Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, June 10, 1950

              LIEKIN
JATKOKERTOMUS
KIRJ.
AILI TERÄVÄINEN
"Setä Petröiiius. saatko sinä usein-sy-dänkotitauksia?"
• Kitti oli käpertynyt
suureen nojatuoliin ja tarkasteli miniia^
•pälikitiäsilmiilään kuin utelias kissaa-poikaaen.
Ukonilman, jälkeen oli tuuli tyynty­nyt,
mutta sadetta, jatkui. • Tämä oli. jo
kolmas päivä ja yhä väin satoi, tasaises­ti,
lakkaamatta. Koska ulkoilu oli mah-dölonta,
oli Kitti taas kiinnittänyt kai- , ojensi-sen- minulle. *'01iii valterf; unoh-
"Eiitä, jos olisi?-' naura.hdiii-
••~**Siipä tapauksessa' emme tarvitse
häntä täällä. Onko" hän kaunis ?"'
Kyt en enää käsittänyt niitään tästä
ristikuulustelusta. Katselin h | n t ä ) pit­kään
silfflälasiem ylitse.
"Katsos — silloin, kun Leenalle tuli
kirje, sait sinäkin kortin." Häh vetäisi
rypistyneen postikortin taskustaan ja
antamaton. Hän väitti kylläst^-vänsä Poika ei tiennyt mitä sanoa, hymvm
keltaiseksi kasvoiltaan, jos joutuisi niin vain ujona. . ' * '
pitkän matkan istumaan Piimätukkaisen Matka kuliil nopeasti tytön Iöipg^|
seurassa. lessä. Hänellä oli taito keksiä mitä ih*
"Piiraätukkainen osaa vain punastua meenisimpiä puheenaiheita. Hän kertoi
ja puhua hevosista. Don Pedro, en ikä- Emma-tädistään, uskonnollisesta ikänel.
ken huomionsa minun kiusaamiseem.
Ja hän saattoi todellakin tehdä elämän
•sangen epämukavaksi. Eilen oH aamu-
Ivahviiiil —~ jonka hän herttaisesti hy­myillen
oli kantanut minulle vuotee­seen
—• sulatettu ainakin pari lusikallis­ta
suolaa. Olin tukehtua ryypätessäni postikortin lukematta?
kupista aimo kulauksen. Päivällispöy- vastikään ei sitä
dässä oli tuolilleni asetettu painonasta,
joka onneksi kuitenkin putosi lattialle
eimen kuin ehdin istuutua sen päälle.
Illalla olin löytänyt yöpukuni lahkeet
ja hihat ommeltuina umpeen ja nuken
kapaloituna i\ukkumassä vuoteessani.
Ellei ilma pian selkenisi, voisin tosiaan­kin
vielä saada sydänkohtaulisen, tie-siii.
• "Saatk©?" • toisti kiusanhenkeni pää
kallellaan. •
tanut sen'-, huomautti hän viattomasti.
"Tiedätkö, että. on äärettömän huo­no-
tapa mennä lukemaan'toisen- ihmisen
postia?'* sanoin ankarasti.-
"Mitä turkkilaista hän sitten lähettää
kortin? Sanohan, voiko kukaan jättää
Itse tuomioro-
Kiusaus on
liian suuri'', \'äitti tyttö. *'En minäkään
ensin katsonut kuin allekirjoituksen,
mutta sitten uteliaisuuteni heräsi. Ha­na
anna anteeksi — teen hirveitä, ellet
tule!" hän naurahti -viekkaasti.
Olin voitettu. Uhkaus tehosi. Hä­nen
keppostensa uhriksi en- halunnut
joutua. Luoja ties, mitä hän taas voisi
keksiä- Niin kävelimme Vanhalaan,
nousimme Eevertin rattaille ja lähdim­me
ajamaan viisikilometristä anetsätai-valta,
jonka varrella asui ihmisiä vain
parissa mökissä.
Kitti oli jollain ihmeen tavalla saanut
tukkansa näyttämään siistiltä. Se oli
dosta, jonka luona hän oli asunut isin-säteillessä
Englannissa. Jä jonka häa m
saattanut hermotaudin Partaalle al|tai.
sesti synnillisillä ajatuksillaan jä me­noillaan.
