Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, March 24, 1945

              1945 LAUANTAINA, MAALISKUUN 24 PÄIVÄNÄ Sivu 7
lenkiintoinen lisäys Liekin sisältöön.
KyM Liekki onkin seUainen toveri,
että ilman sitä ei oikeastaan pärjäisi
huonostikaan, joka siihen vaan on
päässvt perinpohjin tutustumaan.
Hjh, huh! Kylläpäs tuota lunta
nyt rupesi lykkäämään näin kevät-puolla
talvea, aina on tuokin navet­tapolku
tukossa. Siihen kun saat
tallustelluksi jonkunlaisen uran, niin
jopas taas rynää sen yhtä sileäksi
kuin on muualtakin. Kyllä meille
faririnaisille onkin tuo navettapolku
käynyt niin tutuksi, että melkein sitä
osaa jo kulkea vaikka silmät um­messa,
varsinkin jos ei satu olemaan
vesipeili molemmissa käsissä. 'Silloin
kyllä pitää olla silmät auki ja vieläpä
kielikin keskellä suuta, ettei vaan
jalka luiskahtaisi siitä Tiapealta po­lun
iarjalta syrjään; jos näin käy,
niin iumpsis, silloin ovat vesiämpärit
kantajan päällä, ja jos ei aivan ko­konaan,
niin osaksi on aivan märkä­nä
ja saapa siinä kotvan rapistella
ennenkuin siitä, rytäikästä selviää.
Näin hullusti kävi tälle mammalle
tässä päivänä muutamana.
Tämä pohjoinen perukka on muu­ten
iyvin hiljaista nykyään, ei täällä
ole mitään toimintaa, eikä ole toi-minlapaikkaakaan
enää, nimittäin
haalia. Asukkaatkin ovat tällä ym-paristolla
isommalta osalta käyneet
jo vanhoiksi jaksaakseen pitää toi-mirrtaa
vireillä ja vielä lisäksi pitkät
matiat.
LEMPI.
"Älä nyt viisastele", sanoi Rymy,
iän sen näet, että Hilima on
Elämä on täl­laistakin
"luoltahan taitaa tulla kaima,
mutta keitä nuo toiset ovat", sanoin
Äläntylän Empulle, kun seisoimme
pankin kulmassa. ^ '
"Haloo kaima!" sanoi Rymy Eetu.
"kiitää olet pankissa tehnyt ?'•
"Kävin vähän lämmittelemässä",
vastasin. ,
"jaa, esitän tässä vaimoni Hiliman
ja naapurini", sanoi Rymy ja huo­mautti:
"Tämä naapurini on toiskie­linen.''
Puhe käärityi englanninkielelle
kuin itsestään. Rymy esitti myös
naapurinsa vaimon ja olin huomaavi­nani
tttä heillä oli vähän salaista, kun
kaiman kieli niin omituisesti sihahti
Lury-nimeä mainitessaan. Naiset
tulivat ja kättelivät minua ja Män­tylän
Emppua. Emppu punastui
korviaan myöten. Se oli omituista.
Olisikohan heilläkin Hilman kanssa
jotakin? . . . Rupesin tuota ajatte­lemahan
enkä enempi muistaiÄt missä
olin ennenkuin kaima huomautti:
"?uhu nyt sinäkin Eetu jotakin."
Heräsin niinkuin unesta ja koetin
selvitellä itselleni, että mitä tässä nyt
olikaan. Naiset alkoivat sitten pyy­dellä
minua oppaakseen kaupungille,
niulta sisimmässäni välähti, jotta
Mäntylä sopii paremmin ja tein sen'
esit^/ksen, johon molemmin puolin
suostuttiin. Kun naiset olivat Em-pun
kanssa lähteneet, niin meidän
kaikkien kasvot kirkastuivat, sillä
tiesimme olevamme vapaat mene-inäan
vaikka kapakkaan. Toiskieli­nen
kysyi aikaa. Vilkaistuani ranne­kellooni
vastasin, että se on kymme­nen
minuuttia yli yhden.
"Varttitunniii päästä pannaan ka-
Pakat kunni, ei maksa vaivaa niihin
mennä, mennään torppaan", huo-
"^^utti kaima ja nun me läksimme.
