Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, February 1, 1936

              ^ < 1936 LAUANTAINA, H E L M I K U U N l P:NÄ Sivu S
sienkin hinnat olivat laskemassa hui­maavalla
^vauhdilla/
Ensimäisten teollisuuden uudel-leenrakentaniis>
mosien J oli
väestö käantyn}^ hankkimaan elä­män
kauniimpia puolia.^
Ne raihnaiset kaivoskylät, jotka a i ­kaisemmin
olivat melkein halanneet
kaivosonkaloiden suita ja sulimoita,
hajotettiin pois samalla, kun uusia,
mallikelpoisia kaupunkeja avarina
vuokrakasarmeineen ja ihanine koti-neen
rakennettiin väestölle, jotka
kaivoivat kullan ja nikkelin, kivihii­len
jä kuparin.
IPPA, hippal Otappa kiinni! Et
saa kiinni! Et saa kiinni! Et
s a a . . . ! »
Kylän nuoriso on hippasilla keväi­senä
sunnuntaipäivänä Mansikka-ahon
laidassa.
Kirkkaana pulppusi nuori elämä
Kuivuuden ja nälän ahdistamat aa- kuten keväinen puro, hypellen, ään-vikkofarmit
katosivat jättiläismäis- nähdellen, pysähtyen ja taas syök-ten,
hyvävointisten osuustoiminta- ja syen kuin salpautunut vesi putouk-valtiofarmien
varjoon. sen yllä.
Kaupungin kurjalat hävitettiin ja Helkkyen soi nuorten ääni kilpaa
tilalle rakennettiin uusia liike- ja lintujen laulaessa,
vuokrataloja. Ilmassa oli eloa, tanhualla touhua,
• Elokuvat ja näyttämöt olivat no- kun rmofiso kirmasi kuin villivarsa,
peasti valloittamassa pienimmätkin päästyään vapauteen talven valtikan
asumukset; Symfoniaorkesterit olivat alta . . .
tulemassa kauppaloiden välttämättö­myydeksi.
Muutamat suuremmat
kaupungit omasivat oman oopperan,
sa.
H5^ellen ja kisaillen kulkee ke­väinen
elämä kohti valoa, vapautta.
maisen päivänsä iltahämyyn saakka.
. ^tan heräsi ajatuksistaan, kun jon­kun
täsi tarttui hänen äuringonpolt-tamaan
olkapäähän takaapäin. Hän
käänsi päänsä vihaisesti — ja liian
nopeasti sopiakseen hänen iälleen —
• H* 'i^ . -H
— — — Joukon huomatuimmat olivat Kat-
Stanin ajatukset taasen kierteliväl ri ja Erkki. Heissä kuvastuikin elä-esteettömästi.
Hän oli valinnut tä- män täydellisyys,
män kesänviettopaikan niiden kym- Katri oli kiharatukkainen. Kirk-menien
joukosta, joita oli rakennettu kaat siniset silmät. Poskilla heleä
eri puolille maata. Hän oli täällä voi- puna, kuvastaen elämän terveyttä ja
mistamassa samniuvaa elämäänsä, kauneutta. Vartalo joustava — aivan
Stan oli vanha, mutta ei missään ni- kuin taiteilijan piirtämät ääriviivat
messä vielä valmis kuolemaan. Nyt . . . E i ollut ihme, jos jokaisen pojan
vihdoinkin täällä oli taivas maan silmät häneen sattuivat —• ja viipyi-päällä
ja hän tahtoi nauttia siitä vii- vät hänessä. Outo tunne hiipi jokai­sen
pojan rinnan alle häntä puhutel­lessa
. . .
E i jäänyt Erkkikään Katrista jäl­keen.
Parhain oli hän kylän jböika-parvesta.
Solakka vartalQ ja mie­huutta
uhkuva katse, joka oli samalla
niin lempeä, vallaten jokaisen silmä­parin,
joka häneen katsoi. Hän oli
tyttöjen toive ja tuleva ihanne-... E i
Katrikaa,n hänen katseensa lumosta
osattomaksi jäänyt...
