1939-10-21-05 |
Previous | 5 of 12 | Next |
|
small (250x250 max)
medium (500x500 max)
Large
Extra Large
large ( > 500x500)
Full Resolution
|
This page
All
|
1939 LAUANTAINA. LOKAKUUN 21 PÄIVÄNÄ Sivu 3
London
(Jatkoa)
Mrs. Saytherin punastus oli käynyt
entistä tumemmaksi, ja hänen
svdämensä löi tuskallisen kiihkeästi,
hän oli odottanut melkein kaikkea
muuta mahdollista paitsi ei sitä, että
mies niin tyynesti ojentaisi hänelle
kätensä. Mutta hän ^hillitsi itsensä
tahdikkaasti ja puristi sitä sydämellisesti..
• ' • , • ' ••' ••
''Muistattehan, Dave, että useasti
olen uhannut seurata jäijestänne. Ja
sen olisinkin tehnyt, jos vain •
vain . : ."
teillä-on? Vai onko teillä ollenkaan
sellaisia?" .
Näitä kysymyksiään tehdessään
nainen katseli intiaanityttöä, joka
lieden kiveystä vasten rouhi jauhosäkin
nurkkaukseen paneraiaan
kahvipapuja. Voimakkaasti ja taitavasti,
mikä osoitti, että hänen hermonsa
olivat yhtä alkeellista laatua
kuin hänen menettelj^apansa, hän
murskasi papuja raskaalla kvartsi-kappaleella.
David Payne pani mer-jos
kille vieraansa katseen, ja hymyn häi-ve
vilahti hänen huulillaan.
"Jos vain mipä olisin kehoittanut "Minulla on ollut naapureita
teitä.-' David^g^tyn^ip^^ täällä", vastasi hän. "Missourin mie-seli
intiaanitytM^^g^^llsiä^ Cornwallista, mutta ne
majaan. ., -vSiS^lSfiS\. Eldoradoon • päiyäpalkkalai*
•Oi, minä käsitän, Dave.., ja ^ valtaukselle".
jos olisin ^llut teidän sijassanne, olisin
varmasti tehnyt samalla tavalla,
alutta minä olen joka tapauksessa
tullut — nyt."
"Jatkakaa siis vielä hiukan matkaanne
— tuonne majaan, jotta saatte
hiukan syödäksenne", sanoi mies
hilpeästi, välittämättä toisen äänen
naisellisen rukoilevasta sävystä. "Ja
olette varmasti uuvuksissakin. M i tä
tietä tulette? Jokea ylöskö? Siinä
tapauksessa olette. viettän3rt talven
Dawsonissa tahi sitten matkannut
viimeisellä jääkelillä. Onko tuossa
leirinne?" Hän katseli voyageu-rejä,
jotka olivat leiriytyneet metsään
nuotion ympärille, samalla kuin
piti ovea auki, jotta nainen voisi
astua sisälle. •
"Minä tulin tänne jäitä myöten
Circle • Citystä viime talvena", jatkoi
hän, "ja asetuin tähän joksikin
aikaa. Olen etsiskellyt kultaa Henderson
Creekin rantamilta, ja, jos
täällä epäonnistun, olen aikonut
koettaa onneani Stuart Riverin yläjuoksun
varrella."
"Te ette ole paljoa muuttunut, vai
oletteko ?" kysyi nainen aivan äkkiä,
koettaen kääntää keskustelun
henkilökohtaisemmalle/uralle.
"Vähän laihtunut kenties, mutta
hiukan entistä lihaksikkaampi. Mitä
arvelette?"
Mutta nainen kohautti olkapäitään,
ja majan hämyisessä valossa
hän katseli intiaanityttöä, joka oli
Mrs. Sayther loi tutkistelevan katseen
tyttöön. "Mutta täällä luonnollisesti
viligee intiaaneja?"
"Jok'ain,oa niistä on mennyt Daw-
.soniin aikoja sitten, Ei ole yhden yhtä
alkuasukasta koko maassa, lu-k-
uunpttamatta tätä VVinapieta, ja
hän on Koyokukista — tuUut tuhat
. mailia tai niille main myötävirtaa."
