Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, September 18, 1943

              Heräsinkö
]o kuulcnko limujen laulun
if^ilireän nurmenko nään?
Jää uniako on vai totta —
c!cu keskellä suvisen sään!
^oin kesä tullutko kaunis,
jota kauan varttonut oon? ^
Ma keräänkö ja olen valmis
'kukkana aurinkoon?.^.
yai jäisinkö varjohon yksin
näin keskellä suvisen sään,
vÄä siskona sumun ja syksyn,
'joka painavi kaunihin pään? . . .
LÄNNEN SALOMA
kaan lähdet." «
^ "Kyllä, rakkaani. Mutta etkö voi­si
tulla täriä iltana kanssani rantaan.
Olisi niin hauskaa nauttia vähän täs­tä
luonnon ihanuudesta, kun on kerta
tullut tänne — vaikka vain rikkaiden
autonäjuriria." ^
"Kyllä, Bill — heti jälkeen illalli-
Kirj. I. EKSLER
ta oli tuo tumma tyttö ajurin vierel­lä.
Oliko BillieJlä.sittenkin.tyttc^s-tavä,
kuka ties morsian? Pieni mus­tasukkaisuuden
kipinä pisti niin ki­peästi
tytön povella. Mutta miksi
hän ajattelisi Billin edesottamuk-asta,
olihan hän melkein Tomin kih­lattu
morsian. Tosin Tom ei ollut
bäfitä pyytänyt vaimokseen •—mut­t
a - — "
Tuula riensi omaan huoneeseensa
ennenkuin seurue ehti sisälle. Hän
ei halunnut Billin kanssa minkään­laista
kohtausta — tietenkin Bill me­nisi
pian takaisin kaupunkiin
Mutta vielä illalla, kun han uskalsi •
ulos huoneestaan, näki hän Billin
toiiten seurueen jäsenten seurassa
rannalla. Hän päätti tayata Billin
niinkuin kenen h y v ä n s ä h ä n ei an­taisi,
ihanan lomansa luistaa öhi mur­jottamalla
huoneessaan. Siksipä hän
pukikin uimapuvun ylleen jä käveli
l-antakn vievää poikue äiyän kuin ei
häneiiä biisi hiiblia otleäkaan.' Mut-tatän
ei liennyt että erääii pensaan
varjossa odotti häntä paljon suurem­mat
ptobleemit kuiii hän öli ikänään-omuiiut
ratkaisemaan. Siellä istui
Tom ja tuo tiimmä tyttö, jonka täh-^
den hän oli ollut mustasukkainen Bil-lille.
• ^ .
Tuula aikoi kääntyä heti')nnpäri
ja rientää takaisin, mutta tnuutti
öiiflensä kuulessaan Toinin -mainitse­van
harien nimensä'. • *
"Niin, sehän oli vain Tuula, yksi
isän kohttoritytöistä".
"Mutta näin sinun usein hänen
seuraäsäan — ja tätini kertoi että pi- ^
dät hänestä paljon. - Mitä merkitsee
sinulle ——? Entä tämä?'*-o-
^itti'tyttö sormessaan kimaltelevaa
' timanttisormusta.
"Hän ei merkitse yhtään mitään-minulle,
sinä olet ainoa jota rakas­tan.
Hän on vain kesätoveri. On­han
täällä majalla tällä kertaa kolme
muuta tyttöä —he kaikki ovat sa­mantekevää
minulle. Sinä olet maa-iJsian
ihanin tyttö; ainoa jota olen
«iäan rakastanut!"
''Ainoa jota olen koskaan rakasta-
^t-V kertasi Tuula itsekseen. Nuo
Oiivat aivan samat sanat, jotka Tom
^i^ielä-edellisenä iltana kuiskannut.
Hänen teki mieli nauraa ääneen, sa­malla
kun vuodattamattomat kyyne-leet
kirvelivät harien silmiään.
Hän kääntyi äkkiä ympäri ja hiipi-jäisin
majalle. Eteisessä hän tör-.
^asi^Billiin, joka oli tulossa ulos.
"^'ö, mikä sellainen kiire,- kultase-
W Bill leikkisästi pitäen tyt-
^^^yleillyssään.
y mikään knre enää. Tulin vain
^tsomaan, joko olit lähtenyt takai-
J kaupunkiin. Minäkm haluaisin
öcnnä takaisin s i i n ä - t y y d^
vasta huomenaamuna. Vanha
^^ens haluaa levätä^ hiertai ennen
Palmistaan täkäism.»'
