Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, February 28, 1942

              LAUAXTAIXA, HELMIKUUN 28 PÄIVÄNÄ Sivu S
M EREX SALAISET AARTEET
01
"Avoimella merelläkin"'ön helpom-oaa
määrätä edeltäkäsin suunta kuin
aiaii noudattaa sitä. Tuuli, aallot ja
nerivirrat vaikuttavat usein aivan
odottamattomasti, saattaen aluks,en
p,:.is suunnastaan — ja- käikkinamä
luonnonvoimat tuntuivat nyt liittbu-tiineen
vaikeuttamaan pakolaisten
kulkusuunnitelmaa.
Kerta toisensa jälkeen heidän täy-ui
tehdä suuri mutka Juertääkseen
jonkin hylyn, nukä sulki iieiltä tien,
iaA-ihdoin oli heidän iuoyuttava koko
suunnitelmasta ja seurattava .erään
kapeahkon, mutta kiunmrikin ylipää­semättömän
kanavan reunaa.
"Se on myrskyn töitä. iVieillä oli
rajumyrsky kuukausi sitten", selitti
Joyce. "Usein emme joudu niitä ko­kemaan,
mutta kun sellaaiien kerran
lulee, se aiheuttaa h—tinmoisen se­kamelskan
näiden romujen joukossa,
totisesti. Muistan vielä myrskyn
kjTnmenen Aatotta sitten! Se leikkasi
koko hylky joukkion kahtia, ja sitten
sci tävtti siten syntyneen halkeaman
kaiken maailman vanhoilla aluksilla,
jotka olivat aivan kuin jostakin mark-kjiakarusellista
karanneita, niin to­tisesti
ne olivat. JEn ole eläissäni
nähnyt sellaisia laivarumilaita. U-seimmat
niistä olivat tietenkin van-'
hiuden runtelemia ja vajosivat heti
icrraäillessään uusia vahvoja aluksia
vasten . . . Viime myrsky ei ollut l i ­kikään
niin kova, mutta onpa se sen­tään
tehnyt pienen halkeaman sinne
iijone, luulen mä."
Howard nyökkäsi. Selitys tuntui
hänestä uskolttav^lta, sillä ainoastaan
jiten voi ymmärtää avonaisen kana-it.
äänkuin kiusalla, vaikka ei oUut-i^
2an tuultakaan. Ehkä sekin oli syy­ni
kun miehillä oli nälkä ja sen vuok-
:i heikot voimat. Onneksi oli joukos-
^- nuo kaksi laivanrakennusmiestä,
joille annettiin koko työn johto. Lai-v-
ssa oli yksi ainut parru eli varamas-
•'0,. joka nyt laitettiin pystyyn ja sii­hen
vähän purjeita, että päästiin hiu-kjn
eteenpäin.
Kun kokki ilmoitti, että ruokava-
•^t loppuu, niin mentiin ja takavari-
--•'itiin kaikki ruokatavarat ja säädet­yin,
kaikille samanlaiset annokset:
y^si laivakorppu ja painti vettä kul-
^^kin päiviiä kohti. Teetä kyllä oli,
-•"utta ei sokeria eikä maitoa. Suolas-lihaa
myöskin oli ja sitä sai kukin
'-in paljon kuin halusi. Papuja oli
" yoskin ja hiukka jouhoja vielä, vaan
f arvattu niistäkään mitään tehdä,
•^'in ei ollut vettä. Lihaa liotettiin
"orivedessä ja sitä syötiin, mutta
- J ä seurasi sellainen jano että kieli
^-uhun tarttui. Ja sitten saatiin ke-
•Pukki. Liha ruumiissa pehmeni niin
"^•Ui tuntui erkanevan luista ja kasvot
••; "P^si^-at, ettei tahtonut eteensä näh-
Jalkoihin koetettiin köytellä
^^^Tjeenresuja että päästiin vähän liik-
^•^»e. kun tuntui, että kaikki liha oli
''^ ialkopohjista.
^""n >itä hinattiin eteenpäin 600«
• aiha. Enolannin kanaalista eräs
-^>TyIa;va otti laivamme ja vei Lon-eduMalle.
josta meidät vietiin
^•'raalaan. Siellä meistä kuoli kuusi
^ ~ ' i - tois<.i toipuivat verrattain no-
^-^asti.
