Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, January 10, 1953

              nyt. Ei, ketään ei ollut hänen lähetty-villään!
Rouva Fortune tuntui jakele­van
hänelle suosiotaan suorastaan yli-vuotavalla
rimsaudeilä. ;
Pieni käärö sisälsi useampia viiden­tuhannen
markan seteleitä. Kuinka
monta, ei herra Muttila osannut sanoa,
sillähän työnsi -säkillisestä pyörrytys- r
kohtauksesta selvij^yttyään Mär^
salamannopeasti tasku lähti kii­rein
askelin painelemaan kotiaan
tia, jonne hän saapui hikisenä, .vapise­vana
ja huohottavana.
Vasta kotona, sitä ennen hucJehd^ -
tuaan siitä, eittä^Jkk^^
vedetyt huoIellfeesti;alä^^<^ :
varmu^sketju asetettu ;ikuandii»s^^^^
päälle; herra l ^ u t t f l a i i s i ^^
rön jälleen taskusteän
sin hän avasir^ s«a jäil^^^
kihotessa händn ötsaöte
telit. Niitä ^ifl^^iÄ
HERRA MATTI MUTTILA oli
hyväsyädminen mies. Hän oli
tuollainen hiljainen gentlemanni, hän
— mutta ehkä minun önkin^ aivan
turhaa esitellä häntä, sillä ehkäpä te,
rakkaat lukijani, hänet jo hyvin tun-nettekin.
No, sanottakoon kuitenkin,
jos niinkuin joltakulta olisi saattanut
se jo unohtua, että hän oli tuollainen
taitaiteilijaluonne, kaunosielu, joka ra­kasti
kaikkea kaunista, kukkasia, per­hosia,
kauniita satuja ja lapsia. Aina
hänellä oli joldn hyvä sana sanottava­na,,
aina hän oli valmis auttamaan
toista kanssaihmistään, jos se vain suin­kin
oli hänen vallassaan.
Kaikki pitivät herra MuttUastä. Vain
yksi vika hänessä oli, hän Oli köyhä,
hyvin köyhä. Herra Muttila oli kont­toristi
ja palveli pienellä palkalla erääs­sä
puutavaraliikkeenä -Helsingissä.
Ruoka oli kallista^ asunto oli kallis,
eika pienestä palkasta olhit vuosien ku­luessa
jäänyt mitään säästöön. .Herra
Muttila eli kuten toisetkin pienip?ilk-kaiset
konttoristit, eli "kädestä suu­hun".
Ja siksi herra Muttila oli jää­nyt
vahhaksipojaksi. Olihan hänellä
tosin ollut *'hellukih", naapurin Ama­lia,
mutta kun ei ollut varaa, niin oli
jäänyt sekin kaunis unelma vain kau­niiksi
unelmaksi. Amalia oli yksinl;er-taisesti
kyllästynyt odottamiseen, otta­nut
toisen ja oli nyt kahdeksanpäisen
lapsikarjan onnellinen äiti. Tosin Ama-llakin
joskus -— tietenkin salaa — kai^
homielin muisteli herra Muttilaa ja
niitä yhteisiä kauniita unelma, joita he
^ A m a l i a ja herra 'Muttila — olivat
joskus menneinä vuosina unelmoineeit.
Jpspa herravMuttilalla olisi ollut edes
hiekan, vaikka vain edes vähän, niin
ehkä he jotenkuten . . : Unelmiksi oli­vat
uneimat kuitenkin jääneet. Herra
Muttila e| koskaan omistanut mitään,
paitsi hyvän sydämen.
Ja niin olivat •vuodet vierineet, ja
herra Muttila harmaantui yhdessä pu­kunsa
kanssa, Viimeksimainittu sa-moin
kuin herra «Muttilan tukkakin oli
alunperin ollut kauniin musta, n^utta paneutua naaata.' Setelikäärön
ajan hammas oli tehnyt nakertavaa työ- si visusti tyynynsä alle. Ennen .vupteel-tään,
ja enää vain takm kyynärpäihin - le meinaan h ^ ö ) i kölrn^^^^^^
sekä housujen polviin ja takamuksiin kastaniassa, plikö^^^.i^
määräajoin uusitut paikat loistivat tum- ja •yärmuui^ketju
Muttila
vat haihtua mielestä ja . .