"Hippa, etpä saa kiinni! "huudahti
Katri ja läimäytti Erkkiä käsivar­teen,
lahtien juoksemaan pitkin tan-huvaa
sen kuin kerkisi.
"Ainahan lintu perhon kiiimi saa",
sanoi Erkkt, lähtien täyttä kyytiä
Katrin perässä kuin pyry.
Niin todella he menivät kuin pyry
ja harakka.
Voi sitä iloa ja ääntä, mikä lahti
ilmoille nuorten rinnoista. Oli aivan-kuin
nuorten parvi olisi viimeisen
ilonhetkensä elänyt, ottaen irti kai­ken,
mikä rinnoista lähti* Vaikka tä­hän
kaikki loppuisi, niin irti ilo elä­mältä,
vaikka vain yhdeksi, \nimei-seksi
minuutiksi — kaikki, mitä on
jälellä elämän hymystä.
"Juokse K a t r i ! " huusivat tytöt.
" E r k k i , ota Katri k i i n n i ! " huusi­vat
pojat. '
Korkealle helkähti nuorten nauru,
riemu kauaksi kantautui. Kaiku ker­tasi
metsän rinnasta jokaisen huur
don,. jokaisen äänen — tuuditteli ja
kiidätteli kylän toiselle äärelle. Ilol­la
keväinen riemu vastaanotti nuor-ten
riemut,..
Katri kiiti kuin Pohjolan jänis;
hyppien sinne, tänne. Kuin perho,
liiteli hän~iieväisen auringon tuolle
kisailulle h3mayillessä..
Kuin orava, hyppeli hän, keväisen
tuoksun tä3rttäessä ilman.
Korkealle hulmusivat kutriiisa, hy-pellessään
kiveltä kivelle. Hma su­hahteli
kuin peipposparven siipien su-^
u v I
Kirjoitti TAAVI U D D
dättää — kuin orhi k i l f ^ i l u s s a ; ..
Tyttöjen välitse, poikien lomitse
puikkelehti Katri, Erkin vähitellen
häntä saavuttaessa... Jo kirmasi
s ^ i s joukosta, tuonne metsää kohti
j»^)k|ee, h)^äkäs...
Erkki perässä kuin nuoli.
Sinne jäivät toiset suut ammollaan
huutaen, nauraen ja ilakoiden katso­maan
kilpailua, kuin hienican kadeh-tien.-
' Sinne metsään hä'^isivät. Vielä
Erkkiä joskus puun lomista vilahtaa
. . . Enää ei näy mitään . . .
Sinne kätki kuin saaliinsa keväi­nen
metsä. Tuntuu kuin metsässä
olisiliiljaista.
~~ E i ! Elämä sykkii keväällä kaik­kialla.
Luonnossa. Ihmisrinnassakin
se sykkii.
Katri ja Erkkikin sykkivät. Hyp­pivät,
juoksevat.
Herpaantuu heikompi... Vauhti
hiljenee.
Sydän l y ö , . .herpaantuu — an-taantuu.
Siihen Katri ehkä kaatunut olisi,
tuohon joen törmälle. Erkki kuiten­kin
ehätti, saavutti — huudahti:
iii
katsoakseen, kuka uskalsi olla niin
rohkea häiritsijä.
. Laajareunaisen aurinkolakin alla
olevat kasyot olivat iän rypistämät ja
silmälasit eivät voineet peittää kir­kasta
Silmäparia. Stan ei voinut tun­tea
tuota naista, joka piti kättään hä­nen
olkapäällään, mutta jotakin hä­nessä
tuntui tavattoman tiitulta. Stan
ei voinut sanoa eikä harkita mitään.
Hän vain tuijotti naiseen.
. Vihdoinkin kuului naisen huulilta:
"Terve, Stan. Sinä et näytä tunte­van
minua. Muistatko sen keskuste­lun,
joka tapahtui eräässä kahvilassa
vuosia sitten, 1936?"
