Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, February 17, 1951

              aikkivoitiava takkauä^
«Jatkoa)
Aime-Marie seisoi siinä kauan
syvissä mietteissään. Ilta hä­märtyi
taivaan käydessä syiksj-n
kuulaaksi. Tänään iiän jälleen
tapaisi Sylvesterin heidän salai-eella
kohtauspaikallaan, jota ku­kaan
ei tiennyt. Se oli liian kau­kana
Dalvikista, jotta kenenkään
tie olisi sinne suuntautunut.
— No, Anner-Marie . . . ethän
sinä kuule etkä näe, sanoi joku
iloisesti hänen vierellään. Se oli
Kariniemen tilan nuori omistaja,
joka tapansa mukaan oli tulossa
nimismiehen taloon.
— Isä ei ole kotona, vtrikahti
Anne-Marie, seisten yhä portilla
aukaisematta sitä.
— Vai niin, mutta hän tulee
nähtävästi pian, sillä meillä oli
jälleen tänä iltana määrä pela­ta
.;. Eilinen shäkkirhme jäi
ratkaisematta.
— Hän ei puhunut mitään pa­luustaan,
sanoi Anne-Marie taas­kin,
seisten yhä paikoillaan.
— Etkä sinä tahdo kutsua mi­nua
sisään häntä odottamaan.
— Jos tahdot ...
Portti aukeni, mutta Aniae-M^-
Tie viipyi yhä puutarhassa, poi­mien
sieltä täältä tien vierustal­ta
kukkia. Ne tä3i;yi pelastaa
ensi yön hallalta mftljakoihin.
Kariniemen nuori tilanomista­ja
seurasi häntä ^askel askeleelta
ja lopulta, kun Anne-Marie pää­tyi
portaikolle, asteli hän tyyty-
(väisln mielin hänen jäljessään si­sään.
Tämä oli vasta toineh ikerta
£nm hän sai olla kahden kesken
Anne-Marien kanssa. Hän tiesi
^llä, ettei nimismies palaisi en­nen
kahdeksaa ja siksi hän oli
Edii-ehtihyt tänne tuntia aikai­semmin.
Ja kaikki oli käynyt
niinkuin hän oli toivonutkin —
Anne-Marie oli kotosalla. Vii-me
aikoina hän oli usein iltai­sin
ollut poissa, tiesi missä.
— Soitahan Anne-Marie se
Icaunis laulusi taas, pyysi nuori
mies.
Anne-Marie hymähti ja asteli
pianon ääreen. Näin nöyrästi hän
tuskin olisi viitsinyt totella tätä
kiusallista miestä muussa tilan­teessa
kuin tässä. Hänen soit­tonsa
aikana hän ainakin istuisi
iirUoUa sohvalla autuaana kuun-
Biellen, eikä hänen tarvitsisi hä­nen
kanssaan keskustella. Niin
laika kuluisi ja isä palaisi, ja Sil­join
Mnelle taäsi ilmaantuisi t i ­laisuus
lähteä salaa, heidän huo­maamattaan,
kohtaamaan S^l-
-vesteriä.
Hän selaili hetlcen nuottejaan.
«otti esiin kuluneet pienet nuotit.
(Hän oli kaivanut ne esiin oman
läitmyainajansa muistojen jou­kosta.
Se 0I4 tapahtunut ke-
.väällä, jolloin isä muutti nimis-mieh&
ksi iDalvikiin, <ja iiUaikon
^tköistä.ilmaantui esiin paljon
aioifcellistä jä öTvoikasta. Sitä
Jaulua liän öH laulellut tänä k€-
sänä paljon.
Anne-Marie alkoi soittaa lau-
Junsasiirunvoittoista säveltä. O-mituista,
miten elämä oU epäoi­keudenmukainen.
