Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, August 21, 1948

              järjestelee tmden bonantti
insa, Hfflevin seistessä
rellä.
- y b u d u pian, Elisa.
stävä alkuun! huutaa joku.
lutta samassa Elisan kat^g^
jää tuijottamaan kuvastiaS
kautta hän näkee erehi^*
it kasvot, jotka säväyttänet li
en mieleensä tunturimajan. |
- HiUevi, kuka tuo tyttövl
musta samettipuku ja suun,
lus? kysyy hän '
- Serkkuni, eno Aarm^
aa Hillevi. Eikö hän ole]
iinen?
-On. Taivas! Sydämeml
kurkkuun asti. Hän mmsM
sanomattomasti erästä,
ni ybfäkkiä pöpöjä, nauralitaaj
, astuu sisään. |
akkipukuiset tytöt piinttävitj
eti ja vievät sisään.
Tässä on serkkuni Anri
esittelee Hillevi säteillen oni^
sa jäykistyy. Hänen kas»
nevat. Myös Anrin sibät)
täneet suuriksi ja jäärat
ih Elisaa.
Tunnetteko te sitten i u«
• Hillevi ja kaikki muut rjntj
>i heidän ympärilleen.
!Niin, Anri-nimi on hiimk
tuskinpa sentään . ..
tapaillen mielensä tasapaim
Kyllä me olemme tax-anneet sii
i n olisi mikään ihme. jos naii
Iisi tätä tapaamista. Tapa^
ellaisissa olosuhteissa, ja \ i
kerran. Minä olen toddlij
Cirunajärven tunturimajalta, j,
nri välittömästi, tyj-neydeHä
tuudella, joka hämmästyttää!
DIette siis sittenkin tava
aa Hillevi, — Siinä näette,
ni maailma on. Voi tavata 1
ossain äärimmäisen kaubsa
uudelleen jossain aiv-an
assa paikassa. Niin Olli jai
tapasimme toisemme, innfl
kertomaan. — Kuvitelkaa,!
j i kanssa Roomassa ja eräi^
a kiertelimme käytäm. tu
vanhaa. Meitä seurasi
nma nuori mies. Ajattelin, {
inä hävytön italialainen,
:easti piti minua koko ajaai
Hän käveli perässämtne ^
o-ovelle asti mutta siinä äiti|
mme auton ja ajoimme tie
utta kuvitelkaa sitten. Mj
mana syksynä tapasin
•tön, joka pyysi minua
iville. Hän mainitsi si\i
hänen veljensäkin tulee sa
>äästä. Veli tulikin ja
tta tuoliltani, kun nain "it
Duikkelehtivan pöytien \i
Wen. Se oli Olli. Silti
amme alkoi.
tta n>t, tytöt. MeidinMa]
marssilla! Maija flyjl
luutaa Lempi Saarto ja
tyttöjen sepittämi
loille. ^
joukossa on kakii. joidöj
1 häiriintynyt. Niin'JO^
n silmät seuraa\-atkin
tynyttä iloa. tuntuu
hänen sydämensä käpertJ;
On kuin hän tämän
k>)htauksen kautta
lähelle Jarkkoa.
on hänen huulillaan-
;elta hän ei alentu'^
•tän. KylmHnä ja
in tulisi aina suhtautc
lutta siilä huolimatta -
^set Jarkos.^1. Olis^oj
turimaja....? Ri^^mt.
siitä mitään.
niin tärkeän asian.
tahallaan' AW
enää kysyisi n^.i*i^
ästään.
jjajevi, tule hetkeksi tänne? pjrjr-vetäisten
Hillevin toiseen
illan myöhäisellä hetkellä.»
Xo, minä arvaan, mitä haluat tie-
Jotakin Anrista, eikö niin?
Tiedäthän, että se minua kiinnos-
En ole saanut koko iltana rauhaa
ajatellessani. Hän oli taitava
elijä siellä tuntureilla. Minun-kolisi
pälkähtänyt päähän kuvi-että
hän olisi sivistynyt tyttö tääl-
Kirj. LOUIS J . VANXE
' p U K A H D U T T A V A X kuuma häniä-rä
seurasi helteistä, painostavaa päi-vää,-
yhtä niistä, joiden ainoana tehtä­vänä
näyttää olevan saattaa meidät
epämiellyttävästi tietoisiksi aiyan liian
igfetä, vaikka toisaalta hän ei ^^1^15^^ vaatetuksestamme ja aivan ni­iskuttanut
tavalliselta lappalai- valtavasta lihamäärästämme.
