Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, September 13, 1941

              Jatkoa)
Tammikuussa tuli Irenelle postia
Suomesta. Siinä kerrottiin velipojan
kaatuneen uskonnon ja isänmaan
puolesta . . .
Irene huusi, syytäen suustaan ruo-köttomimmat
nimitykset Peterille-kita,
ikäänkuin mies olisi vaimonsa
veljen tappanut. Jo sodan alusta oli
Peter selittänyt Irenelle järkevästi
sotivien maiden kannan ja suhteen
toisiinsa, tavalla, jonka aika ja poliit­tiset
tapahtumat tulisivat oikeaksi
näyttämään. Tuloksetta. Irenen
päässä pysyi se, minkä oli sinne saa­nut.
Irenen seurapiirin muodosti
sakki, joka huhtoi ja hosui, huusi ja
sätti. Irene juoksi päivät pitkät, i l ­lat
jatkoksi kaikenkarvaisissa kah-v.
aisissa ja kekkereissä, kantaen—sin-—
he rahansa ja apunsa. Luti lehtiä,
ahmi tietonsa niistä, joiden otsikkoa
tuskin oli viitsinyt ennen vilkaista.
Luki ja uskoi.
Eräänä päivänä sai pikku Ellikin
Oransa "Suomen sodasta". Itkien
juoksi hän isänsä kaulaan. Koulussa
oli jotkut "isänmaallisten" esikoiset
kivittäneet häntä sanoilla "ryssän pe-nikka'Vja
"punainen apina". Sil­loin
oli Elli' sivaltanut kädellään
haukkujaa ja opettaja oli ajanut hä­net
kesken tunnin kotiin katumaan ri­kostaan.
Vaimon ne ovat jo vieneet, olisivat
ka paljon "Viimeinen ehtoollinen" on
vahingoittunut, kuullessaan, ettei kat­soja
enää voi varmaan sanoa, ovatko
opetuslapset heprealaisia vaiko italia­laisia.
Nuo vanhat mestarit eivät kos­kaan
oppineet vapautumaan omasta
kansallisuudestaan. Italialaiset tai­teilijat
maalasivat italialaisia "neitsy­iltä",
hollantilaiset hollantilaisia,
ranskalaisten maalarien naiset olivat
ranskattaria — ei kukaan heistä kos­kaan
saanut Madonnan kasvoihin
tuota selittämätöntä, mitä se lienee­kään,
mikä ilmaisee juutalaisnaisen,
näkipä hänet yew Yorkissa, Kons­tantinopolissa,
Pariisissa, Jerusale­missa
tai Marokon sulttaanin valta­kunnassa.
Näin kerran Sandmichin
saarilla taulun, jonka muuan lahjakas
saksalainen taiteilija oli kopioinut a-mtrikkalaisen
kuvaleltden julkaise­masta
kaiverruksesta. Se oli allegoria,
joka esitti Davisia aUckirjaittamassa
unionin purkamista. Hänen yläpuo­lellaan
kohosi Waskingtonin haamu
varoittavana ja taustassa marssi jouk­ko
epäselvästi näkyviä sotilaita, eu­rooppalaiset
univormut yllään, tui­man
lumimyrskyn läpi, riepuihin kää-riiyin
kengättömin jaloin. Tämä tie­tysti
tarkoitti Valley Forgea ( Yhdys­valtain
vapaussodasta kuulua paik­kaa).
Jäljennös näytti tarkalta, mutta
siitä huolimatta oli jossakin vika.
Jxauan sitä tutkittuani huomasin,
mikä se oli nuo varjomaiset sota­miehet
olivat kaikki saksalaisia! Jeff.
Davis oli saksalaineiv! Haamukin oli
saksalainen haamu! Taiteilija oli tie­tämättään
pannut tauluun oman kan­sallisuutensa.
Totta puhuen alan olla
vähän ymmälläni Johannes Kastajan
ja hänen niuatokuvainsa suhteen.