Mrs.-Sayther tunsi äkkiä olevansa
pyörtyrnäisillään. Mielenkiinnon hymy
ei kadonnut hänen huuliltaan,
mutta hänestä tuntui siltä, kuin David
Paynen kasvot olisivat häipyneet
äärettömän kauas ja kuin majan
seinähirret olisivat huojahdelleet
sortuakseen millä hetkellä tahansa.
Mutta sitten häntä pyydettiin käymään
pöytään, ja aterian kestäessä
hänellä pH aikaa ja tilaisuutta tointua.
Hän puhui vähän, ja hänen sanansa
koskettelivat parhaastaan ympäristöä
ja säätä, jo ta vastoin Payne
; kuvaili; laajasti eroavaisuutta, mikä
vallitsee kesällä alankoseuduissa tehtyjen
matalain ja talvella ylänkö-roäilla
tehtyjen sy\äen kaivausten
välillä.
"Te ette kysy, minkä tähden minä
olen tullut tänne pohjoiseen", sanoi
nainen. "Mutta sen te tiedätte aivan
varmasti." He olivat nousseet pöydästä,
ja David Payne oli jälleen
ryhtynyt kirvestä varttamaan. "Oletteko
saanut minun kirjeeni?"
"Viimeisennekö? En luule saaneeni.
Se on kenties kiertämässä
^irittänyt tulen lieteen ja parhaillaan Birch-Creek Countryä, tai se saat-paistoi
isoja hirvenlihapaloja ohui- taa >^myös lojua jonkun kauppiaan
den silavaviilujen seassa.
"Viivyittekö kauankin Dawsonis-
5a?" Mies kiinnitti innokkaasti koipiistä
kirvesvartta terään ja teki ky-
5.vmyksensä päätään nostamatta.
"Oi, muutamia jräiviä", vastasi
nainen, sihnät, yhä suunnattuina tyt-
. luona Lower Riverin varrella. Ne
pitävät postista aivan häpeämättö-män
huonoa huolta. Ei minkäänlaista
järjestystä, säännönmukaisuutta,
e i . . ."
=^Ä|kää olko niin ikävystyttävä,
IVA! Auttakaa minua!". -Nainen
muutkin o\'at joutuneet harhateille^,teille", sanoi nainen rukoilex^asti. "En
— olen saanut joitakuita. Olen
hm — lukenut ne ääneen \Vina-pielle
varoitukseksi— toisin sanoen
antaakseni hänen saada \^makkaan
vaikutuksen \'alkoisten sisartensa
epäluotettavaisuudesta. Ja luulen —
hm — luulen, että hänelle on ollut
hyötyä niistä. Mitä te arvelette?"
Nainen ei pllut huomaavinaan
saamaansa pistoa, vaan jatkoi: "Viime
kirjeessäni, siinä, jota ette ole
saanut, kerroin — aivan kuten edellytätte
— eversti Saytherin kuolemasta.
Kirjoitin sen \aiosi sitten.
Kirjoitin myöskin, että ellette te tulisi
minun luokseni, minä matkustaisin
teidän luoksenne. Ja minä tulin
— kuten jo usein ennenkin olen luvannut."
"En tiedä mitään sellaisista lupauksista."
"Aikaisemmissa kirjeinäni..."
"Niin, te lupasitte, mutta kun minä
en ole pyytänyt sitä enkä vastannut
siihen lupaukseen, ei sillä ollut
merkitystä. Ja sentähden en myöskään
tiedä mitään sellaisesta lupauksesta.
Mutta tiedän sitävastoin erään
toisen lupauksen, minkä tekin muistanette.
Se annettiin liian kauan
sitten." Mies päästi kirvesvarren
putoamaan lattialle ja kohotti päätään.
"Se tapahtui liian kauan sitten,
mutta muistan sen selvästi —
päivän, tunnin, jok'ainoan yksityiskohdan.