^^lenen pakkaamaan vaatteeni,
^3 ? ? ^^^aisin kaupunkiin. Ole niin
" ja aohä minun tietää mihiit ai-sen.
Kun Tuula jälleen palasi huonees­taan,
oli Bill kadonnut, mutta sensi­jaan
hän tapasi Tomin majan edes­sä.
Hän käveli vain rantaan vievää
polkua, vaikka hänellä ei ollut mi­tään
aikomusta sinne mennä. Hän
istahti kiviportaalle ja katseli vedes­sä
leikitteleviä joutsenia. Kesyjä
kylläkin, mutta ihania katsella. Hän
ei ollut kuulevinaan askelia, jotka py-säht5avät
hänen taakseen, ennenkuin
Tom tarttui hänen olkapäihinsä ky­syen:
"Aiotko todellakin lähteä huomen­na
takaisin kaupunkiin?"
"Kyllä. Olen valmis vaikka au­ringon
noustessa", sanoi tyttö yli ol­kansa.
"Mutta ethän voi jättää minua sil­lä
tavalla. Etkö enää rakastakaan
minua?"
"Ikävä kyllä -— en. Olemme ol­leet
vain kesätoverit. Kiitän sinua
ystävyydestäsi, mutta pahoittelen et­tä
en voi olla sinulle muuta kuin ys­tävä."
. "Missä olen kuullut nuo samat sa-flat?"
kysyi Tom happamasti.
"Luulen että olet sanonut ne vii­meksi
Pearlille, jos en väärin muis­ta",
vastasi tyttö veikeästi.
Mies punastui muistaessaan tuon
kohtauksen Pearlin kanssa. Siis joku
oli kuullut ja kertonut Tuulalle — ja
hän oli aikonut käyttää juuri Tuulaa
vasta-aseena Pearlia vastaan. Hä-neii
tuumansa oli mennyt aivan myt­tyyn.
. Harien täytyi tunnustaa itsel-
. leen menettäneensä pelin.
Jo heti aamiaisen jälkeen lähti Ste-vensien
auto paluumatkalle. Tuula
ajatteli vähän iroonisesti noita kesä-pukuja,
joista useat jäivät vielä käyt­tämättä,
kun hänen kesälomansa
päättyi näin pian. Mutta parempi
sittenkin näin. Hän onnitteli itseään
että oli kuullut tuon kohtalokkaan
keskustelun. Hän ei ollut kerinnyt
pettää itseään liian pitkälle. Kuka­ties
olisi hän vielä voinut menettää
Billin rakkauden turhamaisuudessaan
^ hän oli ollut kyllin huppakomai-nen
tavotellakseen Stevensien miljoo­nia.
Bill saatteli hänet asunnolleen,
kantaen hänen matkalaukkunsa.
Kuinka toisella tavalla olisi Tom
tuonut hänet kotiportille. Mutta
sittenkin hän oli menettänyt Tomin
edukseen. Oliko Tom koskaan ym­märtänyt
"rakkaus" sanan merkityk­sen.
Hänellä oli yhdentekevää kelle
hän vannoi rakastavansa tätä, sillä
Tom ei -viihtynyt yhden tytön seu­rassa
kauan. Ja hän, Tuula, oli luul­lut
olevansa "se ainoa."
Oliko hän nauranut ääneen, sillä
-Bill katsoi häneen niin kysyvästi
noustessaan ylös kitisevjä rappuja.
; "Kyllä äiti hämmästyy nähdessään
minun tulevan näin kesken viikon"! •
.sanoi Tuula aivan kuin selostaakseen
naurunsa aiheen Billille.
. Mutta kun he olivat kiivenneet toi­seen,
kerrokseen, missä Tuulan koti-sijaitsi,
tuli äiti jo ovessa vastaan sa­noen:
"Tiesinhän, ettet viihdy siellä rik­kaiden-
heiskutuksissa. Koti on sen­tään
koti, vaikka, huonompikin!"