Sämkäii hengenvetoon taas
valkoisesta elättihiirestään, millä oli ta­pana
käydä vesihanan alla aamupesu].
Ia. • - "
. "•Minä;,en-.;,tleimylkääii, että^^Hiret^pe­seytyvät",
sanoin-,
"Oh, valkoinen hiiri on hir\'eän viisas.
Ja-. •Mikki; on.\äi\taii; erilioineni' Se. osaa •
niin kihara, että se tavallisesti vaikutti temppujakin; Emma-täti oli saada hai-pörröiseltä.
Nyt se oli kammattu ylös vauksen nähdessään sen ensi kerran is-ja
sininen kaulahuivi sidottu perhoseksi tumassa lautasensa vieressä, mutta nyt
lusin tietää mitä kaikenlaiset Maijat si- päälaelle. Ainaisen housupukunsa ase- isän vihaa koko FelLx-sultua. Kissaa
nulle kirjoittelevat. Ja hän toivoo sinun mesta oU hänellä tänään yllään oikea le- . naukaisukm tekee hänet epätoivoiseksi,.
toipuneen sydänkohtauksestasi jk tulee ninki; tuollainen kirkas, kev-eä, kesäi- . koska M h epäilee, että jo^^ voisi
visiitille Metsolaan,'kun'-vain ilmoitat iien. ^ Hitto:vieköön! Hän olisi;näyttä-,
•n>4-melkein- aikuisdta, elleivät hänen
silmänsä olisi tanssineet niin pahankuri-sesti-
ja suunsa- käynyt kuin rokkapata.
"Sinulla näättää sentäii olevan mek-milloin
sinulle sopii. Antoiko hän sinul­le
rukkaset, koska sait kohtauksen?" l i ­säsi
hän pisteliäästi. "Hän ainakin ka­tuu
nyt, mutta mielestäni voisit olla
"En. Ja mielestäni voisia mennä Lee- jyrkkä, ja ilmoittaa, ettei sinulle tänä kojse", .uskalsi-Eeverttikiii-lausua-koh-naa
ja Aapelia kiusaamaan."'
Hän ei ollut kuulevinaan vihjaustani.
"Do!i Pedro, kuka on Maija?"
"Maijako?" Hämmästyin- aika lail­la.
" Mitähän nyt oli tekeillä? "Mitä si­nä
sillä tiedolla tekisit?"
"Ehkä paljonkin. Onko hän rakastet­tusi?"
Niin, täällä Tortilla Fiatissa.
Ovatlv-e^-ne hyviä taloja?'
kesänä sovi' ollenkaan. Niin teldsi^ oi^
kea mies!" ' • -
"Kiitos", vastasin harmistuneena^
"mutta ett ole pj-ytänyt sinulta opastus­ta.
Osaan kyllä hoitaa omat asiani."
'teliaisuuden.
"Hahhah^', eaurol tyttö, "etkö sinä
pidii mmusla-housut-jalassa?'''
Täinä--oli niin suora^'kysjmiys, että
Eevertti hätkähti ja rupesi hämillään
Danny vajosi timleittensa valtaan.
• —. En tiedä. En-ramstanut, että ne
Tolivat •niimtn.-, • ;. •
Pilon istui hiljaa ja poissaolevana,
f Panen kasvonsa tulivat surullisiksi. Hän
heitti kourallisen männjmkuoria tuleen,,
näki liekkien leimahtavan ja kuolevan.
Hän tarkasteli pitkän aikaa hyvin huo­lestuneena
Dannjm kasvoja, sitten hän
huokasi äänekkäästi ja sitten toisen ker­ran
«udelleen. • .
— Nyt se on loppu, hän sanoi syn-keästi.
Nyt ovat 1'iwäf ajat-lopussa. Ys­täväsi
tulevat suremaan, mutti ei nii­den
suru auta.
Danny pani pullon pois ja Pilon nosti
sen syliinsä.
— IMikä on loppu? kysyi Danny. 'SU*
ta sinä tarkoitat?
— Niin se aina käy, jatkoi Pilon. Niin
kauan kun on köyhä, ajattelee: Jos mi­nulla
olisi rahaa, jakaisin sen hyvälle
ystävälleni. Mutta kun rahat sitten tu­levat,
loppuu hyväntekeväisyys. Niin
käy sinullekin, entiselle ystävälleni. Si­nä
olet noussut ystäviesi yläpuolelle. Si­nä
olet kiinteistön omistaja. Tulet unoh­tamaan
ystäväsi, jotka jakoivat kaiken
. kanssasi, viefä paloviinankin.