Me olimme puutarhassa, joka
oli täynnä ruusuja, te ja minä —
ollut tottunut käsittämään teidän ta-x-
allanne rakkautta. Ja sellainen tapa
on minulle \nelä nytkin vieras. En
ymmärrä sitä ollenkaan."*
"Mutta nyt — nyt! Puhuimme
miehestä, jonka katsoitte sovelluv-an
a\iomieheksenne. Millainen mies
hän oH? Millä hän teidät lumosi?
Mitä suuria avuja hänellä oli? On
totta, että hänellä oli kyky ansaita,
ta\'aton kyky ansaita. Hän tunsi
kaikki siinä kysyn^ykseen tulevat
mahdollisuudet. Hän osasi taidon
ansaita sata prosenttia. Hän oli ovela
ja hänellä oli verraton vainu saada
saaliikseen yksinkertaista väkei,
ja hän osasi tyhjentää taskut mies
mieheltä. Eikä lailla ollut siihen mitään
sanomista. Se ei tuominnut häntä,
kristillinen siveysoppimme hy-
\'äksyi hänen menetteljJtapansa.
teiskunnallisen mitan mukaan hän
ei ollut huono ihminen. Mutta teidän
mittanne mukaan, Karen, ja minun
mittani mukaan — sen mitan
mukaan, jolla me mittasimme, me
ruusutarhan lapset, mikä hän oli sen
mitan mukaan?"
"Muistakaa, että hän on kuollut."
"Se ei muuta asiaa. Mikä hän oli?
Iso, karkea, materialistinen olio, joka
oli mykkä laululle, sokea kauneudelle,
henkisesti kuollut. Hän oli
lihonut laiskuudessa, hänellä oli pö-höiset
riippuv^at posket, ja hänen
avara vatsansa todisti hänen ahneuttaan
. . . "
"Mutta hän on kuollut, Dave!
Me taas elämme vielä, nyt — nyt.
Kuuletteko? Kuten sanotte olen oiva!
Eikö teilläkin ole syytä sanoa:
Olen rikkonut? Minä olen rikkonut
lupaukseni, mutta ettekö tekin ole
tehnyt samoin? Rakkautenne, minkä
tunnustitte minulle äitini ruusutarhassa,
piti kestää ikuisesti, ainakin
niin lupasitte. Mutta missä se ou
nyt?"
"Se on täällä!. Nyt!" huudahti
mies ja iski intohimoisesti rintaansa
nyrkillään. "Ja se on aina ollut
n
Dave! minua
töön ia tuskSSiSnlto^ puhui jiyt terävästi, ä ^ ^ ja hän leikkasi kuponkeja. H ä n . . /'
*^litä kysyittekääri Dave? P "Mutta siihen vaikutti muukm ,
ionissako? .^iin, sidiä olin! k ^ ^ ^ myydessään, ^ksi e t . ^ n«rmlU ^ k e y t t i n ^ ^ ^Sanoin sen teille,
den: sitten olm i l o i i ^ : k u n ^ Ä « t ä ä n wusta tfse^ .Ettekä Olosuhteet pbvat^pakotu^^^
hieltä. A r k t i ^ „ : s d i t u j e a ^ a l i t p l ^ iiiistö, jotka tunsimme hahurfet--^maisem pl,v^^
hyvin l a p s Ä i t a kutoi tiedätte " ^ ^ ^ ^ nunkaanlaista ~ heidän oli vaikea tuUa toimeen,
ia ilmaisevat tunte&^^hiukaa^i^^ !^ ^ i t t e j a ^ t ^ im^ ti-voiniakkaalla
tav^Ia» ' taan? Iliedätteko^ etta lanteen taydeUisesti. En vomut mi-
- w. .... tään. Se. ei tapahtuiuit minun tahdostani.
Minut uhratuin — eli minä
uhrasin itseni, niiltä kannalta asiaa
katsonette. Ah, hyyä Juitnala —
niin, miiiä hylkäsin ; teidät, Dave!
Mutta te plette tupJDpinnut minua
koibtmUi»!^^ mitä olen
saantit l^ärsiaJ"
vomut pakottaa tdtä; hänen tai ke-äitinne
puutarhassa. Kaikki teki terää
ja kukkaa, ja kevään viini hehkui
meissäkin. Silloin vedin teidät
puoleeni — se tapahtui ensimmäisen lut uskoton. Olen rikkonut. No hykerrän
— ja suutelin teitä keskelle
suuta. Muistatteko?"
