Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, June 12, 1948

              SORASOINTVJA,
Esplanaadin valot hehkuvat. Lauan-tai-
illan huveihin rientävä yleisö on
täyttänyt katujen uomat. Punaiset, s i ­niset
ja vihr^t mainosvalot palavat
kai&kialla talojen seinissä^ himmentä­en
kirjavaan säihkeeseensä syystahtien
loisteen taivaan korkealla, tummalla k u ­valta.
Grandissa, huumaavan tanssin, ja mu-
,siikin, naurun j a puheen sorinan kes-k
e lR istuvat Elisa ja Jarkko omassa
pöydässään. He ovat tanssineet pari
tanssia,: mutta sitten on Jarkka kylläs-
, tynyt ja nyt on keskustelukin heidän
välillään tyrehtynyt. Elisan vilkkaat
silmät hiviivat ikävöivinä toisiinsa pai­nautuneita
tanssivia ihmisiä, joihin vii­nin
ja myöhäisen illan korkealle nos^
tama tunnelma on painanut riehaantu­neen
leimansa, sortaen toisinaan sovin­naisuuden
rajatkin.
Käsittämätöntä, ettei Jarkko enää'pi­dä
tanssista. Elisa olisi tahtonut olla
alinomaan lattialla. Häntä ei väsyt­tänyt.
Tangon sävel suorastaan raa­teli,
sulollaan hänen sydäntään. Kau­kana,
salin toisella puolen omassa pöy­dässään,
meluavan iloisessa seurassa, is­tui
Oki Lameri. Moneen kertaan hän
oli seuransa naisten kanssa tanssinut
heidän pöydän ohi ja luonut viileän, y l i ­olkaisen
katseen Elisaan. Elisa oli
turhaan odottanut, että Oki tulisi hake­maan
häntä tanssiin. Oki oli vihainen
ja Ibukkaantimut tuosta häaillasta läh­tien,
jonka Jarkon tido yhVäkkiä oli
muuttanut aivan toisenlaiseksi. Elisa
puolestaan oli täim iltana katkera Jar­kolle,
joka oli kuin kuoUutkaikeHe. Hä-nen^
olisi tehnyt mielä käydä häneen kä­sikö;
ja ravistaa hänet hereille, sillä
Jarkkoon ei näyttänyt tepsivän hieno­tunteiset
huomautukset.
Jarkko tunsi epämääräisesti Elisan
mielialan ja ajatteli rajulla kaipauksel­la
pientä majaansa, jossa tällaiset pie­net
ja typerät ja kuitenkin mieltä repi­vät-
seikat olivat kaukana. Hän oli
tänään lukenut lehdestä, että pohjo­lassa
oli satanut ensi lumen. Se oli
melkein suistanut hänet raiteiltaan.
Hän oli ollut liian kauan etelässä E l i ­san
tähden ja yrittänyt täyttää kaikki
hänen turhamaiset toiveensa, säilyttääk­seen
heidän välillään sopusoinnun. Elä­mä
kuuden viikon aikana oli ollu^ pelk­kää
juhlimista, teatteria, elokuvia, kon­sertteja
ja kiusallisia vierailuja Elisan
tuttujen luona. Aluksi hän oli itsekin
nauttinut niistä täysin siemauksin, mut­ta
viimein oli mieli tympeytynyt niistä,
siihen kummalliseen onttouteen, ja sai­raaseen
kiihkoon, joka täällä piti ih­misiä
vallassaan.
Hän itse katseli kaikkea toisin silmin
kuin ennen, arvostellen ja tuomiten,
suupielessään pieni, salattu ivahymy.
Ihmiset täällä elivät kummallista elä­mää.
Kaikki he syöksyivät huvittelu­jen-
ja pintapuolisten nautintojen pyör­teisiin.