Stanille selvisi hiljalleen, että tuo
nainen ei voinut olla muu kuin Dora.
"Voi, miten sinä olet muuttunut!" oli
kaikki mitä hän kykeni hämmästyk­sissään
sanomaan.
Dora näytti ottavan koko asian
jokapäiväisestä kepposesta ja roh­keasti
hän kysäsi: "Saanko minä kut-siia
poikani tuomaan tuolin rinnalle­si,
jotta me voimme muistella men­neitä
uudelleen?"
Ennenkuin Stan sai vastattua, häi­ritsi
häntä jokin.
Hän heräsi kellonsa itsepintaiseen
LUOTTI, MUTTA EI LUOTTANUT
"Hyvä rouva Lauhanen, miksi ette
salli minun tehidä pientä matkaa tyt­tärenne
kanssa moottoripyöfälläni?
Ettekö te luota minuun?"
"Kyllä herra Kauhanen; minä luo­tan
teihin täjrdeUisestL"
"Ettekö siis juota tjrttäreenne?"
"Kyllä, luotan täydellisesti myöskin hina, parven p3^ähtäessä lentoon...
tyttäreeni." ^ Ja Erkki, hän halkoi Umaa kuin
"Miksi sitten vastustatte?" . . * ^ . ^ , ..
^Ilinä en luota teihin yhdessä." ratsu, joka ratsastajansa sotaan kii-
'Hippa! Sainpas sinut kiinni!"
Samalla Erkin täytyi tukea Katria,
että tämä ei kaatuisi maahan.
"Siihen kuitenkin jäi jänö,
väsyi väiveroinen.
Puhumattomaksi putosi,
kaatui Erkin kainaloon".
Siinaahan Erkin rinnalle nojautui
huohottaen. Lausui hengästyneenä:
"Voitit".
"Mikä ilo ihmisillä, riemu nuorten
rintasissa?" virkkoi vanha mänty,
joka kohta jo ensimäisen sataisen
vuosia oli seissyt tuon Mansikka-ahon
laidassa.
"Nuoruus kukkii, keväinen nuo­ruus
eteenpäin pyrkii", tuumasi van­ha
haapa männyn vieressä.
"Katsohan kahta perhosta, kun
tänne lentää l30^hyttelevät, vallatto­mat!
Nosta oksiasi ylemmäksi, män­ty,
etteivät päätänsä niihin iske ja
kultakutreistaan kiinni tartu kuin sa­dun
Absalom . . . " '
"Sst! ^Hiljaa!" sanoi vetreä visa­koivu.
"Kuunnellaan, mitä he kul­taiset
kuiskailevat. Katsokaa> kuin­ka
silmänsä säihkyen hohtavat kuin
lammen tyyni kalvo".
" E n voi nähdä, tuon nuoren mie­hen
hattu varjostaa silmiäni", sanoi
vanha katajapensas.
"Näethän kuitenkin, kuinka lähel­le
he toisiaan likistäytyvät. Ei koi­vun
varpukaan siihen väliin mahtuisi,
ho, hoho, hoo!"
"Älä siinä hohota, vanha haapa,
että kuulisimme heidän kuiskihtan-sa",
torui nuori kuusi. "Jotain hy­minää
lemmestä... En saa tarkem­min
selvää". i
"Onko tuo kaikki kevään lempeä,
keyättaikaa?" kys3rivät toiset puut
kuorossa.
Humahtaen taipuivat puiden latvat
vienon tuulosen hengähtäessä. Tuu­lonen
kosketteli puiden latvoja ja
kuiski mennessään jokaisen korvaan:
, " E i se ole taikaa. Se on uuden elä­män
s y k i n t ä ä . . /
(Jatkuu seuraavassa numerossa)
(Kilpakirjoitus)
\E ihmislapset, tämän matoisen
maan päällä vaeltajat, vaellamme
ja-pyrimme eteenpäin. Etsimme on­neamme,
rakennamme suunnitel­miamme,
tahdomme luoda elämämme
valoisaksi. Me katsomme yleisesti
vain omaa etuamme välittämättä sii­tä,
jos toinen, ehkä heikompi, tulee
jalkoihimme tallatuksi.
