Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, February 17, 1945

              945 lAVXSJAtSA, HELMIKUU 17 PX^XNÄ
Vstdvien pakinaa
(Jatkoa toisella sivulla)
^aiset, epäillen lehmän olevan vihai-gen,
katosivat puskiin pUoön. Innos­tunut
Ratini jatkoi matkaa metsää
kohti, aika kellon kalinalla.
Tähän metakkaan keskeytyi Koon
päi\'ällisIepo. Ulos riennettiin, emän­tä
etupäässä huutaen: '
«Rauni I Rauni! . . . ISIikä tuol­le
lehmälle tuli?"
. Rauni hyppäsi kuin villi,' yli risu^"
aidat, ja yhä eteni kunnes kello lak­iasi
kuulumasta. Kaikki oli hiljaista.
Jännitystä kesti vähän aikaa kun­nes
emäntä hoksasi että:
'^ta nyt tuo hevonen ja aja lujaa!"
Isännän kulkuneuvo, satulahevo-nen,
oli läheisessä aidassa kiinni. Hän
irroitti sen vikkelästi, astui selkään ja
lähti ajamaan lehmän perään.
Tämän tapahtuman aikana inti-aanin^
set olivat tarkasti piilossa, jo­ten
Koot eivät tienneet heistä mi­tään.
Isännän vauhti oli hirvittävää. He­vonen,
jolla oli muutenkin hyvän rat­sun
luonto, nelisti yhtenä viivana.
Kavionläiske sai intiaaninaiset nou­semaan
puskien takaa uteliaana, ihail­len
hyvää ratsastajaa, kunnes hevo­nen
yllätti yhden heistä polullaan ja
pidätti kuin semäätf. Isäntä, jolla ei
ollut^ajatustakaan pidättää, lennätti
yli maahan j a näy tti e t t ä hän
kuusalla, vaan epäili jotakin, kun he­vonen
seisoi lähettyvillä. Kuitenkin
fiäh murehti enimmän lehmäänsä ja
kysyi:
"Missä Rauni?"'
"E-en minä tiedä, tu-tuonnepäin
se meni", änkytti isäntä niskojaan
hieroen.
"Herran tähden jos se on peruna­maalla",
äähnähti emäntä hätäyksis-säänjalähti
juosta porhaltamaan pe*-
runamaata kohti.
Rauni.pii kuin olikin siellä, missä
ei olisi saanut olla. Oli harventanut
ja sotkenut perunanvarsia aika lailla.
Rauni tuotiin navetalle ja kaikki
raiihoittui. Sitten vasta kovalla vai­valla
tuli selvä intiaaninaisten niar-jareisusta.
Koot osasivat hyvin vä­hän
tämän maan kieltä ja naiset sitä
vähemmän.
Heidän poistumisensa jälkeen alkoi
uteliaisuus kiusata emäntää ja ei hän
saattanut olla isännältä kysymättä:
"'Mitäs hiivattia sinä siellä metsä­polulla
noiden akkojen kanssa pol-vistelit?"
•
Isännän vastausta en tiedä, mutta
hän'mahtoi kuperkeikkansa selvittää.
UHMATAR.
oli ensimmäinen joka loistavin kasvoin
esitteli: "Katsokaapas meidän mam­man
tekeniiä matto-ja!"
Seuraavana vuonna oli samanlaista
lähtöä, mutta sillä eroituksella, että
säkeille oli tilaa, eikä niitä enää noi-
" duttu. Niinpä ukki pysäytti auton­kin
monta kertaa ja kävi tarkasta­massa,
että säkit varmasti ovat mu­kana.
En voinut olla huomauttamat­ta:
"Paljon se vuosi aikaan saa!"
Ukko muljautti silmävalkuaisiaan mi­nuun
päin ja tuhautti nokkaansa,
niutta naaman näin olevan pi^^^^
sä hymyssä. Ja hiin sitä mentiin.
MEIDÄN MAMMA.
Oi muhtaiko vkläsen retken,
min kanssasi kerran ma tdn?
Niin kaunista kaikk' oli sUloin,
se unhoitu konsana ei.
Oi muistatko vielä sen puron,
min rannalla kuiskuttain
niin valan sa vannoit muUe:
Sua leminin, sinua vain!"
tahtoi käsivarsiaan käyttää siipinä
matkan jatkoon.