"Älkää vetäkö sitä esiin menneisyydestään,
Dave — älkää tehkö
sitä! Minä muistan kyllä kaiken,
ja minua hävettää. Miten useasti
olenkaan itkenyt, sen tähden! Kunpa
tietäisitte, kuinka olen kärsinyt
. . ."
"Ja silloin lupasitte minulle —
niin, ja senjälkeen tuhannet kerrat
sinä suloisena aikana, mikä sitten
seurasK Jok'ainoa silmäinne katse,
jok'ainoa kätenne kosketus, jok'ainoa
ta\TJ, rninkä huulenne lausuivat, oli
lupaus, — Ja sitten — niin, mitenkä
minun pitäisi se sanoa? — sitten tuli
toinen mies. Hän oli vanha, tarpeeksi
vanha voidakseen olla isänne
— eikä hän ollut kaunis katsella,
mutta kunniallinen hän oli maailman
mielestä. Hän ei ollut tehn)^ suunsa puhuakseen, mutta sanat kiel-mitään
väärää, hän oli noudattanut
lain kirjainta ja oli siis kunnioitettava.
Lisäksi — ja sehän olikin pääasia
— hänellä oli kokonainen joukko
kurjia kaivoksia, parikymmentä
luullakseni — ja hänellä oli suuria
maatalueita ja paljon tontteja —
"Ja rakkautenne oli suurta rakkautta
— ei winut olla suurempaa",
jatkoi nainen, "ainakin sanoitte niin
siellä ruusutarhassa. Eikä se kuitenkaan
ole kyllin suuri ja ylevämielinen
kyetäkseen antamaan anteeksi,
kun minä nyt itken jalkojenne
juuressa!"
David Payne epäröi. Hän avasi
"Heidän on oitäfa s e l l a i s i a ^ - ^ , . ^ . .
^vat n i i n l ä h e f e e ^ s ä Ä ^ «Onko hän? Surkuttelen. Kumka
kamlajr an kanssa. ^uansi^n
ja n i « J e a%ten^t he^^^^j^ /f^DDaavyiidd!! " NJy;a inen oli huudahtaa
taakse. Mu«a^j^ ^ sävyyn.
"jatka-aikauMieily^;^
<^an on (Ot^^fa .poissa paulasta cniien
ö^oskiittik^u^:^|gu^
osananne oDwi,|^
Puutteessaime ^ t e ^ i o i i i n ä ^
"SJtä en usko/ Mutia fcertokas-minulle
itsestänne, täkäläisestä
elämästänne. Millaisia naapureita
* | E t t ^ saanut kirjeitäni?
v a n n ^
vtennut."
**JfQka tapauksessa en ok saanut
viimeistä, mikä ihneisesti pn sisältänyt
tiedon midienne kuolemasta
— ja on hyvin luultavaa, että monet
Bfiokään .muun vuoteen.''
"Mutta sydämeni kuului koko ajan
täytyi\^t lähtemästä hänen huuliltaan.
Nainen oli pakottanut hänet
paljastamaan sydämensä ja lausumaan
totuuksia, jotka hän tähän asti
oli pitänyt omana salaisuutenaan.
Ja nainen oli ihana katsella seisoessaan
hänen edessään intohimon sädekehän
ympäröimänä ja puhaltaessaan
liekkjä vanhoihin muistoihin.
Hän käänsi päänsä toisaalle päästäkseen
näkemästä naista, mutta tämä
astui pari askelta ja katseli häntä
jälleen silmiin.
"Katsele minua, .Dave! fCatsele
minua! Minä olen sentään sama
kuin ennenkin. Ja niin olet sinäkin,
jos tunnustat toden. Me emme ole
muuttuneet."
(Jatkuu)
40 MILJOONAA kukkaa on tänä
vuonna laivattu ulkomaille Com-waltista
En^annista.
' •'.;\::'o06 : " . .