Hänen sanans:i saivat Dannyn suun»
niltaan.
• — En minä, hän huusi. En 'koskaan
tule unohtamaan sinua. Pilon.
— Niin sinä nyt luulet, sanoi Pilon
•kylmästi. Mutta kun sinulla on kaksi
-.taloa-nukuttavaksesi, saat nälidä. Pilon
•tulee olemaan köyhä paisenoraukka,
-sillä välin kun sinli syöt pormestarin
pöydässä.
- Danny nousi horjuen ylös ja venytti
itsensä suoraksi puun kylkeä vastaan.
Kun minulla-o»,:;taIo, on myös sinulla
talo, Anna ryj-ppv,
— Sen haluan nähdä ennenkuin us­kon,
sanoi'Pilon'masentuneella äänellä.
Se olisi maailman' kahdeksas ihme. Ka-n-
«aa matkustaisi satojen' peninkulmien
takaa katsomaan sitä. Ja sitäpaitsi pullo
<>n tyhjä.
Meistä mppmiy
mmMimnen mvläs-temnt&^
Jtmmispäi-vä,
Kmnvtan valit­semme:
ratihalllsen
rakennustyön tar­joaman
turvatun
eiämSn-^ oikeuden
stvistykseen ja ter­veyteen,
vaiko so­tien
kävittävän
kurjuuden,. josta
meiVä on todistuk­sena
toisen maail­mansodan
jättämät
miljoonat turvatto­mat
sotaorvot eri
puolilla maailmaa?
"Hoida sitten! Mutta Aapelillakin
olisi enemmän miehistä ylpeyttä ja itse­rakkautta,
jos hän olisi saanut rukka­set."
Tyttö oikaisi itsensä ja poistui
tuhahtaen huoneestani.
Reijo oli siis keksinyt äkillisen kau­pungista
poistumiseni syyksi sydänkoh­tauksen.
Hitto \'iefeöön, kaikkea hänen
päähänsä pälkähtikin! Toisissa olo­suhteissa
ei olisi tullut mieleenikään
pyytää Maijaa vierailulle Metsolaan,
mutta nyt ehkä .tekisin sen, tytön kiu­sallakin.
Senkin nuuskijainen — näyt­täisin
hänelle olinko minä saanut ruk­kaset!
Xli.
Niin kuin isäntä Heikkinen jo oli en­nustanut,
tuleentui ruis tänä kesänä
poikkeuksellisen aikaiseen, keskeyttäen -
toisilta heinänkorjuunkin. Kirkonky­lässä
oli jo ollut talkoita useissa taloissa.
Meidän puolellamme Muuruvettä pi­dettiin
mainittavimmat talkoot kesäisin
juuri \ astiniemen Heikkilässä. Minä en
ollut enää vuosiin käynyt sellaisissa Ivs-hoputtamaan
hevostaan.
"Noh, mittees siinä mulukoelet, tam­ma
— puaha juoksus, jotta jouvutaa!"
Kitti iski minulle merkitsevästi sil­määnsä.
^Marakatti! Minulla oli jo
nuiutenkin täysi työ naurua pidätelles-säni.
"Onpa minulla ritareita!" Tyttö
purskahti nauruun. "Toisen hiukset
kuin tulipalo, toisen kuin piimäleili!"
Eevertin niska alkoi punottaa.
"Don Pedro, minä olen aina kauhis­tunut
punaisia hiuksia, mutta sinulle ne
sopivat mainiosti — kihartuvat niin so­masti",
huomautti tyttö sitten katsellen
minua arvostelevasti.
"Kiitos kunniasta. Ivliksi olet niitä
kauhistunut?"
"Punatukkaiset miehet ovat aina pe­tollisia,
heihin ei nainen koskaan saisi
luottaa. Ei ainakaan Amoriin!"
"Amoriin?"
"Niin. hänkin on yksi Helinän ihaili­joista.