Elisa, virkahtaa Hillevi, katsoen
I pitkään. — Anrin tarina on niin
en kuin olisi se satua. SH-hm
sinä hänet kohtasit, hän oli-
Itavallaan lappalaistjrttö . •. . Sii-ätkeytjy
suuri ja ihmeellinen sa-s,
joka selvisi viime kesänä. Jos-loiste
voin kertoa sen sinuHe juurta
Mutta pääasia on, että hän
("cuvo-enon oikea tytär. Eno lÖysi
Lapista kesällä ja nyt Anri, joka
aut siellä lappalaisten keskuu-on
saanut hänen nimensä ja pe-et.
.Minä en ymmärrä, mutisee Elisa.
En minäkään tahtonut sitä ym-ensin.
Hän on niin suloinen
Miiiä pidän hänestä tavatto-
Xiin hän minunkin mielestäni on,
Iltaa Elisa hämmästyneenä, sala-
Imielensä täydellisen sekaannuksen
Ja utelematta mitään enem-ija
kertomatta mitään Jaricön ja
entisestä suhteesta, he menevät
in toisten joukkoon.
1 jo yli keskiyön, mutta Elisa suun-
Kello oli tuskin kahdeksaa, mutta oli
jo melkein pimeä. Ikkunat näyttivät
pitkähköltä, pikimustilta luukuilta
Rourken makuuhuoneen keltaisia seinä-verhoja
vastaan Orient-hotellissa Mon­te
Carlossa.
Minulla on kunnia esitellä teille Rour-ke,
Calwayn kreivikunnassa Irlannissa
olevan Rourken linnan omistaja, muu­ten
ja yleisemmin tunnettu eversti Te­rence
Rourkena, ranskalaisen kunniale-kuvastimen
edessä, koettaen voittaa
kaulanauhassaan itsepäisesti pysyttele-
\zn paholaisen, joka pani sen kieltäyty­mään
antamasta sitoa itseään sillä yli­mielisen
täydellisellä tavalla, johon niin
pyritään ja jota niin harvoin saavute­taan.
Huoneessa vallitsi hämmästyttävä
epäjärjestys, pääasiallbimmin riippuen
Rourken luonteenomaisesta tavasta et­siä
kulloinkin tarvitsemaansa esinettä
vaivautumatta ensin ajattelemaan mis­sä
sen oikeastaan pihisi olla. Moitteet­toman
puhtaalla säng3mpeitteellä lojui
joka kauan oH palvellut Rourkea ka-maripal\-
elijan, uskotun ja rahaministe­rin
ominaisuudessa (viimeksimainittu-na,
tietenkin, kun sattumalta osui ole­maan
joitakin rahoja, joita voi hoitaa),
oli juhlallisesti vakuuttanut, ettei ollut
olemassa toista maailmassa, joka osasi
tuhlata rahoja tai kantaa pukua kuten
*'hän itse", millä hän tarkoitti isäntään­sä.
Tähän aikaan oli Rourken kassa hy­vin
varustettu, ja sen seurauksena oli,
että hän eli suurellisesti. Hänen pelin­sä
hämmästytti koko Kasinoa; ja hänen
ylimielinen ja liioitteleva esiinty^misensä
oli muuten kiinnittänyt koko Monacon
ruhtinaskunnan huomion hänen persoo­naansa.
Käsitätte-täydellisesti väärin
miehen luonteen, jos luulette, että hän-'^
tä kiusasi, kun häntä ihailtiin, osoitel­kannuksin
varustettu, pölyinen saapas­tiin,
liehiteltiin ja itsepintaisesti seurat-pari.