HELGOtANNIN saarella pyydystetään
muuttolintuja. Esimerkkina
voidaan mainita, että yhtenä ainoana
yönä saivat asukkaat kaapatuksi
1S,00Ö viiriäistä ja 100,000 leivosta.
Object Description
| Rating | |
| Title | Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, October 21, 1939 |
| Language | fi |
| Subject | Finnish Canadians -- Ontario -- Sudbury -- Newspapers |
| Publisher | Vapaus Pub. Co |
| Date | 1939-10-21 |
| Type | application/pdf |
| Format | text |
| Rights | Licenced under section 77(1) of the Copyright Act. For detailed information visit: http://www.connectingcanadians.org/en/content/copyright |
| Identifier | Liekki391021 |
Description
| Title | 1939-10-21-05 |
| OCR text | 1939 LAUANTAINA. LOKAKUUN 21 PÄIVÄNÄ Sivu 3 London (Jatkoa) Mrs. Saytherin punastus oli käynyt entistä tumemmaksi, ja hänen svdämensä löi tuskallisen kiihkeästi, hän oli odottanut melkein kaikkea muuta mahdollista paitsi ei sitä, että mies niin tyynesti ojentaisi hänelle kätensä. Mutta hän ^hillitsi itsensä tahdikkaasti ja puristi sitä sydämellisesti.. • ' • , • ' ••' •• ''Muistattehan, Dave, että useasti olen uhannut seurata jäijestänne. Ja sen olisinkin tehnyt, jos vain • vain . : ." teillä-on? Vai onko teillä ollenkaan sellaisia?" . Näitä kysymyksiään tehdessään nainen katseli intiaanityttöä, joka lieden kiveystä vasten rouhi jauhosäkin nurkkaukseen paneraiaan kahvipapuja. Voimakkaasti ja taitavasti, mikä osoitti, että hänen hermonsa olivat yhtä alkeellista laatua kuin hänen menettelj^apansa, hän murskasi papuja raskaalla kvartsi-kappaleella. David Payne pani mer-jos kille vieraansa katseen, ja hymyn häi-ve vilahti hänen huulillaan. "Jos vain mipä olisin kehoittanut "Minulla on ollut naapureita teitä.-' David^g^tyn^ip^^ täällä", vastasi hän. "Missourin mie-seli intiaanitytM^^g^^llsiä^ Cornwallista, mutta ne majaan. ., -vSiS^lSfiS\. Eldoradoon • päiyäpalkkalai* •Oi, minä käsitän, Dave.., ja ^ valtaukselle". jos olisin ^llut teidän sijassanne, olisin varmasti tehnyt samalla tavalla, alutta minä olen joka tapauksessa tullut — nyt." "Jatkakaa siis vielä hiukan matkaanne — tuonne majaan, jotta saatte hiukan syödäksenne", sanoi mies hilpeästi, välittämättä toisen äänen naisellisen rukoilevasta sävystä. "Ja olette varmasti uuvuksissakin. M i tä tietä tulette? Jokea ylöskö? Siinä tapauksessa olette. viettän3rt talven Dawsonissa tahi sitten matkannut viimeisellä jääkelillä. Onko tuossa leirinne?" Hän katseli voyageu-rejä, jotka olivat leiriytyneet metsään nuotion ympärille, samalla kuin piti ovea auki, jotta nainen voisi astua sisälle. • "Minä tulin tänne jäitä myöten Circle • Citystä viime talvena", jatkoi hän, "ja asetuin tähän joksikin aikaa. Olen etsiskellyt kultaa Henderson Creekin rantamilta, ja, jos täällä epäonnistun, olen aikonut koettaa onneani Stuart Riverin yläjuoksun varrella." "Te ette ole paljoa muuttunut, vai oletteko ?" kysyi nainen aivan äkkiä, koettaen kääntää keskustelun henkilökohtaisemmalle/uralle. "Vähän laihtunut kenties, mutta hiukan entistä lihaksikkaampi. Mitä arvelette?" Mutta nainen kohautti olkapäitään, ja majan hämyisessä valossa hän katseli intiaanityttöä, joka oli Mrs. Sayther loi tutkistelevan katseen tyttöön. "Mutta täällä luonnollisesti viligee intiaaneja?" "Jok'ain,oa niistä on mennyt Daw- .soniin aikoja sitten, Ei ole yhden yhtä alkuasukasta koko maassa, lu-k- uunpttamatta tätä VVinapieta, ja hän on Koyokukista — tuUut tuhat . mailia tai niille main myötävirtaa." Mrs.