1943-08-28-08 |
Previous | 8 of 12 | Next |
|
small (250x250 max)
medium (500x500 max)
Large
Extra Large
large ( > 500x500)
Full Resolution
|
This page
All
|
Sivu 8 LAUANTAINA, ELOKUUN 28 PÄIVÄNÄ 1943
Kirj. T. PEKKANEN
ISOVELI oli tullut kotiin eräänä pah-vänä
Lehtisen mukana, jonka vuoro
oli silloin viedä saaren yhteistä
i?alansaalista kaupunkiin. Hän oli
ollut poissa monta vuotta ja sillä aikaa
hänestä oli tullut täysi mies. Hartiat
olivat leveämmät kuin isällä, ja
jo seuraavana aamuna voi nähdä
tumman vahvan parransängen pjrrki-vän
esiin hänen leuastaan. Nuorem-
«mat veljet ja sisaret olivat aivaa haltioissaan,
kun heillä oli sellainen veli,
ja seurasivat häntä kuin varjot alati
valmiina täyttämään hänen pie-nimmänkin
toivomuksensa. Hänellä
oli miltei uusi sininen puku, hyvästä
kankaasta tehty, eikä hän tainnut olla
aivan tyhjä rahastakaan. Mutta
omituisen yaitelias hän oli, ikäänkuin
jokin salainen suru olisi kalvanut hänen
mieltään. Sen sijaan, että hän
olisi mennyt tervehtimään naapureita,
niinkuin kaikki odottivat, hän
lähtikin vaeltelemaan yksinään rannoille
ja kallioille, ja viipyi siellä koko
päivän.
Illalla äiti tapasi hänet istumassa
tuvan portailla ja pysähtyi keskustelemaan
hänen kanssaan,
—Aiotko jäädä nyt tänne? kysyi
;hän. — Täällä olisi nuorempi mies
hyvin tarpeen, etenkin syksyllä, kun
aletaan pyytää hailia avomereltä.
Isäsi ei ole enää yhtä reipas kuin en-
Ben.
-Poika vain vilkaisi häneen, mutta
ei vastannut mitään. Äiti jatkoi: —
Heikkiläkin hukkui viime syksynä.
:Lehtinen, joka oli hänen mukanaan,
kertoi hänen horjahtaneen yli laidan
myrskyssä. Ajoverkoilla -käynti ei
ole vanhojen miesten työtä.
Poika kohosi seisomaan ja sanoi äitiin
katsomatta: — En tiedä vielä,
mitä teen. Hän epäröi hetken, näytti
siltä kuin hänen sisimmässään oleva
tuska olisi pyrkinyt purkautumaan,
mutta sitten hän lähtikin kiivaasti
rantaan päin. Äiti katsoi hänen jälkeensä
ja huokasi; ei tuntunut hyvältä,
kun lapset palasivat kotiin tuollaisina.
Seuraavana päivänä poika vaeUeli
jälleen yksinään pitkin kallioita huolimatta
edes pikku veljiä seuraansa.
Illalla hän jäi istumaan laiturille ja
tuijottamaan merelle, jossa tavallista
voimakkaampi länsituuli myllersi.
Silmänkantamattomalla aavalla kehittyi
korkeita, kuohupäisiä- aaltoja, -
jotka vyöryivät kohisten rantaa kohti
ja murskaantuivat rannan kivikoissa.
Missään ei näkynyt ainoatakaan
ihmistä, ei alusta, ei edes taloa. Rannikon
ja lähisaarien metsät piirtyivät
"raskaan tummanvihreinä taivaan iltahämyyn
hukkuvaa sineä vaslen.
Tuulen ja aaltojen kohinan synnyttämä
ajaton musiikki kohisi ja humisi
tasaisenjv, yksitoikkoisena ja
päättymättömänä miltei luonnontilassa
olevan maiseman yllä. Hän oli
syntynyt ja kasvanut täällä, joten
tämä kaikki oli hänelle tuttua, mutta
hänen rakastettunsa oli pettänyt hänet,
ja siksi kaikki näytti hänestä nyt
erilaiselta kuin ennen. Meren, metsien
ja kallioiden yksitoikkoiset värit,
tuulen lakkaamaton kohina ja
kaikkialla lepäävä koskemattomuuden
ja autiuden tuntu herätti hänessä
miltei pelkoa. Se oli liian voimakasta
ja mahtavaa, hänen sairaalle
sydämelleen, jota suru jäyti. Hän
oli paennut Jcotiin. niinkiiin haavoitettu
eläin loukkoonsa, mutta koti ei
enää ollutkaan täällä. Ainakaan hän
ei tuntenut sitä kodikseen.
Vanhemmat olivat sopineet keskenään
siitä, että isä puhuisi hänen
kanssaan. Isän työtoveri, Lehtinen,
oli sairastunut, ja he aikoivat pyytää,
poikaa hänen tilalleen. Työ voisi
tehdä hänelle hyvää, sillä oli olemassa
sairauksia, joihin ei mikään oUtit
niin mainiota lääkettä kuin työ. Ar-veltuaan
oikean hetken tulleen isä
sytytti piippunsa ja laskeutui vakain
askelin alas rantaan. Hän istahti pojan
viereen ja esitti heti asiansa:
—-Lehtinen, on sairastunut, sanoi
hän. harvakseen, —. ajattelin, että sinä
ehkä voisit tulla hänen tilalleen
tänä yönä.