Välillä kysyin kaimalta:
"Kumpi teistä on vanhempi, sinä
vai Hiiiuap.,
paljonkin vanhempi minua.'
K:adulla tuli vastaan tuttuja met-säpoikiä
.ja virnistelivät:
"Eikös akat ole antaneet Eetua sel­kään,
kun olet heistä lehteenkin kir-
_ioittanut."
Vastaamatta tuohon mitään esitin:
"Mennään vaikka tähän, nämä
torpat on kaikki samanarvoisia, vii­naa
ja kaljaa niissä myydään."
Sisälle päästyä istuimme etuhuo­neen
penkille, jossa pari miestä jo is­tui
kaljapullot käsissä.
"Missäs haltijaväki bn?" kysyin.
"En tiedä", vastasi toinen miehis­tä.
Samalla väliovi aukeni ja sieltä
tuli nainen kaljapulla kädessä. Pääs­tyään
ensimmäisien miehen luo, nosti
hän pullon ilmaan ja paukautti mies­tä
että pääluu komahti. Nainen läh­ti
takaisin omalle puolelleen.
Ei aikaakaan kun toisesti huo­neesta
alkoi kuulua kauhea iheteli.
Jo temmattiin ovi auki ija talon
emäntä ja isäntä tulivat käsikähmäs­sä
ja koettivat lyödä toisiaan minkä
ennättivät. Emäntä kun huomasi
minut, juoksi hän suoraa päätä luok­seni
ja otjentaen käsilaukkunsa mi­nulle
sanoi hätäisesti:
"Pidä smä Eetu tätä, siinä on tois-
. tatuhatta talaa rahaa, minun täytyy
tapella ja se on tiellä." Ja niin emän­tä
alkoi lyödä isäntää että läiskyi.
Minun oli valkeata olla rsdiapussin
hoitajana, teki mieli kurkistaa sen
sisään. Mutta aikansa nujakoituaan
emäntä tuli ja nykäisi laukun käsis­täni
tokaisten:
"Kyllä minä osaan itsekin rahani
hoitaa."
"Enhänminä tottavie ole sitä pyy­tänytkään",
sanoin ja nousin seiso­maan
alkaen lähentyä ovea. Kaverit
ymmärsivät tarkoitukseni ja aivan
kuin yhteisestä sopimuksesta paine­limme
ulos ja menimme toiseen torp­paan.
Siellä olikin hiljaista. Pari kolme
kertaa koputettiin ovelle, mutta e-mäntä
ei laskenut sisään, tuumien:
"Ei niillä enää ole rahaa, tuossa
vaan käyvät henkaamassa; menkööt
sinne missä ovat rahansa juoneetkin.
Kyllä juoppoa kärsii niin kauan kuin
sillä on rahaa, mutta ei rahatonta."
Selitettiin myös emännän puhe
Lucyn miehelle ja tilattiin kaljaa.
"Tämä on tosi mies tämä naapuri",
sanoi Rymy, "tämä on vanha träp-
Piimä ja paistetta
Kirj. ELISA
T MSKÄSTI ajelehti mustat pilvi-röykkiöt
marraskuisella taivaal­la.
Sadettako ennustivat vai muu­tenko
niin murheellisena mököttivät.
Sadetta olikin herraparatkoon saatu
jo aivan riittämiin asti. Rapaa, ra­paa
joka suunnalla. 3e tarttui tiellä
kulkeviin kärrynpyöriinj joita huo-nostiruokitut
hevoskaakit työläästi
vetivät. Se kulkeutui huoneisiin ja
sai elämän varjopuolista liiaksi kärsi­neen
farmarin vaimon entistään her-mostuneemmaksi.
Metsästä kotiin
palaavan miehen askeleissa oli tar­peeksi
elämän huolten painoa, mutta
säälimättömällä itsepintaisuudella
muta liimautur hänen kumisaappait-tensa
ympärille, tehden askeleet en­tistä
raskaammiksi. Kirottu rapa!
Kirottu nyt, mutta'siunattu multa
keväällä, kun se«ulki syliinsä farma­rin
kylvämät siemenet, joista hän toi­voi
syksyllä saavansa korvauksen pit-,
kille ja raskaille päivätöillensä.
