Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, January 4, 1947

              SK-u 6
ixnpiiiiinisnnncidu
L A U A N T A I N A , T A M M I K U U N 4 P Ä I V X NX
uiu«iuiiiiuiiiiiiitniiiiiimmiiiniit-rT*'~"°"''""°"*"'™*'°*""''""^^
1945
Muistelmia
OL I N etelä-Suomesta pienen talon
poika, joten sain elämääni aloi­tella
p>aimentamalla kotini lehmiä ja
tehdä kaikkia talon löitä. Isäni
kuoltua minun ollessa vasta 11-vuo-"
tias talo jaettiin. Vanhemmat vel­jeni
saivat talon ja maat. Meille
kahdelle nuoremmalle, määrättiin ta­lon
osa rahassa, pieni summa kum-mailekin,
joka maksetaan tuHi^amme
21 vuoden ikään. iNIinä olin ensin
toisen veljen h(»idi)ssa, nuitta kun se
elämä oli alituista puutteen kanssa
taiNielemista, ni n lippikoulusta pääs­tyäni
päätin lähtea omin neuvoin vie­mään
elämääni etceii[>äin. Olin en­sin
muutaman vuoden renkinä talois­sa,
nuitta kyll.istyin siihen ja aloin
tehdä satunnaisia töiiä. Kävin ui-if);
5;a, halonhakkuussa, patteritöissö^
jn mitä mUloinkin s;iMiin saamaan.
Tyuläisten toimintaan jouduin jo
nuorena osaa ottamaan, sillä kotiky­länsä
oli työväentalo, jossa pidettiin
ilirsmia ja minä oVu usein näytöskap-pakissa.
Siellä minä kuuntelin työ­väen
puhujia ja tulin ymmärtämään
tyfViäisten yhteistoiminnan välttä-märtömyyden.
Olin työttömänä ja sitten satuin
lehdestä näkemään ilmoituksen, että
hallitaan lyiihön pieneen liikkeeseen
keski-Suomessa. Kirjoitin sinne ja
sain kutsun tulla työhön. Palkica
pjiytti heti miellyttävän minua, sillä
isäi'tä oli työläismielinen ja hänelle
iuV\ Työmies-lehfi,, jota seurattiin
hyvMi innokkaasti.
Oli alkanut vuosi 1 9 1 8 ja Suomen
tyiiläiset olivat asekädessä puolusta­massa
oikeuksiaan. Minun mieleni
alkoi tehdä pää>lä mukaan, mutta
siinä työ['aikas.^a oli mukavat olot ja
lyur vähän kesken, joten halusin ant­ia,-,
isäntääni. Mieltäni kiihotti eni-rer;
se, lum kyliiän oli tullut puna-ka,:
rtilai;ia ja minä aina työstä piiiis-tyi-
ini illalla menin heidän luokseen
]>uhelemaan ja kuulemaan uutisia.
Muistan tapauksen, kun eräänä
päv.änä kylän asukkaille annettiin
varjitus. että seuraavassa kylässä 10
kiiomolrin päässii majailevat valkoi-se!
ovat uhanneet hyökätä kylään
ensi yön aikana ja asukkaiden olisi
cts;itävä suojapaikkoja. Niinpä mei­dänkin
talossa lait?ttiin perunakuop­paan
nukkumapaikka ja minä pääsin
aiv.in isännän käskystä tyttöjen vie­r
e e n nukkumaan, joskin isäntä itse
ni.kkui toisella {)uolei>v ^ Talossa oli
lu ä tyttöä. F,i siitä valkoisten hyök­käyksestä
tullut mitään, vaikka minä
<>ii>in pnunakuopassH nukkunut
.iunnankin yön.
^illen sM'ä liikkee-^iä meni työt
r.-!!-. vähiin el toi eniiä olisi tarvinnut
ap.imiestä. vaikkakin isäntä sanoi,
et ta oleillaan nyt vielä täs.>ä, nuku­t
a a n aamulta pitempään ja tehdään
jo.v tulee tekemistä- Mutta minun
ditiosta. Vuosikausiin ei edes l i i ­ketuttavien
sallittu tupakoida
myymälöissä, mutta k i e l to peruu­t
e t t i in 1933. T u l i t i k k u j a ei l i i ke
myy nytkäiin. mutta sen sj^ynä
on puhtaasti turvallisuusseikat.
P e l i k o r t t e j a j a muita pelivälinei­tä
on r y h d y t t y myymään myös­k
i n viime vuosien aikoina.
I-iikkeellä on Torontossa Qma
puiielinkeskus, jossa työskente­lee
48 naista, j o t k a käsittelevä^
50—95,000 puhelua päivittäin.