Se, joka muinoin vannoi, ettei
koskaan rakastaisi ketään toista. Ta
joskus syödä-Mikin.- Vaikka, täti ei ko3-
l^aan. enää- huolisi'" minua luokseen • asa-"
maan, on hän Mikin tähden: suonut syn­tymäni
• anteeksi. .Hähahäh', jös- Mikille
jotain.-tapahtuisi, .panisi :täti 'kätensä ris­tiin,
. sanoisi ..•rukouksen, sen valkean • sie^
luu puolesta j a ^ vetäisi itse. viimeisen
hei^yksensä." .
• .Tiilimme^-Väslimiiemeii' kaupalle, joa-.
'kar 'hoitajana-^ -©li'; kansaköulunopettajat-taren
mies, Kekäläinen. Koulun Vihto­riksi,
'kansai'. Eäntä.-^ nimitti. Minäkään
en."-- häneni-^ nimeään'. tiennyt kuin vasta
isonaipoikanai
Vielä;-paiisataa: metriä, pieni 'niiitka ja
- ajpimme.-''Heikld!än pihaan. Talo näytti
autiolta, mutta etäämpänä niispellollä
oli kansaa- kuin miuuraliaisia; tyttöjä,
poikia^., vanhempaa- i^keäc .Emäntä'
Heikkinen oli kuitenkin kotosalla ja
riensi hymyilevänä^ ja- ,p30^levänä meitä
vastaan. '•''•'.,''
"Voe, voe, mehtolaesijaha sieltä tul-loo?
Hyvvee paevee — - eipäs ou näkyn-nä
Pekkoo näellä mäen; Kääkeete tokj
huoneesee! Kiehaatij justiisa kahrit ta-lakooväjelle;
Kukas se tiä — jaa, tiäha
taetaa^ollar se kesävieras, ku Emppu sa­no
nähneesä kirkolla. Vua haraeha täl­lä
on piällä eikä mittää kakslahkeesl|a
niinku Emppu ihmeenä puhu."
"Ovat nekin hameen alla", tokaisi
tyttö ja molemmat nauroivat.
Eevertti touhusi heiniä hevoselleen
kuin ei olisi kuullutkaan, mutta hänea
päänpintansakin kuulsi punaisena val­kean
tukan alta;
Emäntä vei meidät sisälle ja pyysi ka­marin
puolelle istumaan. Kitti oli kui­tenkin
sitä mieltä, että me olimme tal-koomiehiä,
kuten toisetkin. IMenimffie
. siis emännän perässä suureen tupaan
kahvalle., Ty^tö sanoi, ettei hän ollut
missään nähnyt niin mahtajia vehnälei­piä
kuin Heikkilässä, Emäntä naurahti
mielissään ja vastasi, ettei Heikkilässä
pullan suhteen kitsasteltu eikä muun­kaan
syömisen. ^
"Itellä ku sattuu olemaa \ii5 P«kkal-laesta
poekoo ja vieFä ukko kaapampiäj-
Jisiks, nii ej jouva murkinoo suremaa ej-kä
voesilimä sua hutusta puuttuva. Mei-jäm
raiesväkj ku istuu pö>vä ympa^:
nii kukostakkaa ej jiä ies liistettä jaiä-kee.
Ja mieliksee sitä kahteloo. sita p^e-kasarjoo.
vaekka sen ite sanonnii.'^ ^
Emäntä oli pakannut kahvivehkee^
teissä, mutta nyt ei Kitti antanut minui- hän on ollut kolmesti naimisissa ja tuu­li
hetkenkään rauhaa ennen kuin lupa- nustaa rakkautensa jokaiselle naiselle,
sin viedä hänet Heikkilään. Metsolasta Joka vain viitsii häntä kuunnella - - He
oli sinne maanteitse viitisen kilometriä. Hihalle joka kerran hänet nähdessä;
valmiiksi. Eevertti tarttui suureen kal­an.
iahinkkiin; • Kitti - vehnästarjöttmieeJ.
minä sain osakseni kuppikorin ja
man. Emäntä halusi itse kantaa valu­van
kahxipannunsa. ettei se sekaan U|M.
marssmime kaikin « -F
mään kahden. Mutta tyttö oli perään-ja
palat ikui-sesti.
Entä sinä, Eevertti?"
Ja niin
missä talkooväki iloisena otti ^
vastaan. Työn lomaan tuli -taiil^ö
kaikki kerääntyivät par^^ksr