— Mutta entäpä, hän huudahti ää­neen,
entäpä, jos ne rahat ovatkiii jon­kun
öimisen ainoa omaisuus r Ja äkkiä
herra Muttilan mieleen härvahti kuva
Ainaliasta Ja hänen kahdeksasta lapses­taan.
: -^.Seihän on rikos!: Sehän on^ varas­tamista
f M^ä minä olenkäaii tekemäsr^
Köyhyys ja h^rra Muttilan hyvä sy­dän
olivat äkkiä Jskeneeit yht^h, aloit­taneet
julman, verisen taistelun. Ja
hyyäsycpmineri herra 'MuttHa^^^^
tiiolihiaan hjBrmostu^
nein-asMdin^M ^deöökaisiu/pii^fö^
isä huoneessiaiah. "';V:-v--': V
- - Mutta kt&aan ei nähhyt; rahoja,
kukaan ei nihnyt minuii löytävän' m^^^
Nämä Camäan XM^^^ tmm-n^
B^fUargepn j(f, Alan M qvat
Mjelmjissaä^ Chez Nous"
; kuiUläanpjdkii maanantai.
<ffilaulävatrm
Se^ <m yarastamisti! i
^tbinejäitt: voihiitK ne
silmissään, ja h^erC 4ä5€ 5 i ^ i t o^
dän laidasta listalleen, i t s ^ ^
masta. Viisik)htrimentptA2^^
Niin paljon, rahaa ^v. te
ollut koskäah nähnyt y h ^ ^ a a ^ eiedfe
puutavaraliikkeessä^ j o ^ b ä # p a l s^
sillä herra Muttila: ei;«3^ut:^osika^
nyt pääkonttorin p u o i ^^
tokpnttorissa er ^^haa Msitettjr Jain-
;kaan. " • \ : " ' * ' - V - ~ V ,
Herra Muttilayalvbianäilta^^^^^
hään. Varmuuden vu6k«
muttanut sähkövalonkin hiuoi^eestaän jä
sytyttänyt edelliseltä - joululta. sääste-t3m
kynttUan^ätkärt^^ Y^^
hän oli laskenut satelit ;:silit«il^^^
hellästi ja taas laskenut. Vii^ikyimheri-tätuhatta!
Mitä käikfi*a J^^^
sellaisella rahaniääräUä! Uudet puvun,.
uuden asunnon,:ehkäpä^^^^S^^^
löytyisi uusi AJmäliakin! Herra: Mut­tilan
sydän hakkasi böj^vasäran ta:-
voin Jiänen rinnassaan: :
Vasta pikkutunneilla hän uskaltautui
mempina läiskinä kaiken harmauden
keskellä.
'iskiin kulkivat herra Muttila ja Köy­hyys
k ^ i kädessä, aamuin kodista työ-
Vasta sehjälkeen Väh uskalsi jsaihinut-taa
kynttään yäi^j^tyan liekin.
Miitta imi;^^t£At€mu silnuin.
Hän heittelehti levbtixNQ^ vuotedla.
hön ja illoin työstä kotiin. Ja näin olisi vuotoin kylmän; •yupröin^^k^ hien
e h ^ Jatkunut aina, ellei eräänä päivä­nä
. . . Oikukas Rouva Fortune oli ker-ranMn
kääntänyt aurinkoiset ^asypnsa
herra Muttilalle. Ja täniä tlapahtu^ her­ra
Muttilan kerran olless?i kotun^kalla
erään pankin edustalla.
Siinä se oli aivan jalkakäytävän xvt-r
e ^ , kadulla. Ensin herra Muttila
aiHoi vain potkaista sitä kenkänsä kär-jellä,
mutta sitten — ehkäpä ihmis­luonteelle
ofiiinaisen uteliaisuuden p a -
kojttamana hän kuitenkin kumartui
ja otti pienen käärön käteensä. Ja kun
hä^ oli tämän tehnyt ja sitten siihen
vilkaissut, hän alkoi äkkiä A-apista.
Kylmää hikeä alkoi pursuta hänen jo­kaisesta
huokosestaan, ja hetken ajan
hän pelkäsi pyörtyvänsä. Hän vilkaisi
nopeasti ympärilleen, oliko j o ku näh-täväänsä
ja aina herttaisesti hymjillen
hän otti tehtävänsä. Usein hän yksi­näisyydessään
muistelee lapsuuttaan
kultaisen tätinsä tunvissa ja kaipaa u-sein
kaksossisartaan, lähettäen ruko­uksen
korkeuteen hänen puolestaan toi­vossa
tavata hänen vielä joskus, elää
yhteiset la^uusmuistot -siskon, pienen
kaksossisarensa kanssa . . .