Harvoin tapasi ihmisen, joka
poikkesi heistä. Elisa kuului auttamat­tomasti
tuohon laumaan ja siksi Jarkko
hymyili salattua hymyään usein hänel­lekin,
kun hän joskus innostui kerto­maan
hänelle toi\^istaan ja tulevaisuu­destaan,
jota hän ei ^inut enää aja­tella
ilman p(^jolaa. Tänä iltana hän
varsinkin olisi halunnut viettää Elisan
kanssa kahdenkeskisen, rauhaisan illan,
kun' lähdön ajatus tinkimättömänä oli
syöksähtänyt hänen mieleensä,
—-*Oikcastaan, Jarkko, kun emme ker­ran
tanssi, niin miksikä istumme tässä
kään. Voimme yhtä hyvin mennä pois­kin,
läjäytti Elisa yht äkkiä, katsoen
ripsiensä alta Jarkkoon, salaamatta enää
hannidan, joka näversi hänen sydän*
tään.
—- Oikein, Elisa. Istuminen täällä
tuntuu sangen tylsältä, sanoi Jarkko,
huomaamatta, mitien kiihtyn}^ Elisan
mieliala todellisuudessa o l i.
— Tietenkin se tuntuu tylsältä si­nusta,
joka et osaa enää iloita mistään.
Katso hiukan ympärillesi, n i in näet, että
ihmisillä osaa olla hauskaakm.
— Tuskinpa heillä hauskaa on. Het-
^ken riehumista vain. Minusta näyttää
sata, että nämä ihmiset tääDä yrittä­vät
peittää elämänsä tyhjyyttä ja sur­keutta
ääneen meluamalla j a hukuttaa
sen samppanjalasiin muutamaksi het­keksi,
herätäkseen yhä suurempaan sur­keuteen,
sanoo Jarkko rauhallisesti ja
kutsuu tarjoilijan.
— Jarkko, jos voisit yhden illan olla
filosofoimatta, olisin sinulle erittäin k i i ­tollinen,
sanoo Elisa pisteliäästi ja läh­tee
astumaan edellä yli lattian eteistä
kohden pienin, armokkain ja uhmamie­lisin
askelin ja sivuuttaessaan Oki La-merin
iloisen pöytäseuraif, hän nyökkää
paljon merkitsevän hyvästinsä Oki L a -
meria kohden.
Syystuuli puhaltaa heidän kasvoilleen
raittiin kirpeänä, kun he astuvat hotel­l
in valaistuilta portailta Jarkon autoa
kohden, joka on parkkeerattuna Rau­tatientorin
laidalla. Jarkko auttaa E l i ­san
autoon ja istahtaa hänen vierelleen.
Sitten hän katsahtaa Elisan nyrpeään
profiiliin, kumartuu häntä kohden ja
sanoo:
— Elisa, suo anteeksi, jos olen sinua
jollakin tavalla loukannut. Olenko? E n
koskaan osaa ennakolta aavistaa, mil­loin
ja millä tavalla aiheutan huonon-tuulesi.
.
Sinä loukkaat minua joka hetki,
ja sen pahempi, ettet edes itse tiedä si- .
tä, vastaa Elisa ja kohentaa uhmamieli-sesti
litoittansa pehmeää turkiskau-lusta
kasvojensa suojaksi.
— Sano, millä tavalla? Ehkä voin
muuttaa asian? kysjy Jarkko, lähen­tyen
Elisaa mieli hellempänä.
— Ajattele esimerkiksi, millainen olet
ollut tänä iltana. Olet ajatuksissani
kokonaan muualla .kuin minui^ luonani.
Lyöt joka hetki laimin minua. Kaikki
ympärillä olevissa pöydissäkin näkivät,
että olin sinulle pelkkää ilmaa. Sillä
tavalla käyttäytyy vain mies, ^oka on
kyllästynyt morsiameensa. Siellä oli
sitäpaitsi useita tuttuja, jotka saivat
kiitollista puheenaihetta meistä.
— Rakas Elisa — tuolta kannalta
en ole osannut ottaa asioita. En tosi­aankaan
tullut ajatelleeksi, että minun,
ympärilläni istujien tähden, olisi pitä­nyt
lörpötellä kanssasi. Minulta ovat
tosiaankin unohtuneet nuo seurapiirien
kullalla silatut tavat . . . Elisa, sinun
pitäisi kasvaa päätäsi pitemmäksi ym­päristöäsi,
ja olla piittaamatta siitä, mi­tä
iEmiset sanovat tuollaisista pienistä
asioista . . . :Me itsehän kuitenkin tie­dämme,
että meillä on vain toisemme.