-Sayther tunsi äkkiä olevansa pyörtyrnäisillään. Mielenkiinnon hymy ei kadonnut hänen huuliltaan, mutta hänestä tuntui siltä, kuin David Paynen kasvot olisivat häipyneet äärettömän kauas ja kuin majan seinähirret olisivat huojahdelleet sortuakseen millä hetkellä tahansa. Mutta sitten häntä pyydettiin käymään pöytään, ja aterian kestäessä hänellä pH aikaa ja tilaisuutta tointua. Hän puhui vähän, ja hänen sanansa koskettelivat parhaastaan ympäristöä ja säätä, jo ta vastoin Payne ; kuvaili; laajasti eroavaisuutta, mikä vallitsee kesällä alankoseuduissa tehtyjen matalain ja talvella ylänkö-roäilla tehtyjen sy\äen kaivausten välillä. "Te ette kysy, minkä tähden minä olen tullut tänne pohjoiseen", sanoi nainen. "Mutta sen te tiedätte aivan varmasti." He olivat nousseet pöydästä, ja David Payne oli jälleen ryhtynyt kirvestä varttamaan. "Oletteko saanut minun kirjeeni?" "Viimeisennekö? En luule saaneeni. Se on kenties kiertämässä ^irittänyt tulen lieteen ja parhaillaan Birch-Creek Countryä, tai se saat-paistoi isoja hirvenlihapaloja ohui- taa >^myös lojua jonkun kauppiaan den silavaviilujen seassa. "Viivyittekö kauankin Dawsonis- 5a?" Mies kiinnitti innokkaasti koipiistä kirvesvartta terään ja teki ky- 5.vmyksensä päätään nostamatta. "Oi, muutamia jräiviä", vastasi nainen, sihnät, yhä suunnattuina tyt- . luona Lower Riverin varrella. Ne pitävät postista aivan häpeämättö-män huonoa huolta. Ei minkäänlaista järjestystä, säännönmukaisuutta, e i . . ." =^Ä|kää olko niin ikävystyttävä, IVA! Auttakaa minua!". -Nainen muutkin o\'at joutuneet harhateille^,teille", sanoi nainen rukoilex^asti. "En — olen saanut joitakuita. Olen hm — lukenut ne ääneen \Vina-pielle varoitukseksi— toisin sanoen antaakseni hänen saada \^makkaan vaikutuksen \'alkoisten sisartensa epäluotettavaisuudesta. Ja luulen — hm — luulen, että hänelle on ollut hyötyä niistä. Mitä te arvelette?" Nainen ei pllut huomaavinaan saamaansa pistoa, vaan jatkoi: "Viime kirjeessäni, siinä, jota ette ole saanut, kerroin — aivan kuten edellytätte — eversti Saytherin kuolemasta. Kirjoitin sen \aiosi sitten. Kirjoitin myöskin, että ellette te tulisi minun luokseni, minä matkustaisin teidän luoksenne. Ja minä tulin — kuten jo usein ennenkin olen luvannut." "En tiedä mitään sellaisista lupauksista." "Aikaisemmissa kirjeinäni..." "Niin, te lupasitte, mutta kun minä en ole pyytänyt sitä enkä vastannut siihen lupaukseen, ei sillä ollut merkitystä. Ja sentähden en myöskään tiedä mitään sellaisesta lupauksesta. Mutta tiedän sitävastoin erään toisen lupauksen, minkä tekin muistanette. Se annettiin liian kauan sitten." Mies päästi kirvesvarren putoamaan lattialle ja kohotti päätään. "Se tapahtui liian kauan sitten, mutta muistan sen selvästi — päivän, tunnin, jok'ainoan yksityiskohdan. Me olimme puutarhassa, joka oli täynnä ruusuja, te ja minä — ollut tottunut käsittämään teidän ta-x- allanne rakkautta. Ja sellainen tapa on minulle \nelä nytkin vieras. En ymmärrä sitä ollenkaan."