Tuula esitteli BiU Ovensin äidil­leen
ja näki heti äidin katseesta että
heistä tulisi parhaat ystävät. Äiti o-likin
katsonut usein-vähän epälevästi
pARTISAAXIVAXHUS, joka suo-
-•"jeli Ijunj-Koranin kukkulaa ja
kukkalan laella olevaa veljeshautaa,
astuu hitaasti kanssamme lumen
peittämää rinnettä ylös. Jäätävä
viima polttaa kasvoja. Nuoret, mie-henkorkuiset
puut kahisevat ympä­rillämme,
liikutellen keltaisia varise­matta
jääneitä lehtiään.
Partisaani Makar Semjonytsh Vo-lotshai
— ensimäinen Ijunj-Koranin
kukkulan kunnia vartija —elettyään
tarunomaisen mainehikkaan elämän,
kuoli V. 1924 77 vuoden ikäisenä.
Vuonna 1908 hän toi tämän kukku­lan
juurelle 35 maatonta perhettä
Pohjois-Kaukaasiasta. Perkasivat
taigaa, pyydystivät metsäneläimiä,
elivät risumajoissa. Näin • syntyi
kutsumattomat vieraat japanilaiset
ja valkokaartilaiset, — niin kaikki
volotshajavkalaiset, ;Makar Semjo^
novitsh johtajanaan, nousivat. puo­lustamaan
maataan. Ukko Volotshai
yhtyi joukkoineen Shevtshukin ja
Postyshevin partisaaniarmeijaan.
...„,IIkko...3 turkki yl­lään,
puutarhasaha kainalossaan,
hengenahdistuksen kiusaamana py­sähtyy
usein hengittämään.
—r- Kaksitoista vuotta sitten, —-
valittelee vanhus, — partisaani Mali-nov
astui ukko Volotshain tilalle.
Mutta nyt taitaa pian ukko Malinov-kin
tarvita toisen tilalleen.
Vanhuksen tuulen parkitsemat
kasvot ovat kalmankalpeat.. Hän
seisoo nojaten molemmin käsin sau­vaansa
ja raskaasti huohottaen tui­jottaa
etäisyyteen.
• -—. Mennään nyt.. Ylempää hau­dan
luota, näkyy kaikki.
- Kiipeämme edelleen vuorelle. On
SO-asteen pakkanen,. Tuulee. Lu­mi
jalkojen alla on kuivaa kuin hiek­ka.
Viima tunkee läpi topatun, pu-
. vun, huovikkaiden ja turkin.
Edessämme on kaksikerr|3ksinen
rakennus, joka näyttää voittamatto­malta
betoonilohkareelta, puna-ar­meijalaisen
pystykuva laakealla ka­tollaan.
Viimat vinkuvat siellä, ne
tuovat henkäyksiä Mandzhuri^ta,
tuuheiden metsien peittämiltä Kau­kaisen
Idän kunnailta. Joka vuosi
siihen pysähtyy muuttolintuja lepää­mään.
Nousemme muistomerkin tasaisel­le
katolle, pysähdymme vihollista
kohti ryimistävän mahtavan puna-ar-meijalaispatsaan
vierelle. .
— Täältä veljeshaudalta näkyy
kaikille maailman 'äärille! — lausuu
ukko Malinov ankarasti ja merkitse­västi.
Tuimasta pakkasesta ja tuulesta
huolimatta ei partisaani eikä hänen
seuralaisensa ajattelekaan lähteä tä-hystyspaikaltaan
kukkulan laelta,
missä avautuu valtava näköala So-vettimaan
Kaukaisen Idän soppeen.
Tomia, kun tämä tuli noutarnaan
häntä ulos. Tom ei koskaan tullut
tervehtimään hänen vanhempiaan,
vaan töräytti auton torvea, antaen
siten tietää että hän odotti ulkona
autossaan.
, Kun Bill oli meinnyt, kysyi äiti vä­hän
epävarmana:
"Mutu missä on, se toinen?"
"Oh, hän oli vain kesätoveri. Älä
huoldidi hänestä äiti, hän kyllä pitää
huolen asioistaan." , .
, Ja äidiltä pääsi helpotuksen huo­kaus
rinnasta> sittenkin hänen tyttä­rellään
oli järkeä noiden- kestokiha-rain
alla. . -
joka on runsaasti kostutettu ihmis-verellä.
Kauan seisovat he siinä lau-sufnatta
sanaakaan.