"Isä joudu kotia!" kajahti heleä
lapsen ääni pihaa ympäröivän kuusi­kon
laidasta.
"Tullaan, tullaan", kuului isän ää­ni
puiden seasta.
Pihan laitaan saavuttuaan tulija
pysähtyi edessään olevan näyn häm­mästy
ttämänä. Ihmisiä, tuttuja ja
jtuntemattomia.
Muutamalla harppauksella hän oli
pihalla.
"Jaa! Hallitusväki on paikalla,
voimme alkaa toimituksen", huo­mautti
vasara kädessä häärivä mies.
"En minä uskonut . . . "
"Ei ole ^ aikaa jutella nyt", kes­keytti
vasaramies hänet kiireesti.
"Ensimmäinen, ^toinen ja . . ."
• "Ensimmäinen, toinen ja — kol­mas.
Siinä meni viimeinen pää karjasta.
"Te kirotut, tunnottomat eläjät!"
Miehen ääni vapisi vihasta. "Keh­taatte
viedä niin pienestä saatavasta
pan
"Mutta kuinka sillä on niin nuori
akka, hänhän sopisi tyttäreksi", ar­velin.
"Niin sopisikin, Lucy on kolme­kymmentä
vuotta miestänsä nuorem­pi.
Ja tämä mies tietää, ettei Lucy
häntä rakasta ja Lucy on onneton.
Lucyn tarina on sellainen, että hänet
vei kerran pienenä susi ja tämä va­kava
mies pelasti hänet, kun susi
häntä tantusta riiputti. Tämä mies
oli silloin träppilinjallaan. Hän am­pui
suden ja pelasti tyttösen ja siitä
lähtien he ovat olleet kiintyneitä toi­siinsa
ja olisivat ehkä edelleenkin
ellen minä olisi sattunut Lucyn tielle
ja särkenyt hänen sydäntään. Hilma
kyllä tietää että rakastan Lucya ja
hän on hirveän mustasukkainen.
Kerran he Jo tappelivatkin ja se oli
kyllä hirveätä katsella, kun he repi­vät
toisiaan ja kirkuivat Olin jo
mennä väliin heitä eroittamaan, mut­ta
tämä vanha naapurini sanoi: 'Älä
mene, anna tapella, parempi voittaa.'
Ja niin me katselimme päältä. Nyt
he ovat muka hyviä ystäviä, mutta
eiköhän se ole vain teeskentelyä",
joUeli Rymy.
"Mikset jätä Hilmaa ja ota Lucya,
kun et kerran ole Hilmaan vihitty­kään",
jankutin, kun kalja alkoi vai­kuttaa
päässäni. "Rupean välittäjäk­si,
jos haluat."
"Haluanpa tietenkin. Tee hyvä
veli parhaasi,. sillä en tule toimeen
ilman Lucyn seuraa",, sanoi Rymy.
Lähennyin toiskielistä ja juttelim­me
sinnepäin olevista asioista, kun­nes
jo-tuumin hänelle melko suoraan:
"Eikö se ole vähän väärin että nuo­ri
nainen menehtyy vanhan miehen
seurassa, Liicy nimittäin; tämä Ry­my
hänen pitäisi saada, koska kuuluu
häntä salaa rakastavankin."
"No minä myyn Lucyn naapuril­leni,
ostatkö?" jymäytti vanha träp-päri.
"Oikeastaan minä se kärsin
Lucyn tähden ja siksi sen teen."
Kun asia oli mennyt näin yllättä­vän
hyvin, sovittiin se kädenpuris­tuksella.
"Mutta miten Hiliman laita on?"
hätäili Rymy.
Minulla oli jo sana valmiina, että
Emppu ottaa Hilman, vaan pidätin ja
ajattelin, että ensin pitäisi saada
vaihtaa pari. sanaa Empun kanssa
kahdenkesken.
"Ja nyt ei oteta yhtään ryyj^yä
enää ennenkuin asiat oh järjestetty",
sanoi Ryniy ja niin menimme kiina­laiseen
ravintolaan syömään.
Sinne päästyä ällistyimme, kun
siellä olikin jo Emppu naistensa kans­sa
ja nenä niin likellä Hilman nenää.
EETU,
ainoan mitä meillä on jälellä."
