Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, February 28, 1942

              vat karvattoman tuni:eilijan kimp­puun
ja repisivät hänet kappaidksi.
Mitä h>^änsä saattoi tapahtua, A i -
coa seikka, joka lupasi menestystä,
oli se, että hän oli jo asunut kymme­nisen
kuukautta yhteen mittaan nii­den
läheisy>'dessä, ilman että häntä
olisi hätyytetty.
Hän tiesi, millä tavoin saisi ne ko­koontumaan
— apniaystävaie oli lai­tettava
suurenmoinen juhla-ateria.
(Ernst Ahlgren oli ruotsalainen
kirjailija 1850—88, jonka oikea nimi
oli Victoria Maria Benedictson. Hän
joutui nuorena namisiin itseään pal­jon
vanhemman postimestari Kristian
Benedictssonin kanssa. 1884 hän al-
^^li!^??^!^^^^™3aneja ja novelleja,
joissa hän raittiiUa ja karaistulla elä-mänymmärryksellään
käsitteli ole\ia
oloja.) \
A L K O I jo vähän hämärtyä, sillä "
päivä oli pilvinen, mutta pasto­ri
istui vielä saamaansa kirjoitellen.
Hänet keskeytti eteisestä kuuluva ko­lina,
sieltä kuului raaputusta ja tö^
minää, mutta se oli hillittyä ja varo-vjMsta,
siellä niisteltiin ja yskittiin;
käsi tapaili avainta ja sitten ovi au­keili.
,
Sisään astuneet näksdvät olevan
köyhään r^vaaseen kuuluva mies ja
kaksi ^naisihniistä, mutta ovensuussa
oli hämärä, joten pastori ei voinut
ja päästeli gorillaia kutsuhuutoja erottaa kasvonpiireitä. Kolmikko sai
tunnes vanhus yhtyi niihin jyrisevine.
iehoituksineen. Kaiku kiiri lehvähol-vienalla.
Ryskävät äänet ilmaisivat,
että kutsu oli käsitetty. Mahtavia
karvaisia ruhoja alkoi häämöttää ti-ieiköstä.
Yksi toisensa jälkeen ne us­kaltautuivat
esille uteliaisuuden vai-taamina
ja niitä tervehti valtavat
iherkkukasat. Yhä kaikuivat kutsun
iuudot ja kentälle kokoontui siten
vähitellen ^kolmisenkymmentä, tak­kuista
jättiläistä, jotka syventyivät
herkullisten antimien nauttimiseen.
Rirj. ERNST AHLGREN
käys.
Useita päi\iä du Berrie siis raahusti
kokoon ^'altaisan varaston juuria^ ba­naaneja,
marjoja, hyöntdsiä. Varas­ton
piti riittää vähintään kolmelle-kymmeneile
vieraalle.
Mutta ne oli saatava jrmmärtä-mään,
mistä oli kysymys, du^ Ber-riep.
oli onnistunut luokitella ja se­littää
gorillain k)mimen^n erilaista,
eslyästi huomattavaa ääntä. Niitä ei
voi suoranaisesti sanoift kuvailla —
niihin sisältjry valtava rekisteri ku­meista,
karjaistuista uhkauksista^ ja
iurjasta myi\innästä, keskirekisterin
ystävällisistä huudoista, aina iljettä­viin
kirkuviin kurkkuääniin, jotka
muistuttavat hysteerisen lapsen tau
jiaisen hätähuutoja.
Ihminen meni ^siis aukion kieskeile:
aikaan paljon melua yrittäessään sie­västi
tulla Qvesta, ja kun he vihdoin
olivat onnistuneet pääsemään huo­neeseen
ja kokoontumaan yhdeksi si­kermäksi
pienelle matolle, mies yskäi­si
ja sanoi hyvää iltaa.
Pastori sytytti pöydällä olevan
lampun. Sitten iiän kääntyi ympäri
ja vastasi tervehdykseen.
— Käykää peremmälle, hän sanoi:
smun oma nimesi sitten
on? pastori tiedusteli alkaen kopeloi­da,
suurella kirjoituspöydällä olevaa
paperi-ja kirjakasaa.
