Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, March 18, 1939

              Kiri. Kaapro Karisto
(Jatkoa)
Nyt oli Rolf vaarallisesti sairastu­nut
keuhkokuumeeseen ja oli Rolfin
äiti, rouva Gjörkman saanut sähkösa­noman,
jossa häntä kiirehdittiin kat­somaan
poikaansa;
"Kuoleekohohan Rolf. — Miksei
hän minulle mitään ilmoittanut", ajat­teli
Irma levottomasti,' eikä voinut
olla hetkeäkään rauhallisena käsitöi-neen
kuten ennen; Hän sanoikin
hyvästit Sällille ja lähti ulos viileään
yöhön. "Rolf ei .saa kuolla^ sillä hän
kuuluu minulle ja eräälle josta hän
ei nelä tiedä mitään"^ koetti hän aja­tuksissaan
lohduttaa itseään..
Ei kaikunut nauru kuten ennen Ir­man
tehdessä askareitaan^ eikä laula­nut
tuota jrakastamaansa kalastaja-tytön
laulua, käydessään syks}^ vii­meisillä
kalastusretkillään tai korja­tessaan
verkkoja* talvikuntoon, talvi­kalastusta
varten. Hän alkoi laihtua
ja kalveta. Vain mustat renkaat sil­mien
ympärillä juorusivat valvotuista
öistä. Irma yksin tiesi salaisuutensa,
mutta hän koitti sen kätkeä niin
kauan kuin vain voi. Ehkäpä tulee
vielä pelastus, hän toivoi.
Kun neljä viikkoa oli kulunut, sai
Irma ensimmäisen kirjeen Rolfilta.
Kirjeen, jossa Rolf ihmetteli sitä,
mLksi ei Irma ollut vastannut hänelle
hänen kirjeitään. Samalla hän kertoi
parantumisestaan ja myöskin sen, että
sairaalasta pääsjmsä jälkeen hän taa­sen
tulee kotiinsa voimistumaan ja
myöskin sinua katsomaan. Tämä an­toi
Irmalle liutta toivoa ja ajatuksis­saan
hän laski jö päiviä, milloin Röir
saapuisi kotiinsa. "
Päivänä, joltoin Rolfin olisi pitä­nyt
tulla kotiinsa, IrrnJi sai kiireelli­sen
sanoman tiilla kotikylän, sairaa­laan.
Juoksu jalassa hän riensi; Vain
muutaman mirijiiutin antoi hoitajatar
Irmalle aikaa viipyä hänen luonaan,
sillä Rolf oli kotimatkallaan vilustu­nut
uudestaan ja sairastunut keuhko-
- tulehdukseen ja-tarvitsi nyt ehdotto­masti
rauhaa ja lepoa.
**Irma, kiitos että tulit kun kutsuin
sinua. Olen kirjoittanut sinulle sai­rastamiseni
aikana usein. Olen kai­vannut-
kirjeitäsi. Miksi et ole vas­tannut
minulle?" olivat ensimmäiset
sanat, jotka Rolf lausui Irmalle.
"En ole saanut kuin viimeisen kir-jeesi.
"Hm. Niinkö. Joku^n ne sitten
ottanut. Minä kyllä arvaan sen hen­kilön."
Nyt kuitenkin olen iloinen että olet
luonani; että saan vielä nähdä sinut,
sillä minun elämäni ei ole enää pitkä.
Halusin nähdä sinut vielä \iimeisen •
kerran sanoakseni..."
"Ei Rolf. Sinä et saa kuolla',
keskeyttrlrma hänet ja purskahti it­kemään.
~~
' "Irriia rakas. En haluaisi kuolia
vielä, sillä rakastan sinua, rakastan
elämääni, mutta minä tunnen sen.
Tiedän että kuoleman kutsu on voi­makkaampi
kuin kaikki lääketieteen
viisaudet", vastasi Rolf hiljaa Irmal­le
ja katsoi häntä tarkastellen.
. "Irma, sinä olet niin paljon laihtu­nut,
tullut niin kalpeaksi. Mikä sinun
on? — Eihän vain asiasi ole huonos­ti?",
sanoi Rolf hiljaa Irmalle ja kat­soi
häntä tarkastellen.
"Niin. Keväällä se syntyy", sai
Irma vaivoin sanotuksi.
"Voi minua houkkiota mikä olen
ollut. Nytkö senkin pitää tapahtua,
kun minä en ole enää sinua tukemas­sa
ja turvaamassa!"
"Rolf, älä ota sitä kovin raskaasti.
Minä olen siihen tietoisuuteen jo tot­tunut
ja olen suunnitellut tulevMsuut-tani.'
