau­neuskin,
sekin on monin verroin
väännettyä. Siellä ei ole ainoata­kaan
näin luonnon puhdasta ja kau­nista
kuin sinä, lintuni!
Näin sanoen kietqi metsästäjä
tarmokkaat kätensä tytön v-mpäri ja
painoi hellän suutelon hänen ruusun
punaisille huulilleen.
— On paljon kauniimpia, eikö
niin?
— Sinä vain niin luulet, — sanoi
Valde ja päästi helähtävän laulun.
* * *
Nils on köyhä kalastaja-lappalai­nen,
joka usein palkkaa itsensä nor­jalaisen
turskan-pyytäjän palveluk­seen.
Hänen tyttärensä, Riettar-vainajan
lemmitty, Lottah, istuu pi­meässä,
hirsihökkelin ikk'unan ää-
18S4: linotyyppimallisen latomako-reen
Mergenthaler 1SS5: elokuva-koneea
Edison IS93; lentokoneen
Wright-veliekset 1903; televisionin
Zworykin 1934; kaikki edelläolevat
ovat amerikalaisia.
Tj^ttö ei voinut enerKpää Npuhua,
hän oli aivan murtunut.
Viivyttyään jonkun aikaa kalas­tajan
mökissä, jättivät matkailijat
hellät jäähyväiset ja alkoivat taival­taa
kotiaan kohti.
VII.
Talvi pn mennyt monine vaivoi­neen
ja vastuksineen. Porot vetäy­tyvät
yhä korkeammille tuntureille,
paeten taajoja sääskiparvia ja niitä
on pitän>^ seurata paimenenkin.
On kaunis kesäpäivä. Aurinko
heloittaa lämpimästi kirkkaalla, au­rinkoisella
taivaalla, sen kehä/ on
rantaan. Lapin kesä on nyt kau-rieimmillaan,
luonto on vapautunut
nyt korkealla painumatta taivaan-pitkän
talven kohmeisesta, kylmän
jäykist\meestä syleilystä. Lapin jyl­hän
kaunis, luonto vaikuttaa lumoa­vasti
mieleen. Kaukaa vieraista,
lämpimistä maista houkuttelee se in­nostuneita
matkailijoita ihailemaan
juhannusyön aurinkoa, joka näkyy
läpi yön veripunaisena taivaalla.
Tämän oli saanut tuntea meille jo
tuttu metsästäjä! Hän oli jättänyt
etelän ihanat puist<H ja sulkeutunut
pohjolan synkkiin saloihin ja tuntu-reitten
rotkoihin.
Missä hän on nyt? Häntä ei näy
eikä kuulu toisten seurassa. On ilta
jo, eikä häntä vielä ala kuulua. Mai­ri
istuu Vuoren harjalla tähystellen
ympärilleen turhaan. Hän oli lu­vannut
tulla ennen iltaa, vaan nyt
on jo iltasen aika, eikä vielä kuulu
erämiestä. Valde istuu kyyryisenä
erään rämeen hiekkasaarella, hän
väijyy jotain otusta, joka on näyt­täytynyt
hänen tarkan silmänsä nä­köpiiriin.
Hän istuu pyssy polvilla
poikkiteloin, silmät kiintyneinä erää­seen
mustaan, kaislan ympäröimään
lammenrantaan.
On jo lähes keskiyön aika kun väi-jyjä
yhä \ielä istuu samassa asennos­sa
liikkumatta kuin kivestä veistetty
kuva. Jotain valkeaa liikkuu ruo­hon
seassa ja tuossa tuokiossa pal­jastuu
joutsenen lumivalkea, kau­niisti
kaareutuva kaula. Sen huo­maa
metsästäjäkin, pyssy kohoaa hi­taasti
mutia \-armasti kohti pahaa-aavistamatonta
lintua. Kuluu
hetkinen, kuuluu kirpeä räiskähtävä
pamaus ja'kuolon kamppailussa rä-metsästysonni,
vaan nyt ala joutua,
onhan sinulla nälkä, eikÖ niin?
— Tuntuuhan jotain sellaista ole­van,
Mairiseni.
Saavuttuaan kotiin ja syötyään
yksinkertaisen illallisen, painautui
erämies levolle toisten perheenjäsen­ten
vierelle, sillä Valde kuului jo
perheenjäsenten lukuun, niinkuin
Uula itse sanoi, vaikk^eiväfe hän ja
Mairi olleet vielä avioliitossa.
* * *
Aurinko paistaa lämpimästi ja vai­vaiskoivut
huojuvat vienossa tuules­sa.