* "Mutta nyt — nyt! Puhuimme miehestä, jonka katsoitte sovelluv-an a\iomieheksenne. Millainen mies hän oH? Millä hän teidät lumosi? Mitä suuria avuja hänellä oli? On totta, että hänellä oli kyky ansaita, ta\'aton kyky ansaita. Hän tunsi kaikki siinä kysyn^ykseen tulevat mahdollisuudet. Hän osasi taidon ansaita sata prosenttia. Hän oli ovela ja hänellä oli verraton vainu saada saaliikseen yksinkertaista väkei, ja hän osasi tyhjentää taskut mies mieheltä. Eikä lailla ollut siihen mitään sanomista. Se ei tuominnut häntä, kristillinen siveysoppimme hy- \'äksyi hänen menetteljJtapansa. teiskunnallisen mitan mukaan hän ei ollut huono ihminen. Mutta teidän mittanne mukaan, Karen, ja minun mittani mukaan — sen mitan mukaan, jolla me mittasimme, me ruusutarhan lapset, mikä hän oli sen mitan mukaan?" "Muistakaa, että hän on kuollut." "Se ei muuta asiaa. Mikä hän oli? Iso, karkea, materialistinen olio, joka oli mykkä laululle, sokea kauneudelle, henkisesti kuollut. Hän oli lihonut laiskuudessa, hänellä oli pö-höiset riippuv^at posket, ja hänen avara vatsansa todisti hänen ahneuttaan . . . " "Mutta hän on kuollut, Dave! Me taas elämme vielä, nyt — nyt. Kuuletteko? Kuten sanotte olen oiva! Eikö teilläkin ole syytä sanoa: Olen rikkonut? Minä olen rikkonut lupaukseni, mutta ettekö tekin ole tehnyt samoin? Rakkautenne, minkä tunnustitte minulle äitini ruusutarhassa, piti kestää ikuisesti, ainakin niin lupasitte. Mutta missä se ou nyt?" "Se on täällä!. Nyt!" huudahti mies ja iski intohimoisesti rintaansa nyrkillään. "Ja se on aina ollut n Dave! minua töön ia tuskSSiSnlto^ puhui jiyt terävästi, ä ^ ^ ja hän leikkasi kuponkeja. H ä n . . /' *^litä kysyittekääri Dave? P "Mutta siihen vaikutti muukm , ionissako? .^iin, sidiä olin! k ^ ^ ^ myydessään, ^ksi e t . ^ n«rmlU ^ k e y t t i n ^ ^ ^Sanoin sen teille, den: sitten olm i l o i i ^ : k u n ^ Ä « t ä ä n wusta tfse^ .Ettekä Olosuhteet pbvat^pakotu^^^ hieltä. A r k t i ^ „ : s d i t u j e a ^ a l i t p l ^ iiiistö, jotka tunsimme hahurfet--^maisem pl,v^^ hyvin l a p s Ä i t a kutoi tiedätte " ^ ^ ^ ^ nunkaanlaista ~ heidän oli vaikea tuUa toimeen, ia ilmaisevat tunte&^^hiukaa^i^^ !^ ^ i t t e j a ^ t ^ im^ ti-voiniakkaalla tav^Ia» ' taan? Iliedätteko^ etta lanteen taydeUisesti. En vomut mi- - w. .... tään. Se. ei tapahtuiuit minun tahdostani. Minut uhratuin — eli minä uhrasin itseni, niiltä kannalta asiaa katsonette. Ah, hyyä Juitnala — niin, miiiä hylkäsin ; teidät, Dave! Mutta te plette tupJDpinnut minua koibtmUi»!