Niiden lesUt olivat hyllyUä, aivan ^^n ei itse asiassa ollut mUloinkaan
kuin maljakoilvsi muuttuneina. Kape- suurenmoisempi kuin t»täessään ole-asta,
uutimien peittämästä alkoo^^sta, julkisen huomion esineenä. Hän
gioonan ritarina, joka on jonkin aikaa joka oli tarkoitettu ^ytettäväksi vaa- ^ lyhyesti sanoen irlantUaistyyppi . . .
ollut Muukalaislegioonan upseerina .'\1- tekaappina, oli joukko kaikenkuosisia ja Siinä seisoessaan ja tirkistellessään
gierissa; maantieritari, tuhlaaja, maaU- mitä moninaisimmista kankaista tehty- kuvaansa peUistä, sydämensä syvimmä3-
jä takkeja syöksynyt hurjaan pakoon sä katuen, että oli milloinkaan päästä-kaikkim
ilmansuuntiin, niiden yrityk- ^yt Dannyn luotaan, ja kiivaasti kiroil-sen
välttää asianomaisten liiviensä ja ^en miesten nykyaikaisen seurustelupu-housujensa
läheisyyttä. Keskellä pai- vun keksijää, yllätti hän itsensä kaiken
taröykkiötä oli eräässä nurkassa avo- "»uun unohtaneena jännittyneenä kuun-nainen
matka-arkku, joka aivan ilmei­sesti
äskettäin oli ollut väkivaltaisen
purkauksen alainen. Suunnaton kau-luspaljous,
seuranaan sateenkaarenväri­set
kaulahuiviryöpyt, oli virrannut ulos
avoimesta piironginlaatikosta. Kenkä-mankansalainen,
herrasseikkailija, joksi
häntä usein on kutsuttu.
Hän oli pukeutumassa päivällistä var­ten
ja seisoi parhaillaan paitahihasillaan
tähän ei kannata sinun kanssasi keskus­tella.
— Minun kanssanipa siitä juuri voi­kin
keskustella, sanoo Elisa, loukkaan­tumatta
Jarkon ivallisesta äänensävys­tä.
— Olin juuri ajatellut ehdottaa, et­tä
sinä menisit Linnoilaan todelliseen
rauhaan kirjoittamaan kirjaasi. Ottai­sit
vain palvelijan mukaasi. Kukaan ei
siellä häiritsisi sinun rauhaasi. Sinä
telemassa heikkoa ääntä, joka tyynty­vän
iltatuulen mukana kantautui ha-
.nen kuuluviinsa.
Se oli vain naisenäänen hiljaista hy­räilyä,
ja yksin omaan sävel teki hänet
uteliaaksi, vanhan sotilaslaulun sävel,
kiireiset askeleensa Jarkon asuntoa saisit kirjasi valmiiksi jouluksi ja minä
en. Katukäytävän'toiselta puolen
htsoo ylös Jarkon akkunaan. Va-
Jarkko valvoo siis vielä. Hän
portaan sähkök^Uoa ja kun luk-pirisee
auki, pujahtaa hän portaa-
I ja nousee hissillä ylös.
ilinä se vain olen, suo anteeksi,
tulen näin myöhään. Saanhan tul-hetkeksi?
Minulla on sinulle
uttavaa, sanoo Elisa suloisesti.
Se mahtaa olla tärkeää, kun tu-
|näin myöhään. Eikö teidän pitä-iuhlia
aamuun asti, naurahtaa
ko.
Eivät tytöt keskenään jaksa aa-asti
juhlia. Sitäpaitsi se oli aika
fiaä. Lähdin ensimmäisenä pois,
lie, Jar!;ko, minä peruutin koko ju-
Hillevin kanssa. Sinun ei tarvit-tulla
morsiuspojaksi hänen häi-
Sinä olet kuin tuuliviiri, naurah-
Jarkko katsellen Elisaa, Mistä
järkevä ajatus nyt tulla tupsahti
i päähäsi?
Ajattelin, että miksi pakottaisin
tulemaan sinne, kun se kerran on
'nmielistä sinulle. Luulen, että
fnkin olen ollut kovin ymmärtä-.
ja kanamainen. Enkö olekin?
Mitä sinulle on mahtanut tänä
oikeastaan tap'ahtua, Elisa? ky-
Jarkko, katsellen häntä tutkivas-
- Minulla on sellainen tunne kuin
I jotu pitänyt sinulle hyvänlaisen
Wrnan.
naurahtaa ja luo kaipaavan
Jarkkoon.
£i se sitä ole, mutta kun näkee
morsiamen, jolla juuri ovat
ttle&sä. tulee ajatelleeksi itseään,
on sentään aika ilotonta lopulta-
%t>y aina tapahtua jotakin . . .
?, cir.mekö mekin jo voisi ryhtyä
flttnaan häitä. Olisi niin innosta-p^
iyi puuhaamaan omaa kotia.