"Tosiaan. Ei teillä kyllä muuta
ottamista olekaan", ja: pilkallisella
naurulla höysti vasaramies sanojaan.
Hänellä oli vanhaa kaunaa talon hai-litusväelle
ja sattuma antoi hänelle
mainion tilaisuuden kostaa vanhat
vihat,>,kun sai olla osallisena riistä­mään
perheen viimeisenkin apuläh-teen.
"Joillakin ihmisillä ei ole sydämes­sä
muuta kuin mustia jahärjyjä aja­tuksia."
Miehen ääni osoitti sj^ää
halveksumista. "Minä tiedän että si­nä
iloitset ja nautit tästä hetkestä,
mutta . . ."
"Bob!" Vaimo laski kätensä mie­hensä
olkapäälle. "Anna heidän ol­la.
Se on tapahtunut minkä emme
uskoneet tapahtuvan, mutta kyllä me
jotenkin selviydymme. Minä uskon
ettei elämä pääty vielä tähän, onhan
meillä vielä nuoruus ja into yllä. Yri­tetään
uudestaan, ehkä onnemme on
parempi."
Hämärtyi marraskuinen ilta. Tum­ma
yötär ojenteli pitkiä käsivarsiaan
vangitakseen häipjrvän päivättären
pitkään syleilyynsä. Mustista pihd-röykkiöistä
tipahteli vettä. Kyynelei­täkö?
litkikö taivas? Hah, hah,
haa! Kuka itkisi yhtä elämän 'mur-jomaa
joukkoa. Niitä oli tuhansia
muita samanlaisia, jmden elämän ku­teet
oli kehrätty mustista murheista.
Emme me niiden kovaa kohtaloa itke.
Emme me lohduta. Heille sanotaan:
Olisit järjestänyt pairemmin elämäsi.
Myrskyinen tuuli ulvoi ja raastoi
alastomia puita. Sade pieksi ikku­naruutuja
saaden ne kummallisesti
heläjämään.
Bobin perhe oli kerääntynyt keitto-uunin
ympärille. Siinä tehtiin suun­nitelmia
tulevaisuutta varten, mikä
näytti nyt yhtä synkältä kuin ulkona
•vallitseva syysmyrsky. Mutta toivo­rikkaita
he olivat vielä, että joskus
sentään on koittava päivä valoisampi­kin.
Synkimmänkin yön jälkeen val­kenee
päivä ja pahimmankin myrs­kyn
jälkeen tulee tyyni ja loistaa au­rinko.
Käsivarret oli perheen pään
saatava- kaupaksi aivan ensitilassa.
Hätäkös se sitten oli olla ja rakentaa
elämää uudelleen.
Mutta vastukset eivät koskaan tule
yksinään, ne tulevat töinen toisensa
perään. Odottamatta, yllättäen. Ne
kuluttavat hermoja, vievät terveyden,
tuovat unettomia öitä. Työn saanti
ei ollut niin helppoa kuin oli otaksut­tu.
Työvoimasta ei ollut vielä puu­tetta.
Monta väsyttävää työnhaku-matkaa
sai Bob tehdä. Monta kät­kettyä
kyynelhelmeä vierähti äidin
poskelle näinä pitkinä viikkoina. Mo­nasti
oli ateriat niin niukkoja että äi­ti
säästi osansa huomiselle, jos silloin
ei sattuisi saamaan mitään lasten näl­käisiin
suihin.
. Vihdoin tuli päivä, että isä sai työn
ja elämä alkoi taas hymyillä.
Hiljalleen ,vierivät vuodet. Eräänä
elokuun iltana seisoi Bob vaimonsa
kanssa pihamaalla, ihaillen mailleea
menevän auringon ruskoa ja laineh­tivaa
viljapeltoa. Siinä missä joku
vuosi sitten marraskuinen myrsky
raastoi puiden oksia, lainehti nyt iHl-ja
iltatuulen vienosti tuuditellessa.
Mäenrinteessä makasi silokarvaineo
karja laiskasti märehtien.
Työtä, sitkeitä ponnistuksia se
kaikki oli vaatinut. Monta vastusta
oli tuolla ajilla ehtinyt kohdalle sat'
tua, mutta aina he olivat yrittäneet