Minä tulen kertomaan lapsel­lemme,
että sinä rakastit vielä kuolin-teitä
valkoisia: ei täällä olisil niin mi­nun
hautajaisissani tapettaisiin ja syö*
täisiin kaksikymmentä miestä ja eräi
vaimoistani haudattaisiin elävänä vi&
' relleni".
Lähetyssaarnaaja, joka kei-toi yllä­olevan,
huomautti kuitenkin, että
mainittu päällikkö oii sellaisten tapo­jen
ja yhteiskuntaolpjen edustaja, jot­ka
ovat nykyään lopullisesti häviä­mässä.
. Tuo vanha heimonsa pää­mies
koettea kylläkin sä
hoja perintätapoja, mutta samalla hän
PFkii hyviin väleihin valkoisten vi­ranomaisten
kanssa. Niinpä hän on
lähettänyt poikansa katoliseen ja tyt­tärensä
protestaiittiseeri lähetyskou-luun.'.
:,•
Lähetyssaarnaajat, ovat Belgian
Kongossa todenneet sikäläisten alku­asukkaiden
olevan' luoWeeltäan ta-,
vattoman vanhoillisia. Nämä luon­nonlapset
selittävät; että neekerien,
jotka elävät ja pukeutuvat oman hei­monsa
tapaan, tulee noudattaa kaik-liia
muitakin vanhoja tottumuksia.
Nuorempi polvi sitävastoin on paljon­kin
taipuvaisempi jäljittelemään val­koihoisia
elämäntavoissaan ja pukeu­tumisessaan^
sekä palvelemaan kristit­tyjen
jumalaa. Kuitenkin on ilmeis­tä,
että nuoret ne^erit.suhtautuvat
kristinuskoon kokolailla arkipäiväi­s
t i ja pitä^t sitä- vain-ulkooaisena
meikkinä/ jpka^ eroUtaa-heidät van- .
hanaikaJsista-piintjraieistä pakanoista.
hetkelläsikin meitä molempia. Ker­ron
hänelle paljon sinusta ja koetan
kas\'attaa ^hänestä kunnon kansalais-u
ta", sanoi Irma koettaen lohduttaa
ejÄtoi^ista Rolfia, vaikka ei todelli­suudessa
itsekään tietänyt, kuinka
hän järjestäisi elämänsä.
Hetken mietittyään sanoi Rolf:
"Minulta jää vanhemmilleni hen­kivakuutus.
Ota se vastaan heiltä,
sillä minä koetan järjestää siten että
he antavat sen sinulle.; Sillä pääset
alkuun elämässäsi. Ja ota nyt minul­ta
tämä", jatkoi hän ja ojensi Irmal­le
viereltään pöytältä kellonsa.
"Koska minun kohdallani aika
päättyy, niin en myöskään tarvitse
kelloa. Säil3rtä se hänelle muistoksi
minulta, isältään."
Samassa hoitajatar naputti ovelle
ja ilmoitti, että vierailuaika oli {jät­tänyt.
"Jää hy\'ästi, rakkaani!" kuiskasi
Rolf hiljaa Irman korvaan ja ojensi
vapiseran kätensä Irmalle jäähy\'äi-siksi.
"Niin, h>^'ästi, mutta ei ikuisesti!"
vastasi Irma tarttuessaan hänen kä­teensä
ja riensi, pois sairaalasta. "Jää
hy\'ästi — ikuisesti!" kaikuivat sa­nat
häneii korvissaan kulkiessaan ko­tiaan
kohti.
Seuraavana aamuna sai Irma sa­noman
Rolfin kuolemasta. Vaikka­kin
hän oli koettanut valmistautua
siihen, niin sittenkin se koski häneen
niin kovasti, että hän pyört3meenä
kaatui lattialle ajatellessaan, että hän
on nyt poissa.
Paikalle oli kutsuttu tohtori ja oli
häti selittänyt Irman vanhemmille Ir­man
odottavan lasta. Sekä isä että
äiti olivat hänelle ankaroita, mutta
Irman painaessa itkettyneet kasvon­sa
äidinsä helmaan, kuten ennen ol­lessaan
pikku tyttö, heltyi äiti ja antoi
anteeksi tyttärensä erehdyksen, ke-hoittäeh
isää tekemään samoin. Mut­ta
Irman isä pysyi ankarana. Näytti"
Hedy Lantarr, vieniläinen kaunotar, nykyisin yksi Hollysvoodin
ilsaiUmmmista näyUelijäi^istä,.ja f^^r^r^Jt^P'!^
Markev entinen Joan Bennettin mtes, hammastyUtvatJaktmpta
yst^iäänkin äskettäin ImstämäUä Maadun, Memooni sa^
noakseen siälä ''Minä. takdm". HedyJjmanrdi aiemntinritäval-ialaisen
sotatarvetektaUijan vainut.