Siellä sohval­la
istui eräs mies ja kuunteli liä-onen
soittoaan, mutta sille mie-ihelle.
jolle hän olisi t^tonut
Boittaa tällaisina aiiljaisina iltoi­na,
hän ei saanut sitä tehdä. Vain
joskus oli Sylvester <^ltse kul-
^esaaan kuunnellut varkain ak­kunan
kautta kantautuvia säve­leitä
ja nytkin Anne-Marie toivoi
sielussaan, että hän parhaillaan
olisi kulkenut tästä ohitse heidän
ikahtaamlspaikalleen ja kuullut
tämän laulun. Siksi hän soitti
sen uudelleen ja uudelleen sy­västi
ja hartaudella.
Sinä Utäha näjrttivät kaikki
luonnon voimat asettuvan esteek­si
Anne-Marien tielle, isä pa­lasi
kotiin, mutta hän oli mat­kallaan
väsähtänyt eikä ^ a k in
pelaaminen häntä huvittanut-ikaan.
Sensijaan hän vaati An-ne-
Mariea pysymään heidän seu­lassaan,
Jnm hän teki ensimmäi-een
yrityksen vetäytj^ huonee­seensa.
J a Aime-Märie totteli katisti
isäänsä, kuten oli oppinut totte­lemaan
häntä piönestä pitäen.
•Isään, joka toimii ankaruuclestaan
Scuuluna: nimismiehenä, hoitaen
mallikelpoisesti hänelle kuuluvan
piirin, oli syöpynjt jotakin am­mattimaisen
kovaa ja tylyä, I K n - ,
hän oli tottunut katsomaan an- .
karuudella sUmästä silmään r i -
tkollisia. langettamaan säälittä
lain kirjaimen mukaan tuomioir
t^ian ja useinkin puristamaan
saappaansa varteen kätketyllä
[piiskalla totuuden esiin onnetto­malta
rikolliselta. Tällä anka­ruudella
hän oli kasvattanut An­ne-
Marienkin, joka äidin suojaa­vaa
rakk?iutta vailla oli kokenut
monta kovaa hetkeä elämänsä
IvarreUa.
Hän tarjoili herttaisesti, näen­näisen
tjrynesti, iltateen ja kes­kusteli
molempien kanssa, mutta
hänen poskillaan paloivat kuu­meiset
täplät sisäisen levotto­muuden
nostattamina. Viimein
hän uskalsi ilmaista, että oli vä­synyt
ja haluaisi mennä nukku­maan.
Isä katsahti häneen oudosti,
mutta kun oli itsekin väsynjrt ja^
kaipasi lepoa, antoi hän Anne-'
Marien pitää päänsä. Pitkään
haukotellen hän kääntyi vieraan­sa
puoleen, taputellen suutaan
kätensä selkämyksellä ja virkkoi:
— Tässä talossa ollaan tänään
mahdottomia ... Suo anteeksi,
Hannu . ..
— Eihän se mitään. Minun
onkin jo aika lähteä, että pää­sette
rauhaan. Huomeima kai
tapaamme "Redanssian". vesil-lelaskujuhlissa.
Adamshan viet­tää
kuuleroma komeat juhlat, sa­noi
nuori mies.
— Kaiken päivää ne ovat siellä
puuhanneet. Koko veistämö on
köynnöksin koristettu ja tie val­tatieltä
veistämöHe asti kuuluu
huomenna liputettavan ja tanssi­lavan
lahot laudat on korjattu ja
sitä siloitetaan talilla minkä ke­ritään.
Adams pistää toimeksi,
näiarahteli nimismies.
— Hänellä onkin miljoonia mil­lä
pistää, vastasi nuori mies. M i ­ten
ne on ansaittu, se olkoon hä­nen
asiansa ja vastatkoon hän
niistä viimeisellä tuomiolla, jat­koi
hän katsahtaen merkitsevästi
nimismieheen.
JHän hyvästeli nimismiestä, sit­ten
Anne-Mariefca ja lähti.