! s o in 2,5 — 3^; l i i k k e e n m}^-
mistä tavaroista p a l a utetaan
vaihdettavaksi j o k o tavaraan t a i
rahaan.
K i r j . T E S SU
mieleni paloi päästä kaartilaisten mu­kaan.
Niinpä minä eräänä iltana
menin punakaartin päällikön puheil­le
ja sahoin^äälÖkseni. Hän pyysi
liittymään liänen joukkoonsa, mutta
minä sanoin, että haluan ensin mat­kustaa
kotikylääni ja liittyä siellä en-tisten
lapsuustovereiden kanssa sa-maan
joukkoon.
Tämä päällikkö oli hyvin vaiku­tusvaltainen
mies ja hän antoi mi­nulle
matkaluvan, että voin matkus­taa
rautatiellä esteettömästi. Oli ko­va
pakkasaamu ky n sanoin hyvästit
isännälleni ja talon väelle. Lähdin
paikasta ikävällä mielellä, sillä siinä
kohdeltiin minua hyvin ja pidettiin
työmieskin ihmisenä.
Kävelin pieni reppu selässä järven
jäätä, kun eräs punakaarliknnen
ajoi hevosella ja pyysi minua rekeen­sä.
Kerroin hänelle oman matkani,
joten meistä tuli hyvät tuttavat. Me-nin
Lahden esikuntaan. Siellä ihme­teltiin,
että kuinka minä olen päässyt
tuttavuuteen niin korkea-arvoinen
päällikön kanssa ja saanirt häneltä
tällaisen matkustusluvan. Ilman sitä
he eivät antaisi minun matkustaa
enää rautatiellä, vaan olisi liityttävä
siinä paika.ssa.
Matkustin junalla lähimmälle ko­tikylän
asemalle, josta oli vielä mat­kaa
55 kilometriä. Otin majatalosta
ky-ytihevosen, sillä nyt ei ollut enää
arkaa kävellä, enkä rahastakaan niin
perustanut, vaikka vähän tuhlasin-kin.
Nyt oli kiire.
Majatalon isäntä tunsi minut, kun
olin ennen ollut lähikylä.ssä kyytipoi­kana
ja tuonut h^lle kyydittäviä.
Hän kysyi, mistä rintamalta tulen.
Sanoin etten ole vielä missään, mutta
heti liityn.
Päästyäni kotikylään toverini oli­vat
iloissaan, sillä heille oli huhuiltu
että olin joutunut valkoisten vangik­si.
Minun mieleni oli myös liiku­tettu,
sillä kaikki lapsuustoverini oli­vat
juuri lähdössä kaartin mukana ja
minun nuorempi veljeni oli muutama
päivä sitten liittynyt joukkoon.
Kotikylässä viivyin ainoastaan
muutaman päivän, jona aikana sain
tutustua aseen käsittelyyn ja hoi­toon.
Vanhemman veljeni kanssa
me väittelimme asioista, sillä hän
omaksui valkoisten mielipiteet.» IMuis-tan.
kun lähtiessäni entisestä kodis­ta
sanoin hänelle, että työläisten asiat
eivät nyt selviä puhumalla, ne selvi­tetään
muulla tavalla.
Meidän joukko matkusti lähim­pään
kaupunkiin, jossa harjokeltiin
muutama päivä ja sitten tuli tieto,
että valkoiset ovat. hyökkäämässä
pienen junamatkan päässä olevalle
rautatieasemalle, aikomukseila kat­kaista
rata.
Oli kaunis kevätiha kim meidän
junamme saapui sinne. Valkoiset
yrittivät ampua sitä tykillä, mutta
eivät osanneet ja niin me juostiin
ulos, siellä jo pyssyjen ja konekivää­rien
paukkuessa. Jouduimme heti
kovaan tuleen, sillä valkoiset saksa­laisten
kanssa hyökkäsivät joen y l i.
iSIe ehdimme juuri parhaaseen ai­kaan
tovereille avidcsi. Siinä oli k i ­väärit
kuumana. Pikkupojat olivat
rohkeita kantamaan ' meille ammuk­sia.
Muistan kun he aamuyöstä saa­puivat
luokseni. Alkoi jo olla am­mukset
lopussa. Kysyin, ovatko ne
minun kivääriini sopivia. luojat-sa­noivat,
että varmasti sopix^at, ne ovat
aivan suonrialaisia.
Heillä oli myös korissa juustonpa-lasia,
joita jakoivat. Se olikin mi­nun
herkkua, ja k im sattui muutamia
tovereita jotka eivät tykänneet juus­tosta,
niin sain heidänkin osansa. ,
Aamulla päivän valjettua me näim­me
että o l i selvitty voittajina. Siinä­kin
taistelussa sai moni työläistoveri
uhrata elämänsä. Tämän jälkeen
meidän rintama siirtyi muutaman
kymmenen kilometriä kauemmaksi,
jossa aina käytiin pienempiä tais­teluja.