Jatkuu.
van muodostumisen muuten niin ti­heästi
yhteensuUoutuneiden hylkyjen
rykehnään. Mutta sen olisi jo aiko­ja
sitten pltänjt sulkeutua vetovoi-mjil^
in vaikutuksesta. Huomio teki
hänet levottomaksi, sillä halkeama oli
pakottanut heidät tunkeutumaan jo
vähintään peninkulman sisemmälle
%?fey€rämaahan kuin hän alkuaan oli
aikonut eika Vieläkään sen loppupää­tä
näkynyt.
Mitä heidän olikaan tehtävä, jos se
todella ulottui kolkon erämaan sy-dänieen
saakka, sinne, missä ikivan­hat
alukset lepäsivät ja mistä aika oli
ahminiit kaikki ravintoaineet jo am-nioin.
Jos myrsky kymmenen vinot­ta
sitten todella oli avannut väylän
sinne saakka, niin miksi ei myös vii­me
myrsky olisi voinut tehdä samoin.
Pian hän sai hämmästyttävällä ta­valla
todeta olettamuksensa oikeaksi.
Jo pitkän aikaa hän oli pannut mer­kille
erään suunnattoman ison, him­menneillä
kultauksilla koritetun har­maan
hylyn, joka kaukaa kohosi aa­vemaisena
muiden aluksien yläpuolel­le.
Lähemmäksi tultuaan hän katse­li
omituista ilmestystä kasvamistaan
kasvavalla ihmetyksellä.
Suunnattoman isona, leveänä ja
raskaana kuin uiva hnnoitus, kokassa
ja perässä torniraaiset katokset mo­nessa
kerroksessa olevine aukkoineen,
joista ruostuneet kanuunanpiipiut pis­tivät
esiin, se kohosi korkeuteen kuin
vuori ympäröivien hylkyjen keskeltä.
Anonet miespolvet olivat vaihtuneet
seh jälkeen kuin se oli lähtenyt viime
satamastaan valtameren ulapoille. Se
kuului kauan sitten kadonneeseen ai­kaan,
aikaan, jolloin ylpeä Espanja
oli mahtinsa ja kunniansa kukkuloil­la
ja sen suunnaton laivasto kuljetti
.Amerikan rikkauksia isänmaansa aar­rekammioihin.
Varrnasti v^ähintään
kaksi vuosisataa tuo aavemainen i l ­mestys
oli ollut Atlannin salaperäises­sä
museossa, josta sen nyt vihdoin
sattumalta löysivät \aeraan rodun yi-senet.
^oward tarkasteli hämmästyneenä
ja mielenkiinnolla laivaa erään uuden­aikaisen
purjealuksen prammipuomil-ta,
jolle oli kiivennyt, toisten seisoessa
jonkun matkan päässä mykkinä ihme­tyksestä.
. "Katsokaas, siinä nyt on yksi niis­tä
kummallisista tekeleistä, joista äs­ken
puhuin 1" huudahti vihdoin Joyce
remuitsevalla äänellä. "Enkös minä
jo sitä sanonut! Onko koskaan nähty
mokomaa kummitusta! Missähän se
laivatelakka mahtaa olla, jossa moisia
aluksia rakennetaan, herra luutnant­ti?"
"Se on vanha espanjalainen galjo-ni",
selitti Howard. "Tämä on juuri
sitä oikeaa lajia. Juuri tällaisia lai­voja
Espanjan hallitus aikoinaan
käytti kullan kuljetukseen — tuo­maan
kultaharkkoja .Amerikasta. Ja
katsokaa! Täällä on useampia sa­manlaisia!"
Pitkin koko kanavan reunaa, sil­mänkantamattomiin
auringonlaskua
kohti, oli rivi ikivanhoja aluksia, mil­loin
yksitellen, milloin useampia rin­nan.
Kaikki eivät olleet galjoneita:
oli monia muita vanhoja laivatyyppe-jä.
