1936-01-11-01 |
Previous | 1 of 8 | Next |
|
small (250x250 max)
medium (500x500 max)
Large
Extra Large
large ( > 500x500)
Full Resolution
|
This page
All
|
m
O-I2|[
Jruq.
820.
nitti
38),'
tiies.v
n ja
kir-suo^
issin
syk-yry-öa
ny.
yksi
:uu-nut-n^
n
rah-eU
ätä,
len-nuu
intä
rat-tet-ässä
Lista
alus
itta,
Ol-täl-vih-isia
issa
isin
lyl-ryn
i I assd ffiymerosSiis s
^ MEITI SHHEASUll
• .jatkokertomus
Cmadmsmmdm^ kmmkirjalUnen: viikkolehti
kuiwis Suomesta
VALTAMEREN.
MAANTEILTÄ
O o
o
:0
O o
o
o
o
9-
O
O o
to kertomus
SUiSiSiSLSUiSLSLSUI^^ Q O V
e
o
: O
O
ö
LAUANTAINA TAMMIKUUN 11 P:NÄ 1936
Kirj. AUNE
( Kilpakirjoitus)
Kirj. KARL GRUNBERG
M I K A N A Pohjanmaalla, yksinäi-
Mn sivukylän torpassa" oli Anni
?fi^tynyt. Pienenä paitaressu tyttö-hän
juoksenteli pitkin metsiä,
^f^^peli kiviltä kiville ja kannoilta
känrioille. ;Metsän puille hän laulun-uleli.
Oi, miten onnellinen hän
an!. '
I'Anni osannut silloin vielä aja-miten
äiti X)li usein huolissaan,
i milloinkin saisi hänen suuhun-
|)äpalan ja uuden leningin hank-
IrAnnin isä oli kuollut ja äidin
yksin taistella nälän ja kur-n
kanssa.
odet vierivät hiljalleen. Annista
[llut kaunis neitonen. Hän alkoi
toisten nuorten seurassa tans-ja
muualla. Mutta pian hän
^''{tSJjSbuomaamaan, että kylän talon-tyttäiret
katselivat häntä ivalla:
(Karl Grunberg on saksalainen työmenkirjailija, joka ennen Hitlerin valtaantuloa tuli kuuluisaksi
kirjoittamalla kirjan "Lickehtivär Rukr*\ ~ Tähän teokseen hän sisällyttää kaiken elämänsä ja kirjailija'
kokemuksensa. Alla julkaisemamme katkelma on Grunbergin kirjoittamasta sotaromaanista "Jatkoa
seuraa". Grunberg oti itse ollut maailmansodassa, joten hän voi kokemuksestaan tulkita sotilaan elä-ntää
ja psykologiaa mestariUisesti. — TOiuiTvs). '
liiste»? -jakoon, eihän hänellä ole vaatteillaan
päällään . . .
ni meni palvelukseen naapuri-n.
Talossa oli Mari-niminen ty-
Pian heistä tulivat ystävykset,
n sanoi Anni Marille:
Minä olen usein ajatellut, miten
tä on tullut näin hyvät toveruk-
Sinä et ole ollenkaan sellainen
toiset talontyttäret.
En minä heistä tykkää, en edes
|ä omista sukulaisistanikaah, sa-siihen
Mari.
li eräs sunnuntaipäivä. Tytöt is-jf
at yksin tuvassa. Sisään tuli naa-emäntä.
Hän meni heti Annin
ja sanoi:
Sinä, Anni, houkuttelet Maria
asi joka paikkaani Minä toivon,
että jättäisit hänet rauhaan,
lv7Anni kääntyi Marin"puoleen:
' ' — Olenko minä sinua houkutellut
minnekään? \
''r— Et ole. Itse olen aina mennyt
' Jfifiänin mukana ilman houkutteluja,
mäntä ei osannut puhua tähän
[%mpää, vaan lähti tiehensä. Myö-rnmin
illalla sanoi Mari:
Minä olen pahoillani, kun se
Ääni huutaa: —^
— Pitäkää kranaatit valmiina!
Seidler ihmettelee — hän on täysin rauhallinen. Mutta
Beinrot hänen rinnallaan hokee lakkaamatta:
— Jumalani, jumalani, jumalani . . .
Sitten kuuluu huumaava räjähdys ja hän kaatuu.