Miten siinä kävi j a miten kauan ai-iaa
oli kulunut, mutta emäntä, joka
oli lähtenyt jalkapatikassa Raunin pe­rään,
saapui urheilukentälle juuri kun
mtiaanmainen auttoi yllätettyä isän­tää
jaloilleen.
Alkoi Intiaaninaisten kesken^ • aika
laklattammen ja nauraminen; kun
huomasivat, ettei mies ollut loukkaan­tunut.
. Emäntä ei ollut tapahtumasta
tunturit kokoiiaan..'.'ne "saattavat
minut aivan vininioihihi!"
"Sen kyllä huomasin! "sanoi Elisa­beth
nauraen. •
"He kulkevat täällä aiyjantunteet-tommal"
jatkoi toinen suutuksissaan -
... "sitä vastoin..; ken-kulkee avoi­min
s i h n i n . . T e ' olette aivan oike­assa
tahtoessanne jotakm' nähdä ja
iokca. ^feidän syymmehän se on,
etteivät naiset kelpaa mihinkään. Me
rai\'aamme heidän tieltään'kaikki elä­hän
kauhut, me kohtelemme heitä',
ama kuin lapsia, kuin nukkeja, sen si­jaan
että kohottaisimme heitä ja te­kisimme
heistä oikeita ihmisiä... ja
sitten me vielä ihmettelemme", — hän
veti esille taskustaan sikarin ja leik­kasi
pään poikki — "että he ovat sel­laisia
kuin bW!Misäsi hän levolli­sesti
ja viskasi sikarin pään nurkkaan.
"Mutta sellaisia he eivät ka^ki
ole!" sanoi ElisabeA jyrkästi.-
^ Tomen kohautti leveitä hartioitaan.:
"Ne harvat, jotka ovat toisenlaisia,, ei- -
vatvoi kuitenkaan asiaa muuttaal...
ja sitä paitsi... kukapa tietää, ovat­ko
hekään oikein vakavissaan... en -
i»inä ainakaan sitä uskoi"
ffän vaikeni puhaltaen hämärään
muuria sauhuja. Ja Elisabeth tunsi
^ ä s t i , että tämän synkän jäätikkö-vaeltajan
elämässä naiset olivat jo
näytelleet suurta ja kafkkea :muuta
kuin onnellista osaa.
Hetken kuluttua mies nousi äkkiä
^^^^^ ^i^^ oven, vilkaisi
ja viittasi sitten ääneti, miltei
^Japeräisesti Elisabethia tulemaan
Hän totteli ja jäi kynnykselle
'^^Ite, häikäistynä seisomaan . . . .
Jatkuu.
Olen seurannut Liekistä innostuk­sella
ystävien pakinoita, ja se vanho­jen
tavaroiden kerääminen sai tminut-km
jatkamaan samaa.pakinaa.
Usein muistuu mieleeni äitivaina-jani
sanat meille lapsilleen: "Älkää
koskaan heittäkö pois mitään sellaista,
jota/ luulette joskus käyttävännen;
kaikki tulee kynunenessä vuodessa
'käytetyksi.'' Olen omasta kokemuk­sestani
huomannut, että siinä on pe-raa.
ÖHn vuosia kerännyt vanhoja vaat­teita,
kaikenlaisia, tehdäkseni resu-mattoja
palmikoimalla. Ajattelin, et­tä
kyllä-siihen oppii. Niinpä kävi, et­t
ä eräänä suvena — vaikka suvihan
täällä Califomiassa on aina — lähdin
känqapäämään Juonnbhheimaan kah­deksi
kuukaudeksi. Muuta seuraa ei
ollut, joten päätin tehdä siellä aikani
kuluksi mattoja^-
kotoa lähtiessä - piti auto laittaa
täyteen kaikenlaista tavaraa ja niiden
lisäksi kolme isoa säkkiä resuja. Mut­ta
niille resusäkeille ei-näyttänytkään
olevan tilaa missään. Lopulta ne
köytettiin auton perään. Matkalla
kehoitin ukkoa pysähtymään, että
saan katsoa ovatkin säkit mukana.
Hän vain naurahti:
"Pudotkoot, ei niillä ole väliä.
Kaikkea sitä pitääkin mukanaan kul­jettaa!"
Ja niin hän ajoi vain eteenpäin.