— Miksei, voinhanminä tulla, vastasi
poika välinpitämättömästi.
. Isä veti mietteissään muutaman
sauhun, ennenkuin jatkoi:
— Et taida enää oikein viihtyä
täällä? /
— En tiedä.
— Sinulla on suruja, etkö voisi
kertoa niistä minulle!
— Ne ovat minun surujani • eikä
sinun.
— Niin. Enempää ei isä osannut
sanoa. On asioita, joista ei voi sanoa
sen enempää. Hän kopisti piippunsa
tyhjäksi ja nousi.
— Sinut saa siis herättää yöllä?
kysyi hän vielä. ;
—Kyllä minä tulen, lupasi poika
edes katsomatta häneen.
Isä palasi kotiin ty3rt)rmättömänä
itseensä sekä poikaansa. Vuosia sitten,
kun pojan oli vallannut kiihkeä
levottomuus ja hän oli tahtonut lähteä
pois kotoaan, isä ei ollut paljoakaan
estellyt, sillä hän tiesi, ettei siihen
tautiin ollut lääkettä tällä yksinäisellä
saarella, jossa heitä asui vain
kaksi perhettä. Nuoret miehet tule-vat
jokainen aikanaan sellaisiksi ja
löytävät tavallisesti aikanaan myös
parannuksen. Mutta hänen poikäp-sa
näytti palanneen sairaampana
kuin lähtiessään. Istua k30^hötti yksinään
laiturilla kuin siipeen ammuttu
lintu. Se oli vaarallinen oire.
Tuollaisista sieluntiloista voi jäädä
ihmiseen merkkejä, jotka kestävät
koko hänen elämänsä ajan.
Saapuessaan yöllä 1: den tienoissa
aittaan, jossa poika nukkui, isä tapasi
hänet valveilla ja täysissä pukimissa.-
Näytti siltä, ettei hän ollut lainkaan
nukkunut. Hänen olemuksessaan oli
jotakin niin vakavaa ja tuimaa, ettei
isä osannut sanoa sanaakaan. "He sytyttivät
kaksi^htyä ja laskeutuivat
äänettöminä alas rahtaan. Tuuli
oli yöllä tyyntynyt. Meri hohti pimeässä
mustana, kiiltäväpintäisena,
huokuen viileyttä. Isä pysähtyi hetkeksi
laiturille ja katseli ilmaa nuuhkien
itään päin, josta auringon oli
määrä nousta. Toistaiseksi siellä ei
erottanut vielä pienintäkään kajastusta.
— Luulen, että kaloja tulee, sanoi
hän.
— Niin, olihan illalla länsituuli,
sanoi poika.
He irroittivat moottorin ja kiinnittivät
rysien nostossa tarvittavan apu-
Veneen sen perään. Samalla hetkellä
alkoi metsästä, polulta, joka johti
Lehtisen mökille, vilkkua lyhdyn valo.
— Tuleekohan Lehtinen sittenkin
mukaan, tuumi isä. Poika ei vastanr
nut, mutta he jäivät odottelemaan
lyhtyä, joka lähestyi hitaasti, kulkien
mutkitellen, kivikkoon uurtautimeen
polun kaarteita seuraillen, äänettömänä
ja aavemaisena pimeän halki.
Vasta laiturin päässä tuli lyhdyn
kantaja näkyviin. Se ei ollut'Lehtinen
itse, vaan hänen täysikasvuinen
tyttärensä.
— Isä lähetti minut, sanoi tyttö,
— Hän arveli, että jos Ville ei voikaan
tulla mukaan, niin teidän ei
tarvitse lähteä yksinänne.
— On tuskin haitaksi, vaikka meitä
on kolmekin, vastasi isä.
Tyttö hypähti moottoriin, isä nykäisi
koneen käyntiin ja vene lähti
kumeasti papattaen lipumaan saaren
rantaa pitkin. Isä itse ohjasi, sillä
hän oli ainoa, joka kykeni pimeässä
selviytymään saaren rantaa ympäröivästä
karikoista. Nuorimies ja tyttö
istuivat vieretysten keskituhdolla,
lyhdyt kädessään. Niiden heikossa,
lepattavassa valossa nuorukainen
näki nyt tytön Icasvot, joUa pään ympäri
kiedottu huivi kehysti, jo^
kerta, kun hän katsoi niihin, s>'v'eni
niiden pronssinkarvainen hohto, i-käänkuin
tyttö olisi punastunut. Sii-hen
aikaan, kun hän oli kien^ellyt
suuren levottomuuden vallassa näitä
samoja rantoja, hän oli tavannut tytön
usein, mutta silloin hän ei osannut
.vielä punastua. Vasta hetken
mietittyään hän muisti, että tytön
mmi oli Lempi. Hän yritti saada ai.
k a ^ keskustelua, mutta tyttö oli
vähäpuheinen tai sitten hän ujosteH.