' — Mitä tämä on — tykistö?
— Maahan!
He ovat jo aivan piikkilankaesteiden edustalla.
— Avatkaa tuli heitä vastaan!
—- Ampukaa lakkaamatta!
Jälleen kaksi räjähdystä toinen toistaan seuraten, aivan
lähellä. Kun Seidler jälleen kohottaa päätään, näkee
hän, että lähellä hänen kivääriään on joku kauheasti ryt-rasiaa
tai jonkinlaista lyhtyä. Aikaisemmin ei tätä esinettä
siinä ollut.. >
— Trah! — tulenliekit ja pilvi irtonaista maata lyövät
päin kasvoja, täyttäen silmät ja korvat. Vasta jälkeenpäin
hän huomasi, että hän oli vaistomaisesti kyyristynyt
ajoissa ja että käsikranaatti leiisi hänen päänsä yli.
Suunnaton paljous ajatuksia, muistoja ja mielteitä risteilee
yhdessä hetkessä hänen päässään. Mitähän jos kohoaisi
pystyyn, jättäisi toverit ja juoksisi metsään?
— Mutta kuinkahan kauas hänen onnistuisi juosta? . . .
Tai sitten ehkä maata tässä kuopassa ja nostaa kädet
ylös heti kun venäläiset tulisivat. Monet sanovat, että se
olisi "oikeudenmukaisinta".
Mutta miksi lakkasi konekiväärituli niin äkkiä?
Miksei luutnantti anna määräystä avata tulta?
Kuka siellä hurraa niin kauheasti ja; hullunkurisesti?
Kuka laukkaa pitkin kenttää? Kotka siellä tappelevat?
Kuinka ja minkävuoksi hän äkkiä ryömi ulos kuopastaan?
Miten on oikein hänen ruumiinsa laita, minkävuoksi
sen jokainen jäsen, jokainen lihas yhtäkkiä alkoi vavista
kuin suonenvedossa, minkävuoksi jokainen hermo tällä-tavoin
värähtelee? ^ /
Seidler ei tällä kauhealla hetkellä — ei nyt, eikä myö-hemmin
— ollut yhtään minuuttia oma itsensä.» Hän oli
vain litteä saksalainen pistin, joka oli käännetty v^näläis-mallista
kolmikulmaista pistintä vastaan. Alkuvoimainen,
ahdistetun eläimen itsesuojelusvaisto — "sinä tai minä"
hallitsee hänen jokaista äärimmilleen pingoittunutta
lihastaan . . .
Maa alkaa vaikeroida, peittyen tuleen ja savuun. - Ilmassa
lentää maakappaleita ja kranaatinsirpaleita. Seidler
heittäytyy uudelleen kuoppaansa. Hän astuu jonkun
pehmeän päälle, joka liikahtelee. Kumartuessaan alas^
näkee hän edessään kalpeat jonkunverran sinertävät ve-näläiskasvot,
jotka katsovat häneen rukoilevasti, suureksi
laajentunein, kauhua täynnä olevin silmin. Kranaatti
lentää aivan heidän päittensä ylitse. Räjähtää lähellä —
tuskin metrin päässä heistä — se myllertää ilmaan hiekkaa
ja pölyä,
Venäläinen painautuu kuopan seinää vasten.
-— Minun on ajettava hänet täältä matkoihinsa — välähtää
ajatus Serdlerin päässä.
Mutta hän on liiaksi tylsä, hänellä ei ole voirnaa tehdä
sitä. Venäläinen aivänkuin arvasi hänen ajatuksensa.
Kuoppa on niin ahdas, että siellä tuskin olisi tilaa pikkulapsellekaan.
Venäläinen väistyy, luovuttaen paikan Seid-lerille.
•— Olkaa hyvä, toveri! T— sanoo hän ja tekee kädellään
liikkeen osoittaakseen, että paikka on vapaa.
Mutta samalla hetkellä lähellä jälleen räjähtää kranaatti.
Hän painautuu tiiviimmin saksalaista vasten, he
syleilevät toisiaan tahtomattaan.
Silloin Seidler aivänkuin löytäisi itsensä. Yhdessä venäläisen
kanssa he kaivavat maata käsin ja lapioillaan.