— Hyvää yötä, isä, virkahti
Anne-Mariekin nopeasti.
— Hyvää yötä! — Nimismies
haukotteli pitkään ja lähti o-maan
huoneeseensa, Anne-Ma­xien
kadotessa kohta näkyvistä.
Sylvester on saanut odottaa
näin kauan. Anne-Marie otti
esiin pienen vihreän takkinsa,
jonka tiesi sulautuvan metsän
hämyistä vihreyttä vastaan. Hän
oli tarttimut kaikkiin varokeinoi­hin
säilyttääkseen salassa tätä
rakkauttaan, jonka ilmitulon tie­si
synnsrttävän kodissaan hirmu­myrskyn.
Ei ollut aika vielä, sillä
Sylvesterhän lähti nyt. Heidän
täytyi seistä kahden rinta rinnan
koko maailmaa vastaan, sitten
kun se sai tietää heidän salai"
suutensa.
Anne-Marie kuimteli. Isän sip-suttavat
askeleet kuuluivat vielä
hetken, sitten ne häipyivät, mut­ta
sensijaan kutUui sängyn Ihil-jainen
ratina kun häh asettui
PHkkiima-fl-*spnt;oo" - Sitten.^ oli
talossa hiiren hiljaista. Palveli­jatarkin
oli jo aikaa sitten (Sdi-rehtlnyt
iltaisille retkilleen.
Anne-rMarie ei enää odotellut.
Hän nousi varovaisesti a&^uha-laudalle
jaihyi^iiti ääaet®mästi
maahan. Sitten hctn painoi ak­kunan
puoliskon: hiljaa kiinntljä
hiipi rakennuksen taitse |H>Iu^>
joka oikaisi läpi metsän valta­tielle
j a sUtä jälleen tien tpiseUa
puolella oivaan metsään tietöntä
taivata kaukaiselle myllykoskelle,
jossa kesänikuivettama koski vain
hiljaa lirisi äärettömän metsän
tietymättömässä sylissä.
•Sylvester oli valinnut sen pai­kan
heidän kohtaamispaikakseen.
Hän, joka tunsi^ poikavuosistaan
lähtien ^^nnyinseutunsa jokaisen
kolkan. Se vaiiha mylly, jonka
ainoina jätteinä oli enää alkuna-ruuduton
rakennus, suuret, kos­keen
vierähtäneet jauhinkivet ja
rakennuksen sisällä ruostuneet
rattaat, oli ollut hänen aikalais­tensa
poikien temmelly^aikka.
Dalviktn nyksrinen lapsipolvi ei
tätä paikkaa tuntenut. Se oli
unohtimut, rauhoitettu alue ja sai
n3^ palvella hänen rakkautensa
salaisena pyhättönä.
Se oli joskUs. kaukaisina aikoi­na,
jolloin kosken voima oli ollut
teholsa, käcrtännössä ja jauha­nut
I>alvikin ja sen ympäristön
viljat, mutta joMn selittämätön
luonnonvoima oli siirtänyt k(fö-ken
uoman toisaalle j a niin oli
vanha, harmaa mylly joutunut
hylkiöksi.
Anne-Marie katseli varoen 3^-
l^irilleen saavutettuaan maantien,
mutta kun ei ketään näkjfiiyt,
juoksi hän kevyesti yli tien ja
katosi metsään. Sylvester oli
häntä varten pannut puiden run­koihin
merkiksi valkoisia paperi­lappuja
ettei hän eksyisi. Ne
siinsivät voimakkaassa häm3r6sä-kin
hänen silmiinsä ja niitä seu­raten
hän hjrppelehti yli mättäi­den
ja pienten kallioiden, laskeu­tui
notkelmiin j a kohosi jälleen
kunnaille.
Viimein piirtyi taivasta vastaan
mylljTakermuksen pääty ja sen
tummasta oviaukosta astui esiin
Sylvesterin kookas hahmo.