Ranskassa lopulta tyydyin siihen, et­tä
hän aina oli ranskalainen; täällä
hän kieltämättä on italialainen. En­tä
tämä jälkeen.^ Onko mahdollista,
t, tä maalarit tekevät Johannes Kas­tajasta
Madridissa espanjalaisen,
Jhtblinissä irlantilaisen!
saaneet antaa olla lapsen rauhassa,
ajatteli Peter. Mutta tähän ei vie­lä
kaikki päättynyt. Peteriä vastaan
oli tehty ilmianto, jonka seurauksena
kaksi tuntematonta miestä kävi tar­kastelemassa
hänen kotinsa ja laatik­konsa,
löytämättä muuta kuin julki­sia
työväenlehtiä ja kirjallisuutta.
* * *
Tuli vihdoin maaliskuu. Pikku
E l l i oli saanut lievää nuhaa, niinkuin
uskottiin. Ennen oli äiti antanut
lapsen olla koulusta kotona pienem-mänkin
yskän takia. Nyt hän ei
kiinnittänyt mitään huomiota sellai­seen.
Oli ''parempaa ajateltavaa",
"suurempia velvollisuuksia" niitä on­nettomia
kohtaan, "joiden niskavil­loissa
ryssä jylläsi", kuten Irenen sa­nat
kuuluivat.
Tällä kertaa ei "pieni nuha" men­nynkään
ohi isän natamilla asperii-neilla.
Se muuttui vakavaksi kiiu-meeksj.
Oli pysyttävä vuoteessa.
Lääkärikin oli haettava, vaikka sen­kin
Irene sanoi olevan "turhaa rahan
haasakausta". Lapsen terveys, ko­din
onni, puoliso — ne olivat Irenel­le
nyt toisarvoisia asioita. Niin pit­källe
hän oli kiihkossa mennyt.
Peter taisteli ehkä elämänsä suu­rimpia
hyökyjä vastaan. Meni työ­hönsä,
sydän surusta raskaana, ja pe­losta,
milloin annetaan lopputili nii­den
muiden mustaljstalle merkittyjen
joukossa, jotka joidenkin "edusta­vien
kansalaisten" taholta oli työhal­linnolle
jätetty, jolloin katkeaisi tuo
välttämätön elämänlanka.
Lääkäri määräsi Ellin sairaalaan
saamaan säännöllistä hoitoa. Kal­peana
ja voimattomana makasi lapsi
sairaalan valkealla vuot:ella. Sinä
päivänä ei Peter mennyt työhön. N^/t
ei kodissa enää ollut mitään ehjää
rakkautta rakentavaa. Kamala aa­vistus
hiipi väkisinkin isän mieleen:
jospa ei E l l i enää palaakaan; josi..a
se olikin vrmieinen matka kodista.
Pieni päivänsäde sammuisi, ainoa, jo­ka
vielä cli kodin sisäpuolta valais­sut.
Ja lopuksi: miksi äiti oli niin
kylmennyt lapselle ja kaikelle? . . .
Peter syytti julmasti sisimmässään
Ireneä, mutta ääneen ei sitä sanonut.
Hän laihtui ja vanheni ihan silmin­nähtävästi.
— Missä oli nyt se uskoi- ^
lisuus, jota he kerran olivat toisilleen
vannoneet? Eivätkö ankarat alku­vuodet
olleet mitään Irenelle opetta­neet?
Oliko heidän viaton yhteinen
taan ja mihinkään? Oliko hän edes
Suomen maata nähnyt? Oliko Peter,
oliko Irene, olivatko he kumpainen-kaan
saaneet nuoruutensa päivinä i -
sänmaasta onnea — eikä sitä ollut
täytynyt lähteä kaukaa hakemaan?
Pitikö täällä kaukana nyt sitten sen
puolesta keskenään sotia? . . .
Koti oli enää Peterille vain nimi,
pysähdyspaikka, missä pahimman yö­unensa
nukkui pois ja muutti työta-mineensa.
Se ei ollut enää se lämmin
sopukka, jonne jalannousu työstä oli
keveä, missä hyvätuoksuinen illalli­nen
odotti, mitä lapsen iloinen rupat­telu
ja uskollisen vaimon hymy kau­nisti.
Vieras oli vienyt kodin hengen.
Ensin yksi, sitten joukolla.
Peter kävi joka päivä lastansa kat­somassa.
Lääkärit pudistivat pää­tään.
Irene oli käy-nyt kerran. Sen­kin
yksin, ilman miestään. Xeljän
päivän perästä tuli naapuriin puhelin-tieto:
"Vanhempien tultava heti. lap­sen
tiia on huolestuttava."