LOPPU.
K u ^ a h ei tij^
: Ehkä Jokii ^ittenkin na^i! V
"Herra Muttila pysäQityi äfikiä^keskel-le
huonetta. Sitten han; istuuml ;jäl-leeri:
pöydän ääreen .js^ kaatoi" itsdleen
kupin kaihvia. Nyt hän oli aivan rau­hallinen
eivätkä hänen ^tensä enää va^
yissieet. _. -.. '[
^ —- Minä vien rahat poliisilaitokselle,
häh sanoi iteelleen päättävästi. Eihän
tiedä, vaikkapa saisin löytöpalkkion!
, Herra Muttilan hyvä sydän oli voit­tanut
taistelun.
Neljännestuntia myöhemmin herra
Muttila oli jo kadulla ja riensi kiirehti­vin
; askelin lähintä poliisiasemaa kohti.
Vaiikka oli varhainen aamu, oli suoras­taan
hiostavan kuuma. Oltiin näet kes­kellä
r helteisintä heinäkuuta. Herra
Muttilankin täytyi siinä kadulla kiireh­tiessään
siepata hattunsa toiseen käteen
ja takkinsa taskusta; nenäliinan toiseen
•käteen pyyhkiäkseen hattunsa kostu­neen
hikihaunan. Tätä toimitusta var­ten
ei herra 'Muttila kuitenkaan malt­tanut
pysähtyä, vaan mieluumminkin
paransi vauhtia. Ja siksi ei olekaan mi­kään
tävatöri asia; että ne kaksi eri seik-kaai,
jotka tapahtuivat samanaikaises­ti^
jäivät siiiiiä kiireessä herra »Muttilal-ta
huomaamatta.-
Herra Muttila oli nunittäm samalla
hetkellä tullut kadunkulmaukseeh, ja
tämän kulmauksen toiselta puolen 'kii­ruhti
eräs toinenkin^ muuan virkapukui­nen
poliisikonstaapeli, joka myöskin,
vasta vihne hetkellä näki herra Mutti­lan.
Hän ei kuitenkaan voinut enää
kostuttaessa hänen kehoaan; Häh oli
näkevinään viidentuhannen markan se­telien
marssivan lattialla kuin sotamie­het.
Ensin niitä oli vain' muutama; .
häh saattoi ne laskeal 'Miitta joka ^ " ä ä törmäystä, ja nimpä herra Mut-iM^
tki niitä tiiri licäB ir«t»«^^««> tila haväitsikin äkkiä ryntäävänsä
päätäpahkaa poliisiin. Ja tämä äkillli-nen
tapaus myöskin kai aiheutti sen, et­tei
herra Muttila, joka samanaikaisesti
oli juuri kaivanut nenäliinan taskus­taan,
huomannut nenäliinan mukana
hefki niitä tuli lisää, kunnes he muo­dostivat
komppanian, sitten pataljoo­nan
ja lopulta koko työhentirt. «Hä­nen
täytyi nousta ylös, hakea kaapista
valeriaanaa ja juoda sitä sokerin pa­lan
kanssa.
Vasta aamutunneilia hän nukahti le­vottomaan
uneen. Ja kun herätyskello
sitten kello seitsemän aikaan aamulla
pärähti soimaan, hän tunsi ikäänkuin
hän ei olisi ummistanut silmiään het­keksikään.
Yöpuku oli hiestä märkä
ja märkänä olt\'at myöskin lakanat.
Vaivaloisesti hän lupusi seisaalleen ja
aikoi astua kaapille ottaakseen esille
noussutta pientä kääröä eikä sen putoa­mista
jalkakäytävälle.
— Oh, suokaa anteeksi! herra Mutti­la
huudahti. Olin niin ajatuksissani
tässä tavattomassa kiireessäni!
— Kaikin mokomin, hyvä herra!