— En ole niinkään varma siitä, onko
meillä vain toisemme. Joka päivä sinä
huolehdit tuosta jumalaisesta Amuristasi
. . , Ellet useampaan kertaan ole mur­heissasi
siitä, riittävätkö hänen ruoka­tavaransa
siellä ja miten hän siellä tulee
toimeen ilman sinua, J a niin voinpa an­taa
pääni pantiksi. Ei silti, että minun
kannattaisi olla mustasukkainen sivis­tymättömän,
lappalaistytön tähden,
mutta muuten se saa minut raivoon,
tulee Elisalta halveksivasti ja hän ve-täytjy
erilleen Jarkosta, jonka käsi­varsi
on kiertynyt hyväillen hänen j-m-pärilleen.
— Elisa, tämä ei ole sopiva paikka
riidoillemme. Sinun täytjy,tulla het­keksi
luokseni. Minun huoneessani
\*oimme vähän aikaa rauhassa keskus­tella.
Sinun täytyy, Elisa, oppia ym-märtamään
minun' sisintani. Muuten
on elämämme piloilla ja meidän on
mahdoton ajatella tulevaisuuttamme,
Jarkko kääntää Elisan kasvot puo­leensa
j a suutelee häntä lämpimästi ja
lähtee sitten ajamaan kohti kotia, lapi
yöhiljaisen kaupungin.
J o k i n lämmin värähtää heidän välil­lään,
kun he hiljaa hiipivät Jarkon huo­neeseen,
etteivät herättäisi omassa huo­neessaan
nukkuvaa Jarkon'äitiä. Eli­san
kasvoilla väreilee jälleen hetkelli­nen
sovinnon halu, Jarkon ihana, mie­hekäs
olemus on ristiriidoista huoli­matta
pitänyt hänet linnoissaan. Hä­nen
väkevää voimaansa ja rajuja sylei-lyjään
hän rakastaa, mutta hänen filo­sofoivaa
sieluaan hän pelkää j a vierok­suu.
Jarkko painaa hänet pehmeään tuo­l
i i n , sammuttaa suuren kattolampun ja
syXyMsÖL pienen yölampuir, joka luo
valoa vain pöydän piiriin.
— Minä lavastan huoneeni otolliseen
tunnelmaan, naurahtaa Jarkkoo. — Nyt
sinun täytyy panna koko mielikuvituk­sesi
liikkeelle, Elisa, ja seurata minua
tuntureille: Sinun täytjo^ koettaa näh­dä
minun silmillSni ja tuntea minun sy-dämelläni
pohjolan valtava väkevyys ja
lumo. Kuulehan, kun luen kappaleen
romaanistani. *
Jarkko on kumartimut kirjoituspöy­tänsä
puoleen ja ottaa sen laatikosta
paksun pinkan papereita, selaillen nii­tä
innoissaan.
Elisa katselee hänen leveää selkään­sä
hetken, sitten hän ottaa hopeisen sa-vukekötelonsa
ja sytyttää savukkeen,
alkaen puhalella sauhua ihnaan. Hän
ei Ole vieläkään täysin voinut vapautua
siitä,' että heidän iltansa sittenfcm on p i ­loilla.
Yhä soivat hänen korvissaan
tangon säveleet ja^ mielen pohjalla väri­see
uhmamielinen halu heittäytj^ jos­kus
ilojen pyörteeseen ilman Jarkkoa,
perusteellisesti j a kokonaan.
Haluttomana han kuxuitelee Jarkon'
äänen lämmintä ,syvää väreilyä, kun
hän alkaa luvun kirjastaan. Vailla
kiinnostusta hän yrittää lause lauseel­ta
seurata häntä tunturien majesteetil-liseen
maailmaan, arvostellen kylmästi
Jarkon työtä. Kauniita kuvauksia, hie­man
jännitystäkin"^ etelänmiehen ja po-rolappalaisen
tuiskuisessa matkass^ ja
lappalaisen uskomuksesta Staho jättiläi­seen,
joka on lähettänyt pyryn estääk­seen
heidän matkaansa ja talven puoli­hämärässä
valkenemisessa, kun kodan
sauhun pelastava näky etäisen matkan
päästä osuu väsyneitten matkamiesten
silmiin. Ja lopuksi: lappalajstyttö ko­dan
ovella toivottamassa tervetulleeksi
.lämpimin liesin, joka virvoittaa etelän-miehen,
ja tytön ihmeellisten silmien,
katse ja hänen houk^itteleva nuori suun­sa
. . .