Irene ei ollut silloinkaan kotona.
Peter lähti yksin. Ennen niin liha­vasta,
ruusuposkisesta Ellistä oli vain
varjo jälellä, niin nopeasti oli tauti
tehnyt tehtävänsä. Kaksi kuumeis­ta
silmää todisti vielä elonliekin le­pattavan.
Pieni rinta nousi ja laski
heikosti. Jo ensi silmäyksellä näki
isä, että hän. oli saapunut viimeiselle
käynnilleen. Elli tulisi muutamiien
minuuttien sisällä hänet jättämään.
Mutta missä viipyi Irene, äiti, joka
lapselle oli elämän antanut? — As­keleita
kuului käytävältä, mutta se
oli vain sairaanhoitaja, joka tuli.
'Tsä — missä on äiti ?." kuului
Ellin huulilta kuin kaukainen tuulen
suhina.
" E l l i rakas, kyllä kai hän tulee
pian ;—"
" E i — E l l i — jaksa — odottaa —
—- — sano . . ." Siihen katkesi' sa­nat.
"Sano", sano, mitä sanoa äidil-le,
joka ei ehdi lapsensa kuolinvuo­teen
äärelle? , . .
Pieni käsi kylmeni, jäykistyi isän
lämpimään kouraan, viimeiseen ter­vehdykseen.
Peter painoi varovasti
avoimet silmäluomet kiinni. Silitti
otsalta viimeisen kerran vallattoman
vaalean kiharan syrjään. Hänen ko­ko
miehinen, rautainen olentonsa her­paantui.
Liikutuksesta vavisten hä­nen
päänsä painui kuolinvuoteen reu­naan.
Sellaisesta asennosta Irene miehen­sä
tapasi. Monta sanaa he eivät vä­lissään
vaihtaneet.
Peterin uhri oli uhrattu. Syvem­min
kuin koskaan ennen hän nyt hal­veksi
vaimoaan, mutta paikka oli
liian pyhä, hetki liian vakava siiitä
puhuttavaksi.
Hautajaiset- menivät ohi hiljaa,
huomaamatta. Peterin entiset us­kolliset
perhetuttavat ymmärsivät
isän surun suuremmitta sanoitta. Kai­kille
heille oli surut yhteistä näinä
kiiri.jtulen aikoina.
Pari päivää hautajaisten jälkeen
tuli Suomen ja Venäjän välille rauha,
"musta päivä Suomelle", kuten tieto
kuului. Suomalaisten keskuuteen
täällä ei kuitenkaan tullut rauhaa, ei
mustaa eikä valkoista. Ei. tullut Pe­terin
ja Irenenkään elämään. Heille
ei löytynyt enää rauhaa rakentavaa
yhdyssidettä. Rakkaus oli sammu­nut,
muuttunut kylmyydeksi ja v i ­haksi,
ja viha ei yhdistä ketään, ei
yksilöä eikä joukkoa.
Irene ei ollut koskaan uskaltanut
tuoda uusia ystäviä kotiansa, mutta
eräänä päivänä hän sanoi järjestä­vänsä
kekkerit.
"Mihin vain, mutta ei minun kat­toni
alle eikä minun varoillani; saapi
jo riittää", oli Peteriin vastaus.
Seurasi kiivas sananvaihto. Irene
käytti sanoja, joita kynä kieltäytyy
paperille panemasta. Ne olivat su­loisen
suomenkielen alhaisimpia ja
ruokottomimpia sanoja.
Ensikerran Peter todella kiivastui.
Ensin hän aikoi ajaa Irenen heti tai­paleelle,
mutta malttoi vielä mielen­sä
ja heken mietittyään tyyntyneenä
puheli:
"Irene, muistatko kuinka nuori ja
lapsellinen ja hyvä sinä olit, kun me­nimme
naimisiin? Muistatko kuinka
pienestä me aloitimme ja kuinka roh­keasti
katsoimme synkältä näyttä­vään
tulevaisuuteen, uskoen, että sit­keällä
taistelulla koittaa meille pa­rempi
aika. Kuinka hyvä ja ymmär­täväinen
toveripiiri meitä ympäröi.