Kädet ojona hän hazppasi A n -
ne-JiEarieta vastaan ja sanaakaan
sanomatta sulki hänet rajuun sy­leilyyn.
Vasta sitten kun hän oli
suudellut * liänsn huulensa val­juiksi
iiän virkkoi kiihkeästi:
— Minä luulin, ettet sinä tulisi­kaan
tänään.
— Ei, Sylvester . . . jos se vain
on mahdollista tulen aina . . . Si­nähän
tiedät sen . . . Tänään mi­nun
oli vaikea päästä. Siksi vii­vyin.
. . . Anne-Marie puhui hen­gästyneenä,
katkonaisesti. Hän
vapisi kauttaaltaan sekä juok­susta,
että Sylvesterin rajusta sy­leilystä.
Hän katseli syyskuun illan pi­meässä
Sylvesterin komeaa hah­moa.
Jostain salaperäisestä lan­kesi
valon heijastusta hänen sil­miinsä,
jotka loistivat, j a hänen
valkoiset hampaat kuulsivat huu­lien
lomasta niinkuin helmirivit.
— Eikö sinua jo kammota met­sän
pimeys? kysyi Sylvester hil­jaa,
mutta kuitenkin hänen ää­nensä
soi voimakkaana j a mata­lana.
"
— E i , kun tiedän, että sinä olet
täällä määränpäässä, vastasi A n - '
ne-Marie, hänkin kuiskaten;
He olivat oppineet puhumaan
hiljaa, hiipimään hiljaa " kesän
valoisina öinä, eivätkä he vielä­kään
voineet vapautua siitä, vaik­ka
olikin syäisy ja suojaava pi­meys
ympärillä, jolloin ei öUut
mahdollista ajatellakaan, että
kukaan liikkuisi hyljätyn myllyn
läheisyiydessä.
•.SÖ''lvester Juetoi ikätensä Anne-
Marien vyötärölle ja johdatti hä­net
sisään hfeille tuttuun ja rak­kaaseen
myllyrakennukseen. ~
Siime oli Sylvester laittanut
pöydän, istumapenkin ja joskus
keskikesän aikaan hän oli kukit->
tanut läheisen niityn kukiUa koko
huoneen, juhlien siten Anne-Ma­xien
tuloa.
^ Vieläkään ei kukaan tiedä
sitä, että sinä olet minun, .^me-
Marie, sanoi Sylvester.
Anne-Marie ei vastannut. Hän .
vain painautui ihiljaa huokais­ten
lähemmäksi Sylvesteriä. Hän­hän
ei voinut puhua Mathilda-muorin
tämänpäiväisestä vierai­lusta.
— Mutta sitten, Anne-Marie,
kun minä palaan ... sitten he
saavat kaikki sen tietää. Uskal­latko
sinä?
— Uskallan mitä hyvänsä sil­loin
kuin sinä seisot rinnallani,
vastasi Anne-Marie hiljaa.
— Niin, meidän rakkautemme
ei olekaan niinkuin muiden. Si­nä
olet syntynyt minua varten.
Sinä et tiedä kuinka rakastin
sinua jo silloin kun sinä et siitä
tiennyt. Tarkoitukseni oli unoh­taa
ja tappaa se raju tunne^ mut­ta
sitten tulit sinä itse . . ; Sano,
Anne-Marie . . . miksi sinä sil­loin
tulit veistämölle.
— Voi, enhän minä sitä tiedä
. . . Jokin käsitiäxnätön toi minut
sinun luoksesi, • kun \ölin -nähnyt
sinut lauta-aidan takana. Si­nähän
olit kuin ilmestys toisten
joukossa .V.v:JLuulin s i i ^ 'V^e''
;puteuisekst^{gikaTikri^:ii^
kih - sy3^t§; '.on ^^k^JToyt pieneen
. ' • B a l y i k i l n . ' . . V-.