Koetin kurkistaa auton takaikkunasta
ja näin kauhukseni, että säkeistä oli
nuorat löyMyneet ja yksi laahasi jo
useita jaardeja auton perässä maassa.
. "Hei, pysäytä nyt ja heti, säkit pu­toaa!"
huihkasin, mutta ei ukko vie­läkään
heti pysäyttänyt. Kun hän
viimein.sen teki, niin yhden säkin sivu'
oli jo hankautunut puhki.
Auta armias sitä muhinaa mikä sii­tä
alkoi niitä säkkejä konatessa. Uk­ko
uhkasi heittää jo kaikki tiepuoleen
ja pelkäsinEm, että jokohan hän pa­nee
uhkauksensa tä3rtäntöön. Ilok­seni
hän ne kuitenkin köytti uudelleen
auton perään ja siinä ne pysyivät
perille asti.
Kahden kuukauden ajalla resut
muuttuivat matoiksi ja ne kotia vie­täväksi.
Ja tietäkääpäs että sitten,
aina kun meille tuli vieraita, ukki se
Reilu kosija
Olin kerran kylässä ystävieni luona
ja siellä muistellessa ja puhellessa
kaikenlaista tulin kertoneeksi erään
pienen tositarinan Suomesta monia
vuosia sitten. Sen johdosta heräsi sel­lainen
mielenkiintoinen kysymys, jota
en malta • olla paperille paneinatta.
Eräs ystäväni ymmärsi sen kertomuk­sen
tarkoituksen paremmin kuin itse
olen sitä koskaan ajatellut ja juuri
siitä sain aiheen sen kirjoittanuseen.
Kertomus oli näin kuuluva: .
Olin suuressa tehtaassa työssä. Mei­tä
oli siellä enimmäks^n vain tyttÖ- \
jä. - Sitten eräänä päivsUiäsmjje tuli
yksi, jo kenties vähän vanliänpojan
- iässä <rfevanrieskin työhön.^ Hän oli
hyvin tumma j a iso miesy ja myÖs hy­vin
karvaineiL sekä hiljaisen oloinen^
eikä h ä n ollut meidän kenenkään naie*^:
luinen. Me vain^ tuumasimme, että
"pyh, kuka tuollaiseen viitsii edes
katsoa", jos ei hänkään kyllä keneen­kään
vilkuillut. Mutta sitten eräänä
päivänä tuli sinne myös hyvin hiljai­nen
oikein sievä punaposkinen uusi
7 t y t t ö . Yiikon siellä työskenneltyään
tuli tuo edelläjnainittu mies tytön
luokse ja sanoi hänelle kaikkien kuul­ien:
.
"Anna sinä Mari Söderlundille sy-rämes,
ni Söderlund! antaa sul sy^ure
Vkouran." . ,
Mari vain hämmästyen katsahti hä­neen,
TOutta ei kulunut :koyu33jaan„
kauan,; k u n me näimme, tulevan heistä
parin j a :ljei kohosi mitä,'kanein
kotiy jossa näkyi asus^^yan :ihana so­pusointu.,-
Silloin meistä moni ieikU-Jään
sanoi, että mikä, .meitä ypyasi,
kun emme ymmärtäneet. sy^amtämme
vaihtaa siihen suureen kouraan.
Tuon kuultuaan ystäväni sanoi:
"Se oikeastaan oli hyvin Jkaimiisti
sanottu tuolta mieheltä. 'Niihin sa­noihin
sisältyi paljon,, paljon. . Sillä
ban tarkoitti,-että jos häii. saa.hyvän
tytön sydämen omakseen, antaa hän
vastapalkkioksi kaiken tarmon mitä
mies voi antaa. Uskon, että tuo tyttö
myös oli hyvin viisas."
AUNE R.
Eräs marjamatka
Vaikka nyt onkin jo sivuutettu pit-kiisti
se aJka^iun marjassa-kuljjetttin,;
mutta kun niitä nyt popsitaan suihin>
niin siinä muistuu mieleen ne hauskat
retket.' Niiiqiäiminäfcin mustikkalien-tä
keitellessäni muistin äkkiä mitä
kaikkia tapahtui, (kun niitä poimittiin.