Ympärillä kajahtaa huutoja. Ei voi eroittaa ketkä huutavat
— venäläiset vaiko saksalaiset. Kun Seidler hetkeksi
kohottaa päätään, huomaa hän kauhukseen, että
ampujana on saksalainen tykistö, joka olettaa venäläisten
vallanneen juoksuhaudat.
Molemmat kohtalotoverit kaivavat sillävälin maata
yhä syvemmälti ja syvemmälti. Maakerros heidän yllään
on tuskin kahtakymmentä sentimetriä korkea. Mutta
kuitenkin se herättää toivon pelastautua.
He tuntevat toinen toisensa ruumiinlämmön, toistensa
hengityksen ja valtimonlyönnit. He ovat molemmat avuttomia,
kumpikin heistä tuntee elämän janon, kumpikin
kuulee tuliaseiden murhaavan ulvonnan ja kumpikin on
toiselleen turva ja lohdutus. Ja vielä lujemmin painautuvat
he toinen toistaan vasten. . . .
purih^ emäntä loukkasi sinua päi-ä
niin pahasti.
Kateellisten ihmisten tarkoitus
i
rikkoa meidMi ystävyytemme, silminä
olen köyhä. Vain palvelija jä
ä rikas, talon tytär.
^,.On kulunut joku aika edelUsestä.
ini istui tuvassa ja luki sanomaleh-
Hänen silmiinsä osui ilmoitus,
|ä uusia oppilaita otetaan karjakko^-
piluun. Anni päätti heti panna haiuksensa,
pääsikin kouluun.
IKoulussa f tuntui ensin ikä\^tä,
kaikki olivat outoja, mutta pian
tottui työhönsä ja uusiin tove-r
reihinsa.'' Kouluaika loppui pian ja
tuntui ikävältä jättää työtoverinsa.
Heti koulun loputtua rupesi hän etsimään
työpaikkaa. Ei kestänytkään
kauaa aikaa, ennenkuin hän sai ^ar-jakonpaikan
eräässä talossa, jossa oli
vain vanha emäntä ja hätien polkan-^
sa, talon nuori isäntä. Kaikki tuntui
menevän hyvin. Vanha emäntä oli
niin h3rvä ja ystävällinen hänelle.
Ktin Anni oli ollut jonkun aikaa
talossa, huomasi hän, että Antti-isäntä
katseli häntä usdn, tulipa joskus
navettaankin puheille. ^Mitenkä Anni
hämmästyikaän, kun Antti kerran
koruttomasti kysyi häneltä:
— Anni, pidätkö sinä yhtään minusta,
voisitko tulla vaimokseni?
Ei Anni ensin uskonut tätä todeksi,
vaan luuli isännän leikittelevän. Että
hänkö näin sievän talon emännäksi?
Ei, kyllä kai hänestä nyt teh-;
dään pilaa. Kauan sai Antti puhella,
ennenkuin sai Annin uskomaan, että
hän tarkoittaa tä3rttä totta.
'—Olen sinua rakastanut siitä asti
kilin tulit meille, sanoi Antti.
Miten onnellinen Anni olikaan.
Tunnustaa hänenkin tä3rtja, että hän
oli salaa rakastanut Anttia, mutta ei
oQut sentään uskaltanut ajatellakaah,
ettai. Antti hän^tä piti.
Kun heidän häänsä olivat olleet,
«•»^fnatkusti Anni mieheni kanssa kotipaikalleen.