— Per Larsson n:o 7 Timet, mies
selitti työntäen esiin toisen jaB^ansa
ja sitä \ ^ ä n lakillaan, läpsäyttäen.
— Jaaha; ja piika Bengta Hannun-tytär
Hcmsetistä?
— Niin. :.
— Teidät kuulutettiin sumnmtai-na
kolme viikkoa sitten.
Pastori l ö i ^ j a n kiinni ja tarkasti
vierastaan, jonka kasvoihin lampun-valo
paraiksi sattui"; leveä suu, pie­net
silmät ja lammasmainen ilme ei­vät
niitä erikoisemmin miellyttäviksi
tehneet.
Karkeatekpisin käsin leukaansa
tarttuen -mies vastasi vitk^een:
— Niin, mutta nytmie olemme
tainneet vähän muuttaa mieltämme.
Käsi edellcfin leuassa hän katsoi
ylös kattopiiroon ja seura^ sitä tark-kaayasti
koko pitkän seinän mitan
kuin ei m&ään olisi ollut hänen aja­tuksilleen
vieraanipi kuin se vastaus,
niinkä.h^ oli antanut.
•—Muuttaneet mieltänne? pasto­ri
toisti harmistuneena. Mitä ihmet­tä
te sitten juqksette täällä kuulutuk­sia
hakemassa?
— Niin, nähkääs, meidänhän piti
mennä naimisiin, ylkä vastasi hyvin
rauhalUsesti antaen katseensa vähi­tellen
laskeutua kattopiirosta tau-
Mikä on asiana?
Oven luona alettiin vilkkaasti kuis­kailla
ja muutamia pieniä töytäyksiä luiq, joka riippui kirjoituspöydän
Apinoita kokoontui enemmän kuin saatuaan mies astui lähepmäksi pit- yläpuolella,
kukaan ihminen pii yhdellä kertaa kin askelin märissä saappaissaan jät-milloinkaan
nähn}^.
Kestien parhaillaan kestäessä saa­pui
siihen karvainen kaunotar hou­kuttelevasti
huudahdellen. Ihminen
ojensi kätensä keimailevaa "naista"
kohti, mutta tämä löi päättäväisesti
tungettelevan käden syrjään. Kim
ihminen kumminkin odottamatta va-ro\-
aisesti raapi sen porhoista turk­kia,
se kuunteli sitä mielihyvin!
Kylläisinä ja tyytyväisinä gorillat
alkoivat leikkisästi kujeilla. He an­toivat
iskuja, jotka olsivat surman­neet
ihmisen, itse välittämättä niistä
enempää kuin hyväilystä. Niiden
ihastuksen purkaukset- kaikuivat
kautta viidakon. Gorillat piilottau­tuivat
ylös puihin, sieppasivat varo-tääkseen
mahdollisimman vähän jäl­kiä
puhtaaseen lattiaan. Pö>'dän luo
päästyään hän teki äkkinäisen ku­marruksen,
josta hän sai käsityksen,
että.hänen ruumiinsa oli koottu kah­desta
kankeasta kappaleesta, joiden
välillä oli nivel.
— Minut ja tämä Bengta on kuulu­tettu,
hän sanoi heilauttaen kättään
ovelle päin, mistä kuului heikko ys-vasempaan
jalkaan sattunut luoti.
Hän alkoi ryömiä kuolevan yltävän­sä
luokse. Hän tunsi sen sydämen
verkkaan hiljentyvän. Uusi laukaus
mästi.
No, pastori sanoi karsimatto-
— Niin, nähkääs, nyt me tahtoi­simme,
että se taannoinen peruutet­taisiin,
ja hän korotti viimeistä sa­naa
ikäänkun olisi arvellut, eftä pas­torin
oli vaikea käsittää, ja sen vuok­si
piti ilmaista ajatuksensa hjrvin sel­västi.
Pastorin ei ollut helppo pysyä va­kavana;
koko näytelmä tuntui niin
koomilliselta.
— Miksi te tahdotte, että se peruu­tettaisiin?
hän kysyi.