Heille Kehtasi köyhyytensä kertoa ja
heillä oli samat käsitteet ia sama piiä-määrä
taistelussaan. Nimittipa sitä
millä nimellä tahansa, totuus ei kuo­le,
köyhän toivo paremmasta ei sam­mu,
taistelu leivästä ei taukoa, vaan
jatkuu, jos ei julkisesti, niin salaa.
Meillä oli lapsi. Sinä uhrasit alussa
rakkautesi ja hellän huolenpitosi hä­nelle,
kodillesi ja minulle, toverille­si.
Otit osaa työväen edistysrientoi-hin,
annoit apusi oikeille asioille. Et­kö
ollut silloin paljon onnellisempi
kuin nyt, kuu ajelet kuin lastu lai­neilla,
joukon mukana, jolla ei ole
purtta eikä peräsintä^ joka ei näe eikä
ajattele, jota jokainen tuulenpuuska
saa viedä minne haluaa, ilman suun­taa,
ilman päämäärää. Luovutit se­kä
ruumiisi että sielusi väärille teille.
Menit harhauskojesi lumoissa niin
pitkälle kuin mennä voit — unhoitit
lapsesikin. Etkö häpeä tekojasi?"
"Joko se nyt oli se viimeinen rys-sältä
opittu rukous?" sai Irene veret­tömiltä
huuliltaan sanotuksi.
" E i se ole keneltäkään opittu.
Loukkaa minua nyt niin paljon kuin
mielesi tekee, mutta uskon, että kova
elämä panee \ sinut vielä ajittele-maan."
"Kyllä minusta pääset!"
"Niinpä toivon sitä, Irene."
• • •
Seuraavana päivänä Irene oli men­nyt.
Koti oli tyhjä, kun Peter pala­si
työstään. Tyhjyys ja kylmyys u-hosi
kaikkialla. Maaliskuun hanget
häikäisivät silmää. Keväinen ilta­päivän
aurinko heloitti kirkkaana,
Peter raoitti ikkunaa. Tuntui kuin
ulkoa virta3,va valo ja raitis ilma puh­distaisi
sisällä asuneen tunkkaisen
hengen. Oli oudon hiljaista ja tyh­jää.
Mutta parempi näin. \aikka
lapsi oli poissa, vaimo mennyt, ojQtii
pirstaleina, niin hän selvine ajatuksi­neen
oli jäänyt. Elämä jatkuu. Uu­det
tuulet puhaltavat, uudet päivät
koittavat. Taistelu jatkuu. Hänen
on seistävä miehenä siinä . . .
• * *
Talvi meni. Peter asusti yksin.
Kuuli, kuin kaukaa, vaimonsa uusien
ystävien pilkan ja hävyttömyydet.
Oli kevät. Lintuset, nuo luonnon
vapaat pikkueläjät, riemuitsivat. A-rat
lehtisilmut aukoivat umppujaan.
Maa vihersi. Taivas oli korkea ia
kuulaan sininen. Vesi solisi katu­ojissa.
Tällöin sai Peter lähdön työmaal­taan
— tuntemattomista syiscä. Mit­ta
oli nyt täysi. Peter ei murehtinut.
Kaiketipa hän yksinäisenä toimeen-tulee
siinä missä toinenkin. Ja tules
kai aika, jolloin näitäkin asioita aja­tellaan
ja tutkitaan . . .
• * •
Vapaaehtoisina Suomen sotaan
menneitä palasi. Sillekin perukalle
muutamia ja, niiden mukana Elmer.
Nyt Peter ymmärsi lopullisesti kai­ken.
Pieni talopahanen Peterille oli jäii-nyt.
osin omien kättensä tekemä. Sii­nä
hän asustaisi kesän yli — n^"'-"
töissään. Olihan sen seinien sisäpuo­lella
ollut alussa onneakin. Vaalisj
Ellin, istuttamia kukkasia ja niistä
viimeiset veisi hänen hautakummul­leen
. . .
Siinä hän nyt oli. Ilmassa oli säh­köä.
Tuuli pauhasi, myrsky meu-hasi.
Se tuntui hyvältä. Se tuntui
puhdistavan maailmaa.
(Loppu.)
YHDVS\ .ALTALAINKN "'y"
kone Locheed P-38 lentää noin 4<0
mailia lunnissa. Sen tavaton nopei.s
aiheuttaa, että ohilentäessa se vnpyv
vaJn -vilauksen" kat-ojan niiköp-r •-
sä.