Vieraan palveluksessa tuntevat,
varsinkin heikommat yksilöt, jonkun­laista
ajallista orpouden tunnetta, ny­kyisen
järjestelmän aikana varsinkin,
sillä jokainen meistä kodittomista yk­silöistä
kaipaa kodin rauhaa ja läm­pöä.
Muistot lapsuuden kodista
ikäänkuin lämmittävät maailman kyl­mäin
viimain puhaltaissa* elämän
mutkikkaalla ja kaidalla polulla.
Kaikkialla pyritään kohti edistystä
ja samalla katoaa rauhaisa sopusoin­tu.
Veli ei säästä veljeään, siskoilla
ei ole sopua, ammattitoverit eivät sie­dä
toisiaan Useinkin vain mitättömien
syiden tähden ja kokonaan syyttäkin.
Näin toimitetaan ikävyyksiä toiselle
itsekään siitä hyötymättä.
Ihmetellä täytyy, miksi ihmiskunta
suurella edistyksen aikakaudella kul­kee
siihen ikävään suuntaan, ettei se
usko eikä siedä totuutta. — Ken us­kaltaa
rehellisesti, teeskentelemättä
totuuden lausua, saa osakseen vain
väärin ymmärrystä. Monia, jotka lie­hakoiden
silmäin palvelijoina toimi­vat,
näyttää kohtalo paremmin suosi­van.
Harvoinpa ajatellaan minkälai­sen
vaikutuksen annamme ympäris­töömme,
sillä me vaikutamme lähim­mäiseemme
ja taas edelleen. Kukaan
ei tiedä mistä vaikutus alkunsa sai,
mutta sen hedelmät kypsyvät vähi­tellen
aikojen kuluessa. Tämän tosi­asian
huomattuamme herää meissä
vastuun ja velvollisuuden tunne omaa
itseämme ja meitä lähinnä olevia koh­taan.
Kuinka paljon onkaan ihmisiä,
jotka tuntevat vain oman itsensä ar­vokkuuden;
monenlaisten arvojen ja
tittelien ollessa eroittayana kuiluna.
Henkisen työn tekijät halveksivat
ruumiillfsen työn tekijöitä ja taas
päinvastoin. Molemmat ovat kui­tenkin
yhtä arvokkaita ja tarpeelli­sia
elämän kehitykselle. Jos meillä
oh työssämme halu itsenäiseen va­pauteen
ja into pyrkiä edistykseen,
on työmme aina arvokas, olipa se
tehty kodissa tai kodin ulkopuolella.
Jokainen on tarpeellinen kunnialli­sessa
ja rehellisessä työssä jokaisella
alalla. Kaikilla työnantajilla on sel­lainen
käsitys työläisiinsä nähden, et­tä
heitä tulee kohdella ankarasti, v i -
raHisesti, ajattelematta, että hyvä ja
ystävällinen kohtelu on paljon parem­pia
tuloksia tuottavaa kuin ylpeä v i ­rallisuus.
Mitä me ihmislapset todellisuudes­sa
olemme ja mitä me tarvitsemme?
Kun olemme lapsia, odotamme aikui­siksi:
tuloa ja aina vain edelleen ta­voittelemme
tulevaisuutta nykyisyy­den
sivuuttaen. Usein toivotaan val­taa
ja kunniaa, niinkuin se olisi kor­keinta
elämässä. Elämä katoaa vähi­tellen
kum hiipuva hiillos kuin
unelma — vuodet vierivät kuin huo­maamatta.
Kun aika elämän laakerit himmen­tää,
missä on silloin se innolla ta­voiteltu
valta ja kunnia? Näemme