^•almistuminen kestää kuitenkin
^"<^n. Ethän enää edes kirjoita
"jl^ali olen huomannut . . ,
^^"j>ka voisin kirjoittaa kirjaani
olisin sillä aikaa laittanut kotimme kun-toon.
Mutta Jarkon suupielissä värisee yhä
pieni iva. Kaikki, mitä Elisa puhuu,
on tuulen tuomaa. Tänään hän on
tuolla päällään. Tosin ei Elisa ole kos­kaan
puhunut näin järkevästi, mutta
se on myöhäistä. Se syvä juopa, joka
on avautunut heidän välilleen, ei mene
umpeen. Elisan lämpimät sanat me­nevät
viileinä kuin vieraan puhe ohi
hänen sydämensä. Mutta rauhaa hän
tarvitsee kirjoittaakseen kirjaansa. Eli­sa
on huomannut, ettei hän viikkoihin
ole koskenut liuskapinkkaan. Joskus
hän on pakoittanut itsensä työhön, mut­ta
silloin on ajatus harhautunut Anriin,
tunturien ihmeelliseen tyttöön. Xiin
kauan kuin hän ei saa vastausta sille
tuskaiselle tiedolle, missä tyttö on, hän
ei voi kirjoittaa, ei olla hetkeäkään le­vollinen
sielussaan. Kiduttava tuska
ja jalkinepataljoona lojui hujen hajan jota hänen itse oli ollut tapana laulaa
lattialla sjryllisen näköisenä, aivan kuin ennen maailmassa, jolloin hän oli on-nekin
olisi pysähdytetty kiireisessä pa- nellisempi mies kuin nyt. Tuntui omi-ossaan.
tuiselta kuulla sitä täällä, ja vieläkin
Jotakin peilin kuvastamasta hämmen- omituisempaa oli, että naisen ääni, niin
nyksestä oli myöskin Rouricen silmissä epäselvästi kuin hän sen kuulikin, tun-aina
silloin, kun hän hetkeksi keskeytti tui hänestä tutulta. Hän ryp'.sti kulma-taistelun
kaulanauhansa kanssa. • karvojaan ja puisti päätään.
"Tämä-huonehan on hullumpi kuin "Ihmeitten aika on ohitse", mimiisi
naakanpesä", myönsi hän häpäisevästi hän, "on mahdotonta, että se on hän.
itsekseen. "Mitenkä ihmeessä olen mi- Minulle tarjottiin onnea, ja minä kiel-nä
— yksinäinen mies — voinut hosua täydyin. Sellaista tilaisuutta ei enää
taen, voiko kukaan sitä minulle sa- tule .
noa?" Hetken vaieten mietittyään l i ­säsi
hän: "Hitto periköön .Alsatianin!"
tarkoittaen sillä viimeistä ja kelvotto-minta
palvelijaansa, joka hiljattain oli
saanut eron ankaran läksytyksen jäl­keen
ja kuukauden ansaitsematon palk­ka
taskussaan. "Ei kukaan ole parem­min
kuin Danny ymmärtänyt miten tah­don
kaiken olevan", huokasi Rourke.
Kolmena pitkänä päivänä oli tämän
miehen ollut pakko itse pukeutua omin
käsin, ja vähintään kolmasti päivässä.
Laulu lakkasi. Rourke kirosi äkkiä
tarpeettoman kiivaasti ja heitti raivois­saan
kaulanauhan lattialle.
"Piru sinut periköön!" huudahti hän.
"Onko tarkoituksesi tehdä minut päh­kähulluksi?
Annanpa vaikka koko omai­suuteni
saadakseni Dannyn takaisin!"
ja hän meni ikkunan luo viilentyäkseen
ja rauhoittuakseen.
Oli luonteenomaista hänelle, että hän
silmänräpäyksessä oli unohtanut rai­vonsa.
Hän joutui aivan toisen mielialan
Ja jollakin seliitämättömällä tavalla oli- valtaan heti, kun hän silmäili yli penke-vat
useimmat hänen sinne tänne heite- rebten puutarhojen ja tummaa, silkin-vainoaa'
häntä"joskus'öisin. Joskus ^y'''^'^ vaatteistaan aina pysyneet siinä, hohtoista merta, joka nopeasti kietoutui
hän on kuulevinaan kosken valtaisaa
kohua ja mielikuvaan tulee kipeä aja­tus,
että Anrin olinp>aikka on kenties
kosken vaahtoisa syöveri, mutta sitten
hän tajuaa, että se vain on hänen vai­vattu
sydämensä, joka levottomalla ty-kinnällään
pitää häntä valveilla.