Ja jälleen herra Muttila porhalsi
vauhtim. 'Mutta tuskin hän oli ehtmyt
ylittää vastaantulleen poikkikadun, kun
kahvinkeitto\iilineet; kiin hän hätkäh- hän kuuli takaansa kehoittavan äänen:
taen muisti setelit. Hän tunsi äkillisen -- Odottakaas, olette varmaan hu-kouristuksen
sydämessään, työnsi vapi- kannut fotam! Kun herra Muttila vil-sevan
kätensä ty>Tiyn alle ja tunsi rau- kaisi taakseen hän haki sanian jMliisin
hoittuvansa. Setelit olivat siellä. Han juoksevan pcKösaän.- Mutta nyt oli
otti ne esille ja laski ne. Niitä oli kym- herra Muttilalla Icuitenkin tavaton
^enen. r re, sillä töytyihän Jiänen vielä käydä
^utta aamukahvia juodessa herra ;p<^isias<ana^ ja s e p j a ^^
Muttilan järki alkoi jäföen t p r a ^ olettr poUi»-;
maälisesti. Yön levottomat näyt ä&oi- konstaaprfin- tarkoittaahan jotakuta tois­ta
henkilöä, niiu hänpä yyain paransi •.
vauhtia. ^ '^^^^
>/- -r^ Hei, ^uulettc^o!^ Odottakaa; pu-dpUtte:
jot£Mn!; J^^ kua
l^erra^Ä
^hm^cUh^
r raskaan ka^n-J koetuksen;. Herra •
.. Muttila - pysähtyi, 'h^^^^y--^^:^^'.^
— Heträ-varjhaan:pudotti jotain, po-.
liisikonstaapeli sanoi kohteKaalla äänd-
^ Ei, ei,- Jcyllä te vannaan olette
erehtynyt, herra konstaapdi!- Ei mi-nulia
; . . Henu^Mutt2*^.&skeytti äk­kiä
ja icalpeni. Poliisi]a>nstaapelin oi­keassa
kädessä oli pieni käärö, jonka
herra Muttila tunsi eilen löytämäkseen
rahakääröksi. : ;
— M i . .minä. . . hän änkytti, sil­lä
tämä äkillmentos^sian toteaqius oli
salvata .häneltä hengen. , (Hän suoras­taan
s ä i Ä i , säikähti hi^eästi. Oli­han
hän vähällä ollut hukata rahat!
Kaikki tämä ei oUut jäänyt huomaa­matta
jo ammatissajankin tarkkasilmäi­seksi
kehittyneeltä poliisikonstaapelil­ta.
Hän muisti herra 'Muttilan tavat­toman
kiireen, kim hän p i i kehoittanut
tätä pysähtymään, hän oli nähnyt tä­män
äkkiä kalpenevan sekä kieltävän
mitään hukanneensa. Ja. sitten hän äk­kiä
tarkasti heira'Muttilaa .«yälän tar-keuanin.
Hän näki kiiluneen, paikatun
; puvun, risaiset kengät ja, kolhiintuneen
> hattureuhkan. Ja sitten hän vilkaisi
lähemmin myös löytämäänsä kääröä.
Mitä! Useita viidentuhafmen markan
seteleitäI Mitä t ^ merkitsi! Ja äk­kiä
^ polisikonstaapeliu koulittuun pää­hän
iski kauhea epäUi^: tässä oli jotain
mätää! Asiat eivät .olleet: oikealla. to-
. l a i i a ! J a ; . . v^:,<V: • .
r— Ah, anteeksi, herra; konstaapeli,
herra Muttik:^eskeytti hänen ajatuk-senju;
oksunsa/ olenpa sittenkin tainnut
hukalta jotain!
— Nämäkö? Poliisikonstaapeli oli
heti tilanteen tasalla.
— Niin, herra iMuttila vastasi. Löy­sin
ne eilen ja, olin juuri viemässä niitä
poliisiasemallie, jos löydettäisiin niiden
oikea omistaja.
— Te löysitte ne eilen, ja olitte nyt
viemässä niitä poliisiasemalle? Herra
Muttil| ei huomanhut poliisikpnstaä-pelin
kasvoille äldiiä ilmestynyttä epä­uskoista
ilmettä.
— No, sehän sattui hyvin, ^mä kui­tenkin
sanoi kp^eliaaUa Ä Olen
itsekin juuri sinne menossa; palveluk-seeii
nähkääs, joten yoimmekin mennä
yhtämatkaa.
—- Sehän on hauskaa! herra Mutti­la
huudahti: eikä hän sitten lainkaan
hupimuinut^^et^^^
konstaapeli^ ^ i i s i iupjnittanut
rahat, tämä pamkm n ^ oniiaan taskipn-s
a . - ^ \ , '
v: .Kynona^en mimuifttia:- myQl?o»9>»: ?
he olivat pnjliisiff <aATri^lli|
—-Tämä herra- iteioittaa eflen löyö-