—. J a siniille o l i hlrvittäivä pet-
' tymj^, kuh.^itvtietää, « t t ä o l^
k i n Jvain.:Miathllda^muotin p(»ka,
lähtöisin, jeräästä I>alvikin pie­nimmistä
mökeistä . ..
;Änne-^Mar^e painoi huulensa
Sylvesterin huuliin kevyesti, sul­kien
seuraavien mahdollisten sa­nojen
tien. Sitten hän puhui
itse kiihkeästi ja avoimesti.
— Eihän Sylvester; . . . Olen
sen sanonut sinulle, jo tuhannes­t
i . Kävit minulle vain rak­kaammaksi
sitten kun opin sinut
timtemaan. Toisinaan olin on­nellinenkin
siitä, että olit vain
veistämön työmies. Se on totta,
sillä minähän pelkäsin, että kato-aisit
minulta. Minun rakkaute­ni
^ i oie koskaan etsinyt sinus­sa
imtään ulkoxiaista mahtia. Si­nun
rinnallasi tulen onnelliseksi
ilman mitään ulkonaista kiiltoa.
— Mutta sinim isäsi ei koskaan
tule hyväik^Tinään mintia , . . sa­noi
Sylvester.
— Jös hän ei .hyväksy, olen si­nun
sittenkin -Kuinka käjne©-
kin meidän kulkumme, olen aina
sinim ;.. sintm yksin Sylvester,
sen vannon tässä. Kukaan toi­nen
mies ei koskaan saa lähetä
minua.
— Ja sinä mimm, Axme-Marie.
l^ssä vannon minä myös sinulle,
että olet oleva minun ainoanL
kehdatkoon mintia kirous, jos
rikkoisin lupaukseni.
Sylvester painoi Anne-Marien
rajusti syleilyynsä. TTo oli syrxk-kä
ja läpinäktymätön. Vam tuuli
eli ja lauloi hiljaista lauluaan,
kulkiessaan harmaan myllyraken­nuksen
toisesta akkima-aukosta
sisään, toisesta ulos, omia tiety­mättömiä
teitään
Niin he lepäsivät aamun kal­peaan
kajoon asti, keinuen eteen­päin
rakkauden hurmassaan. Syl­vester
katseli,kajastavan päivän
kitsaassa valossa rakastettunsa
valjuksi ikäyneitä kasvoja, nosti
hänet sitten voimakkaille käsi­varsilleen
ja kantoi häntä läpi
. Eräs ;Liiekin-3ralÄvä seu-v
Taavan;ji)rtim: :/.^: '
—"SMShä menin?täsisä"tuonnot-tain.
ikäymään lääkärissä. Kun:
lääkäri oli ajonsa koputellut ja
kuuttihellut rintaani, oli (hän pit­kän
ajan hiljaa; Loptilta kysääi-din:
'^No, tohtori', niiten abiani
ovat?" ? • '
'Koko hyvta'', —- vastasi toh­tori
— "mutta on paras, että ette
ala lukea Liekin uutta jatkoker­tomusta."
— .Tämän piti merkitä samaa
kuin kuolemantuomio, mutta olen
sen jälkeen lukehut monta Lie­kin
jatkokertomusta ja toivon,
että nj^ alkanut kertomus olisi
vain yhtä hyvä kuin edellinen.
Ottawassa äskettäin suoritettujeni kansaJnVälisten koira-ajokU-pailujen
a v a u ^ n suoritti pääministeri St. Xaucent. SudlnuTU lähellä,
: Asaliisi^a &mvs> Tony landy tuK Iniiiäensieksi ioäissä ki^ailoiEsa.
metsän sinne asti, rmistä aamiii-o
fiint maantien keller^ nauha nä-kyL
Siinä he vielä kerran .pai-
; inautulvat toisiaan vastaan ja ero-
V sivat. Anne-Marie juoksi jälleen-yli:-
maantäen ja katosi metsään.