Elisa painautiiu Jarkon kainaloon
nöyränä ja pehmeänä kuin kissanpoi­kanen.
Tällä kertaa hän ei mitään niin
hartaasti toivo, kuin että Jarkko kato­aisi
kaupungista. Anria hän ei saa
tavata. Linnbilassa, jos missä, Jarkko
on varmassa tallessa.
— On jo myöhäinen, sanoo Jarkko.
— Tai oikeammin aikainen, huo­mauttaa
Elisa.
— Sinun on kai jo lähdettävä . . .
— Vahinko, miksi en voisi nukkua
täällä . . .
— Saatan sinut autolla kotiin, sanoo
Jarkko.
— .Ajat"tcletko lähteä Linnoilaan?
— Kyllä, luulen, että lähden jo huo-mihin
hän oli ne heittänyt, huolimatta , hämärän kevyeeseen harsoon. Hänen
siivoojattaren vakavista ponnistuksista ajatuksesnsa palasivat rakastettuun nai-saada
tähän kaaokseen jotakin järjes- seen, jonka kuvan vanha sävel oli elä-tyksen
tapaista. Sillä kaikki palvelijat vöittänyt hänen mielessään, ja kaipuu
pitivät Rourkesta, huolimaton ja moi- saada nähdä ja koskettaa tätä teki hä-tittavan
atelias kun hän oli. nen sydämensä raskaaksi.
Hieman yli kuuden jalan pituisena, Vihdoin havahtui hän ja puisti pää­suorana
ja leveäharteisena näytti Rour­ke,
kuten hänen pitikin näyttää, voi­makkaalta,
toiminnaJhaluseita mieheltä.
Hänen hyvinmuodostunutta päätään
peitti tumma tukka, iho oli auringon-tään.
"Tämä on kaunis paikka, tämä", mu­misi
hän "mutta se ei ole hyödyllinen
eikä hyvä Terencelle, se on varma —
tämä mukava elämä raukaisee hänet ja
paahtama, ja hänen kapeat, älykkäät tekee voimattomaksi. Minut, jolla encm-kasvonsa
tekivät erikoisen miell3rttä-viksi
poikamaisen eloisat, harmaansi­niset
silmät, jotka tavallisesti loistivat
huumoria — näissä samoissa silmissä
män kuin useimmilla muilla on minkä
hyväksi elää, toivoa ja ponnistella! Ja
kuitenkin viivyn minä täällä itse ylelli­syyden
helmassa, ahdan itseeni hienoa
ruokaa ja juon vieläkin hienompia vii­nejä,
jotka tekevät pääni raskaaksi —•
mennä.
Sepä hauskaa, Jarkko. Kaunista
alitui
keskellä, joka minua kaa, sanoo Elisa.
myöhäissyksyä riittiiii vielä pitkäksi ai-ympäröi?
Mutta sii- Jatkuu.
oli kuitenkin joskus mietteliään kaipaa­va
ilme, kuten silloin, kun ajatellaan
rakkaita muistoja, vanhoja ystäviä, ra- minä, joka olen taistellut puoli vuoro-kastettuja
ja menetettyjä naisia . . . kautta yhteen menoon saamatta hcngen-
Sillä hän oli aikaisin alkanut elää, ja pitimiksi muuta kuin lasillisen liejubta
hänellä oli paljon muisteltavaa, vaikka vettä — ja sirottelen ympärilleni rahoja,
onkin epäilyksenalaista oliko hän van- niinkuin ne eivät voisi koskaan loppua 1
hempi kuin kolmikymmenvuotias. Ja kaikki tämä vain saadakseni vihc-
Mitä hänen ulkoasuunsa muuten tu- äiscn tyydytyksen käyttäytyä kuin hul-lee,
oli hän huolitellun hyvin puettu, ja lu irlantilainen. Se on tympäisevää, ei
kaikki hänen varusteensa ilmaisivat hy- enempää eikä vähempiiä. Mutta täxiÄ
vinvointia. .Syvästi kaivattu Danny, iltana saa se loppua; huomenna lähden
'•k
L . % U A N X A I N A ; E M J K U U N 21 PÄJVÄNÄ, i948 S I V U 5