Ne olivat jo aikoja sitten kadon­neet
meriltä, mutta nämä oH^-at saa­neet
leposataman tästä salaperäises­tä
maailman kolkasta, missä ne n vt
odotti\-at hetkeä, jona vaipuisi\'at sy-
\-j'yksiin niin kuin se kerran mahta\-ä-maailmanvalta,
joka useimmat niistä
oli lähettilnyt Atlannin ulapoille, oli
vaipunut historian valtamereen. Ho­ward
tarkasteli niitä äänetönnä, sa­malla
kuin tuhannet ajatukset askar­ruttivat
hänen mieltään.;
Mutt^ Joyce kutsui hänet pian ta­kaisin
nykj-tetkeen.
"Sanotteko kultaharkkoja, sr ...?*'
kysyi hän merkitservästi.
.Howard naurahti.
"Kyllä, aivan niin sanom", myönsi
hän \iilinpitämättömästi. ''Minun
luullakseni nämä ovat juuri sellaisia
laivoja, joita käytettiin kullan kulje­tukseen,
mutta ei se merkitse ollen­kaan
samaa kuin että niissä nyt olisi
kultaa. Vaikka eihän sekään aivan
mahdotonta ole. Kuka tietää? Eh­käpä
saisimme pari miljoonaa kukin
— jos vain keksisimme keinon, millä
kuljettaa ne mukanamme maailmaan
. . . Mutta seis! Mitä te nyt aiotte?''
Joyce oli jo puolitiessä menossa
galjonin eräästä kanuuna-aukosta si­sään,
mutta pysähtyi kuullessaan
Howardin huudahduksen.
"Aioin tässä vain kä^dä vilkaise­massa
niitä miljoonia . . vastasi
ukko hieman uhmaavasti.
Howard epäröi hetkisen. Mutta
havaittuaan, että pastorikin oli al­kanut
levottomasti tepastella ja.että
molempieri*naisten silmät aiyan lois­tivat
uteliaisuudesta, hän naurahti
hyväntahtoisesti.
"No, menkää sitten", sanoi hän.
"Mutta olkaa toki varovainen. Se
vanha rämä on luultavasti aivan la­ho.
Minua vähän epäilyttää, tokko
kansi ollenkaan kannattaa teitä."
Vilahduksessa ukko katosi, mutta
pisti pian päänsä näkösälle.
"Kaikki hyvin, sir", tiedoitti hän.
"Tämä on parempi kuin miltä näyt­tää.
Hirret ovat lahoja, mutta luu­len
niiden sentään kestävän. Ehkä
armollinen rouva haluaa tulla mu­kaan?"
Howard katsoi kysyvästi Dorot-hyyn.
"Kyllä, tietysti armollinen rouva
haluaa", sanoi nuori nainen h>Tnyil-len.
Muutamia silmänräpäyksiä myö­hemmin
he seisoivat eräällä galjonin
monista kansista.
Näky, mikä heitä kohtasi ylimmäl­lä
kannella, selitti täydelleen laivan
kohtalon. Siellä oli kerran käyty an­kara
taistelu. Hirveässä sekamels­kassa
oli kaikkialla ihmisten luita ja
ir\nstä\aä kalloja sekä niiden joukos­sa
ruostuneita musketteja, miekkoja
ja keihäitä. Paikoittain, missä taiste­lu
oli ollut tuimin, olivat luurangot
päällekkäin suurina kasoina. Liha ja
vaatteet olivat jo aikoja sitten lahon­neet
olemattomiin, mutta soljet, me-tallinapit
ja muut kestäväaineiset esi­neet
olivat vielä jäljellä tuhon todis­tuskappaleina.
"Merirosvot ovat luultavasti hyö­känneet
laivaan", huomautti Howard.
"Ne eivät koskaan epäröineet käydä
monin verroin vahvemmankaan vas­tustajan
kimppuun ja voittivat usem
juuri tavattoman hurjuutensa ja. us­kaliaisuutensa
vuoksi. Todennäköi­sesti
on tässäkin tapahtunut ai\'an
niin . . . Joyce, pelkään pahoin, että
ne miljoonat jo pari sataa vuotta sit­ten
ovat menneet menojaan ja val­mistaneet
herroille merirosvoille joi­takin
hauskoja päiviä.'*
"Kirotut rakkarii! . . . Mutta —
missä luutnantti luulee kullan olleen
silloin — silloin, kun sitä oli täiillä?"