- r Odotahan, Jarkko, sanoo Elisa
äkkiäi sillä kohtaa keskeyttäen hanea
lukemisensa.. — Shsusta siis etelän mjes
yoisirakastuala^palabnaiseen?
— Sinun iel pidä ottaa aivan kirjai,
mellisesti romaania, joka ei useimmis­sa
t a u k s i s s a pidä yhtä todellisuuden
kanssa, mutta miksi ei?
— T^dot siis uskotella, että kaikki
tuo, mistä kirjoitat, on pelkkää mieUko,
vitusta? E i tarvitse olla kovinkaan te-rävällä
järjellä varustettu, kun jo huo­maa,
miten paljon tuossa on omaa ko.
kemaasi . . . Tuo matkahan oli sinmj
ensimm^nen pyrsnnatkasi tuntureille.
Muistaakseni kerroit siitä kerran kir­jeessäsi
viime talvena. Ja t\ttö, jota
tuossa kuvasit, on se paljon puhuttu
Anri . . . Hänhän c l i ollut isänsä poro-ja
pwmenessa tunturikodassa. Sieltä
sinä pjo^it hänet palvelijattareksesi
. . . Siis pelkkää «mielikuvitustako?
Suuttuneena ja pahantuulisena tui­jotti
Elisa puhuessaan iltapukunsa alta
esiin pistärään kultaiseen kenkäänsä ja
puhalsi taitavasti pitkän sauhuviinin
ilmaan.
,. Elisa; näyttää siltä, ettet halua
myötämieli^sti kuunnella lukemistani.
Se kiinnostaa sinua vain siinä määrin
kuin löydät siitä riitelemisen aihetta.
— Ennätänhän lukea kirjasi sitten
painettunakin. Ylipäänsäkään en pidä
kuunnella toisen lukemista ja varsin­kaan
tuollaista puolivalmista työtä, jos­ta
ei vielä tiedä, mitä se onkaan.
— No niin, Elisa, virkahtaa Jarkko
syvästi loukattuna, sulki liuskat takai­sin
kansien väliin ja pani ne kirjoitus­pöydän
laatikkoon. Sitten hän jäi ak­kunan
pieleen tuijottamaan kadhlk,
jossa yön puolivalot vain himmeinä pa­loivat.
Vain siellä täällä, vastaisen ta­lon
akkunoissa oli valoja ja läpi pimeän
illan hän näki ylhäisellä taivaalla täh­tien
loisteen. Ne Arälkkyivät kutsuen.
Ne olivat lämpinaät ja kirkkaat kmn
Anrin silmät . . . Jarkko tunsi melkein
tuskaa siitä, että Elisa oli hänen huo­neessaan
häiritsemässä voimakkaasti he­räävän
tunnelman tenhoa hänen sielus­saan.
"Huomisaamuna lähden. H\Tä. että
kaikki ostokset ovat suoritetut. Nvl
minua ei enää pidättäisi mikään täällä,'
ajatteli hän itsekseen.
— En tullut tänne katselemaan sinun
murjotustasi, kuului äkkiä Elisan nai­sellisen
ilkeä ääni ovensuusta.
— En minäkään ajatellut viettää tä­tä
viimeistä iltaa riitelemällä. vastasi
Jarkko kääntymättä Elisaa kohden.
— Siispä lähden täältä, virkahtaa
Elisa.
— Saatan sinut autolla kotiisi, sanoi
Jarkko.
— Autoja on alhaalla pirssissä, bi-nun
ei tarvitse vaivautua.
Errol Flynn katselee kaunista vaimoaan, entistä Nora Eddin^to-nia,
'tmtk a bit of hang dog air". Nora lensi St. Louisiin kohtaa­maan
kmdmsaa filmirakastajaa, ja missä tahansa he liikkuivat,
koulutytöt piirittävät keitä. Sitten he lensivät St. Louisista Xai'
Yorkiin, mutta — sielläkin on koulutyttöjä/