Lappalaisperheen jäsenet ovat
kaikki koolla. Eräs rengeistä on pa­lannut
kaupunkimatkalta ja nyt is­tuvat
kaildki ja maistavat lappalaisen
mielijuomaa. Samassa joukossa on
myös Valde. Kaikki ovat humalas­sa
ja mieliala on vilkas, kunnes
Valden ja erään lappalaisen
välillä tulee kinastusta. Lappalai­nen,
joka kadehti metsästäjän ja
Mairin onnea, saneli lakkaamatta
pistopuheita Valdelle, joka ei ole vie­lä
paljoa humalassa. Vaan sitä myö­ten,
kun juoma tekee pään kuumem­maksi,
alkaa hänen kuuma verensä
kiehua arveluttavassa määrässä. Ig.
heittää vihaisia silmäyksiä herin-jaansa.
Toisinaan voi hetkinen ra -
von ilmeen nähdä hänen muuttunet:'
sa kasvoissaan. Vihdoin ei hänenU
voi hillitä itseään, vaan sanoi \%^-.
ta kuohuen, vaan kuitenkin hilijte"
äänensä melkein tyynenä:
— Mitä tahdot minusta, olenk-tehnyt
sinulle mitään vääryjitä? Ev
kö voi olla minua solvaamatta? Yc-roitan
sinua pitämään suusi vähä-siivommalla,
ja mitä tulee Mairik.
hän kuuluu minulle, ejkä.se parajv^
jos sinä soitat suutasi, vaikka kuir..
ka paljon.
— So, SO, älä puhu liikoja, ei ete­län
miehen tarvitse kopeilla pohj;.
lan saloilla, nämä kuuluvat yksin
meille.
— Ne kuuluvat minulle yhtä h.,
vin kuin sinullekin.
— On parempi, että menet misu
olet tullutkin, voit täällä pian mene:-
tää henkesi.
— Elä sinä pelkuri raukka mureh-di
siitä, minä kyllä hoidan itseni.
jos niin käykin, luulen ettei se o.i
kenenkään asia. Minä varoita:
vielä kerran sinua, ettet mene liic:
pitkälle ja ettet saata minun verta..;
liiaksi kuohumaan.
— Kyllä veresi vielä kuohuu, jol­let
väisty tieltämme — sanoi mie;
ilkeästi nauraen. Se suututti Va^
dea. Häh sanoi raivosta mustari
herjaajalleen:
— Tuki suusi, kurja pelkuri, sini
et kuitenkaan kykene mihinkään.
— Sinulle ainakin minä riitän.
— Et pääse alkuunkaan, sen sai:
uskoa.
Sekarotuinen lappalainen, joho.:
viina oli jo tehnyt vaikutuksen, nou­si
ylös tuupaten metsästäjää rin­taan.
Tämä oli jo Valden mielestä lii­kaa,
hän nousi ylös ja hetken seisoi­vat
molemmat vastakkain. Sitte:
kuten salama iskivät he yhteen. Jor.-
kun aikaa huojuivat he pystysfi.
kuten kaksi kamppailevaa karhu:.
Toiset nousivat, aikoen tappelevu
efottaa, vaan se oli jo myöhäisu
Ensin näytti Valde joutuvan allf.
vaan äkkinäinen liike ratkaisi oti=-
lun: Lappalainen joutui sellaiseU
voimalla maahan että tanner jysal>
Titon simm murtamana ilmoitamurae että elämän toverini
ja äitimme
ELISABETH ESKELIN
(O.S. Honkakoski
kuoli sydänhalvaukseen kotonaan, Vancouver, B. C. toukokuun 15
p:nä 1943. Hän oli syntynyt Suomessa Oulaisissa, O. L. ja oU
kuollessaan 53 vuotias. Lähinnä suremaan jäivät minä hänen mie­hensä;
kaksi tytärtä Albertassa; yksi poika Manitobassa; ja tomen
Vancouverissa, B. C; veli Albertassa; ja sisar Portlandissa. Ore.
Myös laaja tuttavapiiri Canadassa ja Yhdysvalloissa.
Taistelit sä elon myrskys,
elit, kärsit, toivoit^ vaan.
Toivo petti, elo sammui,
levon sait sä ainiaan.
Nukkuos im ta rauhaisaa.
Miehesi John.
Loppunut on äidin tuskat,
kädet hellät kylmeni.
Siis Rauhanmaassa, tuolla hauda*ssa,
nyt nauti lepoa suloisaa.
• On taisto laannut ja rauhan saanut
Äiti, joka tässä uinuaa.
Lapsesi: Senja, Selma, John ja Emil-
Lausumme sydämelliset kiitokset kaikille tovereille, jotka oli l^^^}^'
massa, vaimoani ja äitiämme \-iime matkalla. Kiitos kaaneista ^^f^^'
laitteista. Erikoinen kiitos Mrs. L. KankaaUe ja Mrs. K. Viitaselle Kau­niista
lauluista. Kiitämme kantajia. Kiitos kaikille ystäville ja naapu
reille, jotka tavalla tahi toisella avustivat tätä tilaisuutta.
Ö.>L\ISET, Vancouver, B. C-