. . . Samanlaisina tuimina helmi­kuun
päivinä tapahtui Volotshajev-kan
taistelu. Se alkoi helmikuun 10
p:nä V. 1922 ja päättyi kahden päi­vän
kuluttua. Puolinälkäiset, vihol­lista
huonommin aseistetut kansanar-meijalaiset
ja partisaanit voittivat ja­panilaiset
palkkarengit, joille Vb-lotshajevka.
oli heidän viimeisenä lin­nakkeenaan.
Samoin kuin tänä päi­vänä
— silloinkin puhalsi pureva tuu­li,
silmiiii tuiskutti hienoa lunta, ö i ­sin
oli kielletty sytyttämästä nuotioi­ta.
Suojatakseen lumessa makaavia
pakkaselta, toverit käärivät heitä
heiniin ja peittivät lumella. Kasvo­jen
ympärille kiedottiin päähineet,
kaulaliinit ja pyyhkeet. Keräännyt­tiin
pieniin ryhmiin, lämmiteltiin pai­nautumalla
tiukasti toinen toisiaan
vasten. Kuljettiin upoten vyötäröön
asti lumeen.
Omatekoisilla pyssyillä aseistettui­na
partisaanit eivät antaneet hetkek­sikään
rauhaa japanilaisille, vaan
rohkeilla hyökkäyksillään saattoivat
heidät kauhun valtaan. Japanilaiset
pakenivat. Näyttipä kotoisen Tun-guskan
rannoilla alkavan taas rauhal­linen
työelämä. Mutta valkokaarti­laisien
jätteetpä kokoontuivat Pri-morjeen
ja hyökkäsivät japanilaisten
siiven suojassa. Marraskuussa v.
1921 kenraali Saharovin korpuksen
onnistui valloittaa Habarovsk ja tun­keutua
eteenpäin, länteen.
Taas uhkasi vaara Kaukaista Itää.
Tshitasta ja Blagoveschenskistä
lähti rintamalle vallankumouksellisen
kansanarmeijan joukko-osastoja. To­veri
Bliicher ja Postyshev astuivat
sotajoukkojen johtoon. Armeijan ko­mentaja
ja Kaukaisen Idän tasaval­lan
sotaministeri Blucher henkilökoh­taisesti
valmisti joukko-osastoja Vo-lotshajevkan
taisteluun. Ratkaise-
- van ottelun edellä hän vastaanotti so­tajoukkojen
paraadin. -Hän piti ly­hyen,
kiihkeän puheen vallanku­mouksellisen
kansanarmeijan joukko-osastojen
ja partisaanien edessä. " V i ­hollinen
on tuhottava hinnalla, millä
hyvänsä!" — sanoi hän.
Astumme alas muistopatsaan lael­ta
veljeshaudalle. Lumen alta kur­kistelee
kuivia korsia, kukkasia, joita
Volotshajevkan koulun oppilaat sin­ne
joka kesä istuttavat. Siellä, tuos­sa
haudassa lepäävät ne, jotka taker­tuen
piikkilankoihin, painaen niitä
ruumillaan maahan, kulkivat eteen­päin.
Kun ensimäinen, piikkilanka­esteiden
linja vallattiin, oli se täynnä
ruumiita. Mutta mikään ei saanut
taistelijoita pysähtymään, he ryntä­sivät
toista estelinjaa vastaan, jättäen
piikkilankoihin yhä uusia ja uusia
kuolleita ja haavottuneita. Veri hyy­tyi
haavoihin, sidekangas kovettui
heti kastuttuaan, peittyi huurteeseen.
Muutamat haavoittuneet paleltuivat
ennenkuin ehdittiin ensiapuakaan an­taa.
Mutta vimmatusta painostuk­sesta
alkoivat seipäät ryakää ja kaa­tua,
piikkilankalittjaan muodostui
aukko> Siihen .syöksähti ihmistul-va.
- .
Volotshajevka valloitettiin. .
Uusia Jcyliä, uusi. rautatie. on ra-«
kenneltu sinne, jnissä IS vuotta ta-,
kaperin oli juoksuhautoV* •:-Siinä,
missä makasivat taistelijat ketjussa,
seisoo nyt uusi veturivarikko . . .
Pakkanen kiristyy. Aurinko, ka^
tosi hienon urvaverhon taakse. Ym^