— Niin, nähkääs, Bengtaa halut­taisi
olla palveluksessa vähän ka.u-tärisytti
kaatunutta gorillakuningas- ^mniin, kuului vastaus, samalla kun
ta. Hurjana surusta ja raivosta (iu piihuja pitäen kättään kirjoituspöy-
Berrie taisteli niiesjoukkoa vastaan,
mattoman toverin jaloillaan kiinni ja k.unnes kadotti tajuntansa.
hilasivat hänet ylös lehvistöön. Aina
siihen saakka, kunnes aurinko kohosi
keskitaivaalle, kesti tuo eriskummal­linen
näytelmä. Sitten nuo tavatto­maan
rumat jättiläisapinat häipyivät
yksi toisensa jälkeen vuleihin katvei-snn
nukkuakseen kuumimman ajan.
Tämän menestyksen jälkeen du
Berrien omiistui kerta toisensa jäl­keen
kutsua koolle vilUt ystävänsä.
^ lidakkotarina sai synkän lopun.
Eraanä aamuna vanha gorilla näyt­ti
hyvin levottomalta, ollen sillä aa-
^"•^lus siiiä mitä oli tuleva. Se oli ih-i^
iselleen entistä hellempi ja sen sil-
^^'"•t olivat surulliset.
Ensimmäinen varoitus oli kiväärin-laukaus,
useita laukauksia. Du Berrie
^;^ui johtaa ystävänsä pois vaaran
^i-\^ydesiä—mutta juoksi suoraan
fuesryhmän syliin. Hän kuuli midtä-
J^aantä\in tuskan tuntein kumean
paukahduksen kuulan sattuessa go-
Sitten kaatoi hänet itsensä
Ihmistä luultiin apinaksi, puuttu­vaksi
renkaaksi! Hänet sidottiin
paaluun ja laahattiin kuin eläintä
synkän aarniometsän halki hollanti­laiselle
kauppa-asemalle hänen — su­runsa
vallassa ollen — välittämättä
ilmaista itseänsä. Hänen ainoan ys­tävänsä
maailmassa olivat hyötyä ah­nehtivat
metsästäjät raa'asti ampu­neet
kuoliaaksi-
Kun du Berrie lopulta ilmaisematta
salaisuuttaan katosi uudelleen viidak­koon
koettaakseen löytää jällen go­rilloitaan,
vangitsivat hänet neekerit
ja pitivät häntä monta kuukautta
vankinaan, kunnes hänen viimeinkin
eriskummaisten seikkailujen jälkeen
dän äärimmäisellä kulmalla kumar­tui
hiukkasen eteenpäin kohti pasto­ria.
— Eikö hän voinut tuumia sitä en­nenkuin
haitte kuulutuksen? pastori
tiedusti puolittain vihoissaan puolit­tain
naurua pidätellen.
— Niin, mutta nähkääs, nyt on
Nils Tuassenista tullut leskimies, sul-hasmies
kertoi tuttavallisella äänellä,
ja sitten hän tietää että Bengta on
uskollinen ja sitten hän on luvannut
Bengtalle vapaan asunnon, kaksi lam­masta,
kapanalan perunamaata val­miiksi
istutettuna ja sitten tehdä o-mia
töitään; niin että kukas sellais­ta
voi hyljätä.
— No, mutta sinunhan käy ikä-kassa?
pastori kysyi ilmeisen kiinnos­tuneena,
— Kyllä. Tule tänne, Ingar.
Kolniikpn puheenjohtaja y^ttasi
kädellään; hän tunsi itsensä täydel­leen
tilanteen herraksL
Ihgar niisti nenäänsä kokoH3ntait
tuuni nenäliinaansa, kietoi huivin
kunnolleen päänsä ympäri ja lähti
varovaisin askelin pöydäii luo. 'Hän
oli varsin nuori eikä hullumman nä­köinen.
Tosin hän näytti olevan vä«.
hän hämillään, mutta loi luotettavan
silmäparin pastoriin. Hänessä oli jo­takin
niin perin tervettä, hän olilcau-niiden
kukkien peittämä viljelemätön
pelto ohdakkeiden ja sarojen keskellä.