Sattui taas välillemme joki rajak­si,
josta ei kumpikaan puoli päässyt
yli. .
Kesä teki tuloaan ja taistelut al­koivat
loppua. Nähtiin että työläis­ten
vastarinta oli murrettu. Saatiin
Kotkasta viimeinen Eteenpäin-lehti,
jossa sanottiin, että työläiset ovat
hävinneet taistelun, ja käskettiin an­tautumaan.
Meidän joukko päätti, että pala­taan
takaisin samaan kaupunkiin
josta lähdettiin niin toivorikkaalla
mielellä joku aika takaperin. Nyt ei
päästy enää jimalla, vaan lähdettiin
kävellen. Perille saavuttuamme näh­tiin
kaikkien mielet masentuneina.
Pantiin kiväärit pois ja jokainen sai
selviytyä niinkuin osasi. Meitä oli
useita samankylän poikia jotka pää­timme
lähteä kävelemään kotikylään,
jonne oli 50 kilometrin matka. Kun
mipä ennen-uHtptpi^ ollessani,olin
kti&€iWrt - ^sucfe^
Jou^m> (Jp^täcbaan- j m i ^ ö ä J •
kuitcaiiyn liiin/ekil;^^^
muistaniit
mb aivair toimen-kj^älUi;
koitus. Ersästä mök^^
tietä jä^; siinä sarw vo^mi
kun saavuitte t anne,'- ä l lä sen toisen
tien varrella-oli w Ä valkoiset aiii-puneet
injfejKenV jöteii hieill^^^^ öllut
sama fe^täloV " V^^V^^V ^
Siitä jatkettiin vielä •samana päi­vänä
matkaa erääseen taloon, jonka
asukkaat tiettiin olevan meikäläisiä.
Siinä saatiin- ruokaa ja yösija. Aa-midla
herätessämme tuli tafontyttö
juosten sisään ja ilmoitti, että " v a l ­koisia
tulee kujan täydeltä, juoskaa
metsääni'' Meistä-kuitenkin näytti
metsään juoksu mahdot törmälle,.sil 1 ä
taloa ympäröi laajat pellot. Jäätiin
istumaan penkille ja odottamaan mi­tä
tapahtuu. Hetken päästä tul i yksi
valkoinen ja aukaisi oven, mutta näh-tyän
meidät meni takaisin. Sitten
tuli useampia miehiä yhdessä, pyssyt
kädessä suoraan eteemme. Kysyivät
olemmeko punaisia. Vastasimme
myöntävästi. Sitten kysyttiin että
olemmeko vapaaehtoisia vai pakolla
otettuja. Toiset arvelivat, että jos
valehdellaan, että ollaan pakolla otet­tuja,
mutta minulle tuli mieleeni, että
ne ovat juuri meidän kotikylästä päin
tulossa, joten niiden mukana on ehkä
henkilöitä jotka tuntevat meidät.
N i i n sitten sanottiin rehellisesti, että
ollaan vapaaehtoisia. Nyt meidät
käskettiin pihalle seisomaan ja me
kuulimme kun valkoiset keskusteli­vat,
että mitä meille fehtäisiin. Yksi
ehdotti, että "viedään ne tuonne met­sän
reunaan ja .ammutaan,, ei niitä
kannata mihinkään kuljetella". Me
katsoimme toisiamme silmiin, että-nyt
ttdi matkan pää.
Siinä kuitenkin tuli valkoisten tie­toon,
että sen talon i.säntä, jossa olim­me
yötä, on myöskin punainen ja niin
he sanoivat hänelle, että *'laita hevo­nen
valjaisiin ja lähde viemään näitä
punikkia kaupunkiin".
Tämä asia pelasti henkemme. Läh­dettiin
matkalle, taas samaan suun­taan
josta olimme tulleet, mutta ei
nyt metsien läpi, vaan aivan valta­tietä.
Se oli valkoisten riemukulkua.
N i i l l e tuotiin kukkia ja ruokaa vaik­ka
minkälaista. Me olimme yleisen
huomion esineenä myös; meitä osoi­tettiin
sormella, että "niillä on pu-nikkivankeja
mukana!"
Seuraavaan kylään tullessa meidät
vietiin kansakoululle, jossa meidät
lulir <>P«"»^«* St. Paulissa Mlimosolassa ovat plkotooraamassa lakkoansa parompion
palkkojen puolosla. Lakon Johdosta on 77 koulua suljettuna. Ylläoleva kuva on kohtauk-a
«ita JoUoin oppUaat tuovat U l l l e l i m m l n t i kahvia Ja doughnuhda.
< t.