^^ mitä olen saantit l^ärsiaJ" vomut pakottaa tdtä; hänen tai ke-äitinne puutarhassa. Kaikki teki terää ja kukkaa, ja kevään viini hehkui meissäkin. Silloin vedin teidät puoleeni — se tapahtui ensimmäisen lut uskoton. Olen rikkonut. No hykerrän — ja suutelin teitä keskelle suuta. Muistatteko?" "Älkää vetäkö sitä esiin menneisyydestään, Dave — älkää tehkö sitä! Minä muistan kyllä kaiken, ja minua hävettää. Miten useasti olenkaan itkenyt, sen tähden! Kunpa tietäisitte, kuinka olen kärsinyt . . ." "Ja silloin lupasitte minulle — niin, ja senjälkeen tuhannet kerrat sinä suloisena aikana, mikä sitten seurasK Jok'ainoa silmäinne katse, jok'ainoa kätenne kosketus, jok'ainoa ta\TJ, rninkä huulenne lausuivat, oli lupaus, — Ja sitten — niin, mitenkä minun pitäisi se sanoa? — sitten tuli toinen mies. Hän oli vanha, tarpeeksi vanha voidakseen olla isänne — eikä hän ollut kaunis katsella, mutta kunniallinen hän oli maailman mielestä. Hän ei ollut tehn)^ suunsa puhuakseen, mutta sanat kiel-mitään väärää, hän oli noudattanut lain kirjainta ja oli siis kunnioitettava. Lisäksi — ja sehän olikin pääasia — hänellä oli kokonainen joukko kurjia kaivoksia, parikymmentä luullakseni — ja hänellä oli suuria maatalueita ja paljon tontteja — "Ja rakkautenne oli suurta rakkautta — ei winut olla suurempaa", jatkoi nainen, "ainakin sanoitte niin siellä ruusutarhassa. Eikä se kuitenkaan ole kyllin suuri ja ylevämielinen kyetäkseen antamaan anteeksi, kun minä nyt itken jalkojenne juuressa!" David Payne epäröi. Hän avasi "Heidän on oitäfa s e l l a i s i a ^ - ^ , . ^ . . ^vat n i i n l ä h e f e e ^ s ä Ä ^ «Onko hän? Surkuttelen. Kumka kamlajr an kanssa. ^uansi^n ja n i « J e a%ten^t he^^^^j^ /f^DDaavyiidd!! " NJy;a inen oli huudahtaa taakse. Mu«a^j^ ^ sävyyn. "jatka-aikauMieily^;^ <^an on (Ot^^fa .poissa paulasta cniien ö^oskiittik^u^:^|gu^ osananne oDwi,|^ Puutteessaime ^ t e ^ i o i i i n ä ^ "SJtä en usko/ Mutia fcertokas-minulle itsestänne, täkäläisestä elämästänne. Millaisia naapureita * | E t t ^ saanut kirjeitäni? v a n n ^ vtennut." **JfQka tapauksessa en ok saanut viimeistä, mikä ihneisesti pn sisältänyt tiedon midienne kuolemasta — ja on hyvin luultavaa, että monet Bfiokään .muun vuoteen.'' "Mutta sydämeni kuului koko ajan täytyi\^t lähtemästä hänen huuliltaan. Nainen oli pakottanut hänet paljastamaan sydämensä ja lausumaan totuuksia, jotka hän tähän asti oli pitänyt omana salaisuutenaan. Ja nainen oli ihana katsella seisoessaan hänen edessään intohimon sädekehän ympäröimänä ja puhaltaessaan liekkjä vanhoihin muistoihin. Hän käänsi päänsä toisaalle päästäkseen näkemästä naista, mutta tämä astui pari askelta ja katseli häntä jälleen silmiin. "Katsele minua, .Dave! fCatsele minua! Minä olen sentään sama kuin ennenkin. Ja niin olet sinäkin, jos tunnustat toden. Me emme ole muuttuneet." (Jatkuu) 40 MILJOONAA kukkaa on tänä vuonna laivattu ulkomaille Com-waltista En^annista. ' •'.;\::'o06 : " . . HELGOtANNIN saarella pyydystetään muuttolintuja. Esimerkkina voidaan mainita, että yhtenä ainoana yönä saivat asukkaat kaapatuksi 1S,00Ö viiriäistä ja 100,000 leivosta. |
Tags
Comments
Post a Comment for 1939-10-21-05