Miten hämmästyneitä ja
nolon näköisiä olivatkaan ne talon-tyttäret,
jotka ennen nauroivat ja
pilkkasivat Annia. Mutta ei Anni
sitä nyt ajatellut. Hän oli onnellinen,
kun oli löytänyt miehen, joka
häntä rak^ti ja jota hänkin rakasti.^
HAJAMIELINEN Pi^OFESSOBI
. Kun eräs hajamielinen ja huono-näköinen
professori bäveli kerran leh-imUl
päin niin nosti häh kohteliaasti
hattuaan ja sanoi: "Tuhannesti an-te^
Ssi liyvä rbuva". Häh huomasU^l^ui-tenkin
erehdyksensä. Vähän matkaa
käveltyään, käveU hän erästä hienoa
rouvaa päin. Professori karjaisi hirmuisella
äänellä: 'mtko se sinä taas
senkin lurjus!" J
i i i I • ' 'H
•MM
'MM
• i i i i
MmS
• • i i
•...••'v:';'>;j
m
Mmmmi
tm
Object Description
| Rating | |
| Title | Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, January 11, 1936 |
| Language | fi |
| Subject | Finnish Canadians -- Ontario -- Sudbury -- Newspapers |
| Publisher | Vapaus Pub. Co |
| Date | 1936-01-11 |
| Type | text |
| Format | application/pdf |
| Rights | Licenced under section 77(1) of the Copyright Act. For detailed information visit: http://www.connectingcanadians.org/en/content/copyright |
| Identifier | Liekki360111 |
Description
| Title | 1936-01-11-01 |
| Rights | Licenced under section 77(1) of the Copyright Act. For detailed information visit: http://www.connectingcanadians.org/en/content/copyright |
| OCR text | m O-I2|[ Jruq. 820. nitti 38),' tiies.v n ja kir-suo^ issin syk-yry-öa ny. yksi :uu-nut-n^ n rah-eU ätä, len-nuu intä rat-tet-ässä Lista alus itta, Ol-täl-vih-isia issa isin lyl-ryn i I assd ffiymerosSiis s ^ MEITI SHHEASUll • .jatkokertomus Cmadmsmmdm^ kmmkirjalUnen: viikkolehti kuiwis Suomesta VALTAMEREN. MAANTEILTÄ O o o :0 O o o o o 9- O O o to kertomus SUiSiSiSLSUiSLSLSUI^^ Q O V e o : O O ö LAUANTAINA TAMMIKUUN 11 P:NÄ 1936 Kirj. AUNE ( Kilpakirjoitus) Kirj. KARL GRUNBERG M I K A N A Pohjanmaalla, yksinäi- Mn sivukylän torpassa" oli Anni ?fi^tynyt. Pienenä paitaressu tyttö-hän juoksenteli pitkin metsiä, ^f^^peli kiviltä kiville ja kannoilta känrioille. ;Metsän puille hän laulun-uleli. Oi, miten onnellinen hän an!. ' I'Anni osannut silloin vielä aja-miten äiti X)li usein huolissaan, i milloinkin saisi hänen suuhun- |)äpalan ja uuden leningin hank- IrAnnin isä oli kuollut ja äidin yksin taistella nälän ja kur-n kanssa. odet vierivät hiljalleen. Annista [llut kaunis neitonen. Hän alkoi toisten nuorten seurassa tans-ja muualla. Mutta pian hän ^''{tSJjSbuomaamaan, että kylän talon-tyttäiret katselivat häntä ivalla: (Karl Grunberg on saksalainen työmenkirjailija, joka ennen Hitlerin valtaantuloa tuli kuuluisaksi kirjoittamalla kirjan "Lickehtivär Rukr*\ ~ Tähän teokseen hän sisällyttää kaiken elämänsä ja kirjailija' kokemuksensa. Alla julkaisemamme katkelma on Grunbergin kirjoittamasta sotaromaanista "Jatkoa seuraa". Grunberg oti itse ollut maailmansodassa, joten hän voi kokemuksestaan tulkita sotilaan elä-ntää ja psykologiaa mestariUisesti. — TOiuiTvs). ' liiste»? -jakoon, eihän hänellä ole vaatteillaan päällään . . . ni meni palvelukseen naapuri-n. Talossa oli Mari-niminen ty- Pian heistä tulivat ystävykset, n sanoi Anni Marille: Minä olen usein ajatellut, miten tä on tullut näin hyvät toveruk- Sinä et ole ollenkaan sellainen toiset talontyttäret. En minä heistä tykkää, en edes |ä omista sukulaisistanikaah, sa-siihen Mari. li eräs sunnuntaipäivä. Tytöt is-jf at yksin tuvassa. Sisään