"Enpä oikein tiedä. Mutta — niin
.=rr- -pera^ueld rifttttttVÄ&sar "kap­teenin
hvlin alla . . . se olisi kai paras
säilytj^spaikka, luullakseni. Voisille­han
huviksenne silmätä sinne! '
Joyce ja Jackson hv-tikkäsiviit pe­rään.
Hetken kuluttua kuului ku^
meitä lyöntejä ja murtuvan puun ra-tinaa,
ja heti senjiilkeen kajahti hurja
riemuhiiuto. Muutaman silmänräpä­yksen
perästä Jojxe näyttäytyi tilas­sa,
mikä miltei läheni hulluutta.
"Elä-köön! — Elä-köön!" hoilasi
ukko. "Olemme löytäneet sitä! —
Olemme löytäneet sitä! — JMonta
täyttä kirstullista! --^Puhdasta, kir­kasta,
kaunista kultaa! Kathleen,
muoriseni, nyt olemme rikkaita, oppi
rikkaita! Mitä siitä sanot? Herra
Jumala, nyt voimmematkustaa takai­sin
vanhaan Galwayhin ja ostaa sen
pienen talon sieltä kukkulan takaa,
muistathan . . . "
"Hv-vä on, hyvä on, ukkoseni!
Rauhoituhan nyt sentään! . . . Sano-han
minulle ensin, miten pääsemme
itsekään hengissä pois täältä, puhu­mattakaan
sitten sinun kultakirsttiLs-tasi!"
Löytö oli kuitenkin "hiin hämmä.s-tyttävä,
että pieni seurue hetkeksi
unohti kaiken muun. Dorothyynkin,
joka lapsesta saakka oli tottunut rik­kauteen,
tarttui toisten mielenliiku-tus,
ja hän otti suurella innolla osaa
tutkimuksiin.
Howard sai ensimniäisenä mielen-malttinsa
takaisin ja alkoi ajatella
tulevaisuutta. Hän arvasi kyllä, että
olisi aivan turha koettaa saada Joy-cea,
Jacksonia, jopa pastoriakin läh­temään
laivasta ennen kuin hei­dän
ensimmäinen huumauksensa
oli ehtinyt hälvetä. Hän oli
itsekin kaikkea muuta kuin halu­kas
jättämään käyttämättä kulta­löydön,
vaikkakin hän hyvin tiesi,
että sen täytyi tapahtua. Pika-ar-vioinnin
mukaan lastiruumassa oli
noin kuudenmiljoonan dollarin ar­vosta
kultaa. iMoinen aarre oli hei­dän
jalkojensa juuressa, otet tavis­saan,
mutta kuitenkin se oli sillä het­kellä
heille yhtä arvotonta kuin sa­ma
määrä hiekkaa. Oikeastaan se ei
ollut vain arvotonta, vaan vahingol­listakin,
sillä sen löytäminen oh vii­vyttänyt
heitä laivalla ja hidastutta­nut
heidän pakoaan.
Hän kääntyi tarkastellakseen to­vereitaan.
Joyce, Jackson, pastori
ja muorikin työskentelivät otsansa
hiessä. Tuskin he koskaan eläessään
olivat niin ahkerassa työssä olleet. Jo­kainen
kultaharkko oli niin painava
että siitä oli miehelle täysi kantamus,
ja niitä he raahasivat ruumasta ja pi­nosivat
kannelle. Tuloksitta Howard
koetti estää heitä ja selittää heille
heidän ponnistustensa turhuutta. He
vain tuijottivat häneen, mumisivat
jotakin käsittämätöntä ja kiiruhtivat
takaisin uutta kantamusta ottamaan.
Joyce ja hänen vaimonsa olivat niin
raskaaseen työhön liian vanhoja ja
väsyivät ensimmäisinä. He itkrviit
kuin lapset huomatessaan, etteivät
jaksaneet ponnistella enempää. Mutta
Jackson ja F>appi raatoivat raatanus-taan,
vaikkakin olivat aivan mustina
vuosisatojen kuluessa kerääntyneestä
pölystä ja puolitukehduksissa ruuman
epäterveellisestä, tunkkaisesta ilmas­ta.
Äärimmäisesti voimiaan ponnis-
V*-
2*? • S S
ii