Niin, eräänä kuumana kesäpäivänä
päätettiin lähteä . mustikkaanetsääiv
mutta päämies ilmoitti, että "rukissa
ön huononlaiset kumit, ei siihen aina­kaan
suurta lootia voida ottaa eikä
sellaisia, jotka heti alkavat marista,
jos sattuu vastuksia tulemaan". !Minä
kyllä oUn jo ehtinyt puolelle tusinalle
noin puolen tonnin painoiselle emän-täihmiselle
mainita, että me lähdem­me
mustikkaan ja jos teitä haluttaa,.
niin pääsette miukaan, mutta kun kuu-
Oi muistatko vielä sen kerran,
kun minäkin kuiskuttelin:
*^miWfäkk<mykuulm5täle
nyt tässä ja edelleenkin!"
Oi muistatko vielä sen kerran,
kun itkin sun rinnallasi ^
"Tcfttä rakkaus ei kuulu meille -
oi kohtalo oikukas!"
Oi muistatko vielä sen kerran,
kun erkani tiet — noin vain? .;.
Jos kerran kaikki ne muistat,
niin muista, muista ne ain,
ORPO,
Iin pään määräykset asian suhteen,
niin täytyi hyvin valtioviisaasti i l ­moittaa,,
että emme sentään mene-
S^ään nyt marjaan, kun ukon hyrrässä
on huqnolaiset renkaat ja niitä ei saa
uusia v ä Ä a yrittäisi millä keinolla»
Uskpihan .ne .emännäit ja niin sitten
vainrgolme :»llaista Tbtevanlaista mei»;
tä lähti mukaan ja u ^ o kyytimiehe-nä.
- N i i n sitten ajettiin, että l u u l ^
jo paremmallakin vaunulla olevansa
matkalla. Mutta > erään korkean.
mäen- alla kuului hirveä pamaus, kone
pysähtyi ja samalla kuuhii komento:
"Ulos akat! Nyt se tapahtui, jota
niin pelkäsin. Auton käpälässä on
tossu puhennut."
Ei siinä kahta kertaa tarvinnut käs­keä
j a niin me eriiännät olimme -tiellä
ja kun siinä mäessä sattui olemaan
joitakin marjoja, aletiin vartoessa poi­mia;
v 'Kun sitten taas (kulkuväline oli
kunnossa, lähdettiin ajaa köryytteles.
mään mutkaista tietä näkymättömiin.
Mutta sitten tuli hirmuinen mäki vas­taan.
"Raisleri" yski ja kakol ga kun
oli juuri päästy melkein viimeiseen
mäen töttörään, niin eikös se itkiä to­pannut
kokonaan. Silloin taas puret­tiin,
lasti ja alas mäenalle painalsi
rukki takaisin. Ukko.komensi, että
"tulkaapa nyt tätä lykkäämään", ja
niin pari emäntää tarttui rukJkia ta­kamuksiin
ja puski voimainsa takaa.
Minä hairasin mäenalta suuren kiven
ja kannoin sitä siltä varalta, että joa
se iäkiökehtaa uudelleen tehdä saman
tempun. Minä puhisin ja hilkoilin
Taakasta kiveä nlukanani kantaen ja
toiset olivat sillävälin jo ehtineet kaa-roineen
mäenpäälle. Olin niin tou­hussa,
että en muistanut edes heittää
kiveä pois käsistäni ennenkuin alkoi­vat
nauraa, että mitä hittoa sinä sitä
kiveä mukanasi tänne mäenpäälle raa­hasit.
'Niin sitä taas lähdettiin jatkamaan
matkaa. Joku vastaantuleva neuvoi,
e t t ä **sidtä:jostakin-^löydätte marjo­ja",
mutta kun sinne mentiin, oli mar»»
jat lähteneet ihan viimeistä a^öten.
Taas aijamaan ja samalla alettiin
eväitä tarkastella ja vahvistaa itseäm»
me. Tuumittiin, että fcal niitä mar­joja
soitään jostakin löytää: j a niia
ajettiin eräälle sivutielle. Mutta siinä
oli hyvin kuuma ja varjoton paikka.
Ukkoni on aina ollut hyvä marjamies
ja niin hän ehdotti, että jääkääpä tä­hän,
niin minä käyn tuolla kauempanii
katsomassa jos jostakin löydettäisiin
marjamaa. Ja niin hän lähti ja pim-me
kuivalle mäelle tölHstelemään. Au­rinko
hehkui kuin leivinuuni ja me
hikoilimme ja kiroilimme kun ajuria