tuli naa-emäntä. Hän meni heti Annin ja sanoi: Sinä, Anni, houkuttelet Maria asi joka paikkaani Minä toivon, että jättäisit hänet rauhaan, lv7Anni kääntyi Marin"puoleen: ' ' — Olenko minä sinua houkutellut minnekään? \ ''r— Et ole. Itse olen aina mennyt ' Jfifiänin mukana ilman houkutteluja, mäntä ei osannut puhua tähän [%mpää, vaan lähti tiehensä. Myö-rnmin illalla sanoi Mari: Minä olen pahoillani, kun se Ääni huutaa: —^ — Pitäkää kranaatit valmiina! Seidler ihmettelee — hän on täysin rauhallinen. Mutta Beinrot hänen rinnallaan hokee lakkaamatta: — Jumalani, jumalani, jumalani . . . Sitten kuuluu huumaava räjähdys ja hän kaatuu. ' — Mitä tämä on — tykistö? — Maahan! He ovat jo aivan piikkilankaesteiden edustalla. — Avatkaa tuli heitä vastaan! —- Ampukaa lakkaamatta! Jälleen kaksi räjähdystä toinen toistaan seuraten, aivan lähellä. Kun Seidler jälleen kohottaa päätään, näkee hän, että lähellä hänen kivääriään on joku kauheasti ryt-rasiaa tai jonkinlaista lyhtyä. Aikaisemmin ei tätä esinettä siinä ollut.. > — Trah! — tulenliekit ja pilvi irtonaista maata lyövät päin kasvoja, täyttäen silmät ja korvat. Vasta jälkeenpäin hän huomasi, että hän oli vaistomaisesti kyyristynyt ajoissa ja että käsikranaatti leiisi hänen päänsä yli. Suunnaton paljous ajatuksia, muistoja ja mielteitä risteilee yhdessä hetkessä hänen päässään. Mitähän jos kohoaisi pystyyn, jättäisi toverit ja juoksisi metsään? — Mutta kuinkahan kauas hänen onnistuisi juosta? . . . Tai sitten ehkä maata tässä kuopassa ja nostaa kädet ylös heti kun venäläiset tulisivat. Monet sanovat, että se olisi "oikeudenmukaisinta". Mutta miksi lakkasi konekiväärituli niin äkkiä? Miksei luutnantti anna määräystä avata tulta? Kuka siellä hurraa niin kauheasti ja; hullunkurisesti? Kuka laukkaa pitkin kenttää? Kotka siellä tappelevat? Kuinka ja minkävuoksi hän äkkiä ryömi ulos kuopastaan? Miten on oikein hänen ruumiinsa laita, minkävuoksi sen jokainen jäsen, jokainen lihas yhtäkkiä alkoi vavista kuin suonenvedossa, minkävuoksi jokainen hermo tällä-tavoin värähtelee? ^ / Seidler ei tällä kauhealla hetkellä — ei nyt, eikä myö-hemmin — ollut yhtään minuuttia oma itsensä.» Hän oli vain litteä saksalainen pistin, joka oli käännetty v^näläis-mallista kolmikulmaista pistintä vastaan. Alkuvoimainen, ahdistetun eläimen itsesuojelusvaisto — "sinä tai minä" hallitsee hänen jokaista äärimmilleen pingoittunutta lihastaan . . . Maa alkaa vaikeroida, peittyen tuleen ja savuun. - Ilmassa lentää maakappaleita ja kranaatinsirpaleita. Seidler heittäytyy uudelleen kuoppaansa. Hän astuu jonkun pehmeän päälle, joka liikahtelee. Kumartuessaan alas^ näkee hän edessään kalpeat jonkunverran sinertävät ve-näläiskasvot, jotka katsovat häneen rukoilevasti, suureksi laajentunein, kauhua täynnä olevin silmin. Kranaatti lentää aivan heidän päittensä ylitse. Räjähtää lähellä — tuskin metrin päässä heistä — se myllertää ilmaan hiekkaa ja pölyä, Venäläinen painautuu kuopan seinää vasten. -— Minun on ajettava hänet täältä matkoihinsa — välähtää ajatus Serdlerin päässä. Mutta hän on liiaksi tylsä, hänellä ei ole voirnaa tehdä sitä. Venäläinen aivänkuin arvasi hänen ajatuksensa. Kuoppa on niin ahdas, että siellä tuskin olisi tilaa pikkulapsellekaan. Venäläinen väistyy, luovuttaen paikan Seid-lerille. •— Olkaa hyvä, toveri! T— sanoo hän ja tekee kädellään liikkeen osoittaakseen, että paikka on vapaa. Mutta