Hänellä oli Miare ja.-hänen sydä­mensä
oli levoton. Mitä jos isälle
olisi tapahtunut jotakin yön seu­tuun
ja hän olisi etsinyt häntä?
E i , koskaan tiennyt, mikä kohta­lon
oikku paljastaisi xiämä 'hänen
ihanat, öiset retkensä.
Mutta' ntmismiehen talossa oli
hiljaista, akkuna samalla tavalla
'kiinni kuin hän oli sen painanut.
Tullessaan Anne-Marie aukaisi
sen hiljaa, nousi akkimalaudalle
ja tuli huoneeseensa. Hän riisuu­tui
nopeasti j a äänettömästi men­nen
vuoteeseensa. Valvotut yön
timnit kaikkine kokemuksineen
vaativat osansa takaisin j a hän
nukahti minkuin pieni lapsi huu­lillaan
autuas hymyilyl
Sillä aikaa asteli Sylvester, Dal-vikin
ikaunein ja onnellisin mies,
pientä kotimökklään kohden, lä­pi
nukkuvan ' kylän. Kukaan ei
nähnyt hänen kulkuaan, vaikka
hänellä ei ollut syytä piiloitella-kaan
itseään. Hän astui hiljaa
sisään kotinsa matalasta ovestsi,
astellen hiipivin askelin läpi tu­van
takakamaria ikohden, ollak­seen
herättämättä äitiään ja
pientä sisartaan, jotka nukkuivat
sutiressa vuoteessa ovensutissa.
Mutta todellisuudessa Mathil-^
da-muori kyllä valvoi. Hän oU
ollut vain iiukkuvinaan, antaak­seen
SylvesteriUe täydellisen sy-dämen
rauhan tämän öisen ret-kensä
jälkeen. Hänhän tiesi hy­vin,
että hän tuli rakastettimsa
luota, siellä missä todellinen rak­kaus
oli, siellä ei muiUa ollut mi­tään
tekemistä. He kyllä vastai­sivat
itse itsestään,
Mäthida-muori kuunteli vielä
miten Sylvester riisuutui ja meni
\nioteeseen. Silloin oli aamu jo
paljon entisestään valjennut. Hän
vilkaisi seinällä tikittävään kel­loon,
käänsi vielä Iq^lkeään Ja
nukahti hänkin autuaaseen
uneen.
Jatkuu,
Kukouksen voima
Kiitospäivä läheni, eikä van­halla
neekerimuijalla ollut varaa
ostaa kalkkimaa itselleen juhla-aterialöi.
Aivan hänen naapu­rissaan
oli suuri kalkkunatarha,
jossa oli satoja kaimiita lintuja.
Jökä kei-tävikun vanhus ne näki,
Tptthkesi. ihäÄ rukoifl?^ että
luoja tbisi. hänelle edes j-hden
noista Unnuista kiito^äiväateri-
^aksl,, -.L--
iMutta lintua el vain kuulunut.
Itiitospäivä oli jö hubinenna ja
' kunl^seUainen rukous, että luoja
toisi, häneHe linnun.:.ei auttanut.
muutti^vänhus r i ^ vilhän
toisenlaiseksi, i Nyt häh rukoili,
että lihoja veisi hänet naapurin
kalkkunataii'haan heti pimeän
tiUt^a ottamaan-Dhavah Icalkku-n
a n - . , - - / " : - r^
; Kuii sitten kiitospäivä tuli. Äör
vanhus maiskkaaii ikalKkunapäi-vällJsen
ja tarjoili,vielä kö:-hil-le
sukulaisiiieenkin. Siis hänen
rukouksensa kuultiin.
Maailmaa säUyUävä
on Porasten ihmisten totuuden­rakkaus,
ke ovat maan suola jä
terveys.-^ R i W . Emerson.
Sivu