Pastorin valtasi sääli.
—^Niinkö, smä^ö tahclot mennä
naimisiini Per Larssonin kanssa, hän
sanoi, ja äänessä oli toinen, yhtäaikaa
hillitty ja surullinen kaiku.
Tyttö katsoi alas, lapaset kädessä
hän. sormieli nenäliinaa, mutta ei \'as-tannut
mitään.
— Sanon pastprille, että olemme
palvelleet samassa talossa, Per Lars­son
selitti kjätsoen tyttöä hyväntah­toisuutta
muistuttavin ilmein. Ja
minua kiitetään kaikkialla missä vain
olen ollut, että en^ ole mikään kom­pura,
enkä väkeviä suuhuni pane. '
— Niin, mutta kuii sinä et ole pa­remmin
selvillä naima-asioista, niin
minusta tuntuu, että olisi toistaisek­si
parempi elää naimattomana ja siir­tää
sekä kuulutukset että häät, kun­nes
inielesi on vakiintunut.
— Niin, mutta olen ottanut itsel­leni
torpan. Per huomautti, ja nyt
on kerrassaan mahdotonta, että voi­sin
olla sekä ulkona että sisällä, niin
että jonkinlainen naisihminen minun
kai pitää saada.
— Mutta sanonpa sinulle erään a-sian.
Per Larsson, pastori sanoi, ja
äänessä oli vihainen sävy, nimittäin
sen, että ennen ei oteta kuulutusta
kuin itse tietää mitä tahtoo; sillä sen,
joka koko seurakunnan edessä on
kuuluttanut kihlauksensa jonkun nai­sen
kanssa, ei voi niin vain ilman
muuta mennä naimisiin toisen kans­sa.
västi, kun sen tähden menetät eukko-onnistui
paeta ja malariaan sairastu- si, pappi sanoi vaivoin pysyen naura­neena
palata takaisin Euroopaan.
— Hött ei ole bött. Per Larsson
huomautti, ja kun ei vielä ole menty
yhteen, niin saa sen tiedämmä vielä
peruuttaa.
— Saa kyllä, mutta silloin täytyy
lähettää anomus tuomiokapituliin
saadakseen laillisen eron. Siihen asti
olette sidotut.
- Per Larsson heitti vetoavan kat­seen
ovelle päin.
— Maksaako se mitään? hän miet-tiväisenä
tiedusti.
— En voi niin tarkalleen sanoa,
mutta kaikkiaan se voi ehkä nousta
>
noin kymmeneen kruunuun.
.\iottu sulhanen näytti neuvotto­malta,
tätä mutkaa hän ei ollut otta­nut
huomioon.
— Saanpa kuulla, mitä Bengta sa­noo,
hän lausui astellen takaisin ovel­le.
Nyt seurasi ovensuussa kuiskaile­va
neuvottelu, mistä pastori kumman­kin
erotti sen verran, että Per tahtoi
suostuttaa Bengtaa maksamaan ku­lut,
mutta että tämä kieltä)rtyi.
Lopulta Per Larsson taas harppasi
pöydän luo Bengtan seuraamana.
Tämä lienee ollut tuossa neljän-matta.
Hän oli sairas ruumiltaan ja sielul­taan,
mutta ikävöi hillittömästi pör­röisiä
ystäviään.
Du Berrien kertoma tarina on ih­meellinen.
.Kyseenalaista on vain us­kaltaako
siihen ilman muuta uskoa.
kymmenen korvilla, oli hyvin puettu
— Niin, mutta minä ajattelin että ja koreili huiviinsa kiinnitetyillä ho-että
Ingar ja minä ottasim- peaneuloilla, mutta naama oli karkea,
me kuulutuksen sen sijaan. Hän hui- ja hän oli menettänyt hampaansa.
taisi taa^~Ti:ädellään ovea kohden, ja — Meidän mielestämme kymme-taaskin
kuului pieni sievä yskähdys, nen kruunua on kovin rutkasti, jo-
— Vai niin, Ingar on myös mat- ten me menemme ennen naimisiip.