samalla hetkellä lähellä jälleen räjähtää kranaatti. Hän painautuu tiiviimmin saksalaista vasten, he syleilevät toisiaan tahtomattaan. Silloin Seidler aivänkuin löytäisi itsensä. Yhdessä venäläisen kanssa he kaivavat maata käsin ja lapioillaan. Ympärillä kajahtaa huutoja. Ei voi eroittaa ketkä huutavat — venäläiset vaiko saksalaiset. Kun Seidler hetkeksi kohottaa päätään, huomaa hän kauhukseen, että ampujana on saksalainen tykistö, joka olettaa venäläisten vallanneen juoksuhaudat. Molemmat kohtalotoverit kaivavat sillävälin maata yhä syvemmälti ja syvemmälti. Maakerros heidän yllään on tuskin kahtakymmentä sentimetriä korkea. Mutta kuitenkin se herättää toivon pelastautua. He tuntevat toinen toisensa ruumiinlämmön, toistensa hengityksen ja valtimonlyönnit. He ovat molemmat avuttomia, kumpikin heistä tuntee elämän janon, kumpikin kuulee tuliaseiden murhaavan ulvonnan ja kumpikin on toiselleen turva ja lohdutus. Ja vielä lujemmin painautuvat he toinen toistaan vasten. . . . purih^ emäntä loukkasi sinua päi-ä niin pahasti. Kateellisten ihmisten tarkoitus i rikkoa meidMi ystävyytemme, silminä olen köyhä. Vain palvelija jä ä rikas, talon tytär. ^,.On kulunut joku aika edelUsestä. ini istui tuvassa ja luki sanomaleh- Hänen silmiinsä osui ilmoitus, |ä uusia oppilaita otetaan karjakko^- piluun. Anni päätti heti panna haiuksensa, pääsikin kouluun. IKoulussa f tuntui ensin ikä\^tä, kaikki olivat outoja, mutta pian tottui työhönsä ja uusiin tove-r reihinsa.'' Kouluaika loppui pian ja tuntui ikävältä jättää työtoverinsa. Heti koulun loputtua rupesi hän etsimään työpaikkaa. Ei kestänytkään kauaa aikaa, ennenkuin hän sai ^ar-jakonpaikan eräässä talossa, jossa oli vain vanha emäntä ja hätien polkan-^ sa, talon nuori isäntä. Kaikki tuntui menevän hyvin. Vanha emäntä oli niin h3rvä ja ystävällinen hänelle. Ktin Anni oli ollut jonkun aikaa talossa, huomasi hän, että Antti-isäntä katseli häntä usdn, tulipa joskus navettaankin puheille. ^Mitenkä Anni hämmästyikaän, kun Antti kerran koruttomasti kysyi häneltä: — Anni, pidätkö sinä yhtään minusta, voisitko tulla vaimokseni? Ei Anni ensin uskonut tätä todeksi, vaan luuli isännän leikittelevän. Että hänkö näin sievän talon emännäksi? Ei, kyllä kai hänestä nyt teh-; dään pilaa. Kauan sai Antti puhella, ennenkuin sai Annin uskomaan, että hän tarkoittaa tä3rttä totta. '—Olen sinua rakastanut siitä asti kilin tulit meille, sanoi Antti. Miten onnellinen Anni olikaan. Tunnustaa hänenkin tä3rtja, että hän oli salaa rakastanut Anttia, mutta ei oQut sentään uskaltanut ajatellakaah, ettai. Antti hän^tä piti. Kun heidän häänsä olivat olleet, «•»^fnatkusti Anni mieheni kanssa kotipaikalleen. Miten hämmästyneitä ja nolon näköisiä olivatkaan ne talon-tyttäret, jotka ennen nauroivat ja pilkkasivat Annia. Mutta ei Anni sitä nyt ajatellut. Hän oli onnellinen, kun oli löytänyt miehen, joka häntä rak^ti ja jota hänkin rakasti.^ HAJAMIELINEN Pi^OFESSOBI . Kun eräs hajamielinen ja huono-näköinen professori bäveli kerran leh-imUl päin niin nosti häh kohteliaasti hattuaan ja sanoi: "Tuhannesti an-te^ Ssi liyvä rbuva". Häh huomasU^l^ui-tenkin erehdyksensä. Vähän matkaa käveltyään, käveU hän erästä hienoa rouvaa päin. Professori karjaisi hirmuisella äänellä: 'mtko se sinä taas senkin lurjus!" J i i i I • ' 'H •MM 'MM • i i i i MmS • • i i •...••'v:';'>;j m Mmmmi tm |
Tags
Comments
Post a Comment for 1936-01-11-01