\'ain,ovca, josta pääsee maantielle
sellaiset ''suvUn häpäisijät''. Ja niin
Irma sai lähteä parm päivän kulut*
tua Rolfin kuoleman jälkeen pennit-tönuUiä,
pikkuinen vaatenyytQ kä­dessään.
<
Matkallaan hän poikkesi johtaja
PariasAiaan keittiöön, sillä Salli oli
ainoa, jolle hän voi huolensa ja su­runsa
uskoa. Salli kokosi kaikld vä­häiset
säästörahansa, käskien hänen
menemään äitinsä mökille, 'metsän
reunaan, jonne hän oli muuttanut
jäätyään leskeksi miehestään. Salli
lupasi pitää huolta heistä molem­mista
siksi, kunnes IrmsT pääsisi ohi
kaikkein pahimmasta ajastaan elä­mässään.
Oli Rolfin hautauspäivä. Aamulla
olivat Sallin äiti ja Irma yhdessä ot­taneet
ruususta, joka vielä kukki,
muutamia oksia ja samoin unelmasta.
Lisäksi oli metsästä haettu katajan­oksia
ja näistä he sitoivat seppeleen
Rolfille viimeiseksi rakkauden osoi­tukseksi.
Rolfin ruumis tuotiin kotipitäjän
kirkkoon, jonne oli kokoontunut run­saslukuinen
omaisten ja ystävien par­vi.
Irmakin rohkaisi itseään niin
paljon, että uskalsi mennä kirkon syr-jäisimpään
nurkkaan Sallin äidin
kanssa seuraamaan toimitusta, pitäes­sään
pakettiin käärittyä seppelettä
kainalossaan, ettei vain herättäisi
kenenkään huomiota.
Papin pitäessä tavanmukaista hau-taustoimitustaan
näytti Sallin äidis­tä,
että Irma eli vallan toisessa maa­ilmassa
ja hän alkoi jo pelätä holhok-kinsa
järkeä, kunnes Irma kuiskasi
hänelle:
"Toivoisin olevan elämäni jo ele­tyn,
että saisin maata kymänä ar­kussa.
Ehkäpä silloin olisin onnelli­sempi."
- Virallisen hautaustoimituksen men­tyä
alkoi seppelten ja kukkien laske­minen
ja puheiden sarja. Irma kuuli
kuinka siellä loh-dutettiin Rolfin isää
ja äitiä, ei sanaakaan hänelle oltu
suotu.
Kun kaikki kukkalaitteet oli lasket­tu
ja puheet pidetty lähdettiin ruu­mista
viemään hautuumaalle; Irma
päätti seurata heitä hautuumaalle
saakka ja laskea oman kukkalait-teensa
vasta Rolfin haudalle, sillä hän
ei rohennut mennä viemään sitä
toisten suruvieraiden mukana kirkos­sa..;..'
:
Hiljalleen saapui ruumissaattue
hautausmaalle. Hiljalleen laskettiin
arkku valmiiksi kaivettuun hautaan.
Irma katseli tätä*piilopaikastaan suu­ren
puun suojasta. Kun arkku oli
laskettu hautaan, alkoi tämä ruumis-saattue
hiljalleein hajaantua takaisin
vainajan kotiin, jonne heidät oli käs-kettj^
Heidän lähdettyään tulivat hau­dankaivajat
luomaan hautaa umpeen.
Kun ensimmäiset lapiolliset multaa
kuniahtelivat yarkim kannelle, luuli
Irma meneht3rvänsä suruun. "Hän on
pois, hän oh pois", pyörivät sanat
hänen aivoissaan. ^
Irma pysytteli piilopaikassaan kun­nes
hauta oli ludfu umpeen. Vasta
viimeisen miehen poistuttua uskalsi
hän tulla esille ja laskea omat vähä­pätöiset
kukkasensa Rolfin haudalle.
Nyt alkoivat kyyneleet vuotaa hänen
silmistään^ sillä hänelle muistui mie­leen,
että siellä kummun alla nukkui
Rolf ikuista untaan kuulematta, nä­kemättä
enää häntä, koisaan. Kuin­ka
suuresti hän kaipasikaan nyt hän­tä
rohkaisemaan ja lohduttamaan
häntä, hänen nykyisessä ^ tilaJssaän,
nnttta hän i9li'pois.'
(jattom) -