ICeskustelusta ei tullut mitään.
"ÄMutta ; häh; oli hyvä työntekijä,
paljon parenipi kuin Ville, joka oK
jo unohtanut, kuinka rysä on kootta
ya veneen, laidalle ja sen sisältö kai-listettava
veneeseen. Työtä tehdesr
sään he, joutuivat seisomaan koko a-
^ jan. rinnakkaiiij kylki kyljessä kiinni
* hoidellessaan yhdessä rysän toista
laitaa, isän huolehtiessa yksinään toisesta.
Kaloja oli paljon, haili oli OIT
lut tänä yönä erikoisen varoraato^
uidessaan rysiin suurina prvina. He
lämpenivät ja innostuivat, miltei
kiihkoutuivat lappaessaan veneeseen
Jcorillisen korillisen jälkeen hopean-
Jiohtoista, henkihieverissä sätkytte-levää
saalista. Raitis, vahva yöilma
valui rintaan- kuin viinni ja pani ve-
T^n, kiertämään tulisesti ja voimak-lia^
sti. Heidän vatsansa ja housunsa
kastuivat ja lopulta valui vesi jalkoja^
pitkin saappaisiinkm, mutta tämä
ammatti oli nyt kerta kaikkiaan
.sellaista, ettei kaistumista voinut
.väJ,ttää. He eivät edes ajatelleet sitä
hetkeäkään. Nyt ei ollut aikaa aj^
telia muuta kuin saalista, noita pie-niäy
hopeasuomuisia kaloja, jotka voi;
mattomina pyristelivät heidän- jäbiä-saan.
Nuori mies unohti kaiken, m\-
tä oli kokenut kaupungissa, hän u-n,
ohti raka^stettunsakin, joka oli hänet
jättänyt. Viikkokausia hän oli nähnyt
joka hetki edessään samat silnaät,
samat vartalonviivat ja hän oli uskonut,
ettei voinut unohtaa niitä milloinkaan,
mutta nyt ne olivat poissa.
Kalastajan alkukantainen, villi ja
saaliinhimoinen kiihko souti hänen
suonissaan hurjana ja onnelliseksi
tekevänä ja tytön läsnäolo antoi merestä
saadulle voitolle ikäänkuin jonkin
syvemmän tarkoituksen. Hän
tunsi nyt vihdoinkin saapueensa kotiin,
siihen elämäntilaan, johon hänet
oli luotu. Mutta se ei johtunut
synnyinseudusta, ei isästä eikä äidistä,
vaan siitä syvästä sisäisestä tyydytyksestä,
jonka hän tänä hetkenä
koki.
^can maantie on jo saattanut nämä
seudut osittain muun maailman yhteyteen
ja sodan jälkeisenä aikakautena
kulkuyhteyksiä Pohjolaan tullaan
rakentamaan lisää niin, että nämä
kaukaiset mutta ölJ3rstä ja mineraaleista
rikkaat seudut saadaan
muun maailman kanssa läheiseen yhteyteen.
\
i J L ^ _ ^
Tämä kuva on otettu Sisiliassa sinä aikana, jolloin 8 armeija, johon canadalaisetkin kuuluiv
hestyi Cataniaa ja lähetti sinne tykinkuulia.
at, lä-
Object Description
| Rating | |
| Title | Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, August 28, 1943 |
| Language | fi |
| Subject | Finnish Canadians -- Ontario -- Sudbury -- Newspapers |
| Publisher | Vapaus Pub. Co |
| Date | 1943-08-28 |
| Type | application/pdf |
| Format | text |
| Rights | Licenced under section 77(1) of the Copyright Act. For detailed information visit: http://www.connectingcanadians.org/en/content/copyright |
| Identifier | Liekki430828 |
Description
| Title | 1943-08-28-08 |
| OCR text | Sivu 8 LAUANTAINA, ELOKUUN 28 PÄIVÄNÄ 1943 Kirj. T. PEKKANEN ISOVELI oli tullut kotiin eräänä pah-vänä Lehtisen mukana, jonka vuoro oli silloin viedä saaren yhteistä i?alansaalista kaupunkiin. Hän oli ollut poissa monta vuotta ja sillä aikaa hänestä oli tullut täysi mies. Hartiat olivat leveämmät kuin isällä, ja jo seuraavana aamuna voi nähdä tumman vahvan parransängen pjrrki-vän esiin hänen leuastaan. Nuorem- «mat veljet ja sisaret olivat aivaa haltioissaan, kun heillä oli sellainen veli, ja seurasivat häntä kuin varjot alati valmiina täyttämään hänen pie-nimmänkin toivomuksensa. Hänellä oli miltei uusi sininen puku, hyvästä kankaasta tehty, eikä hän tainnut olla aivan tyhjä rahastakaan. Mutta omituisen yaitelias hän oli, ikäänkuin jokin salainen suru olisi kalvanut hänen mieltään. Sen sijaan, että hän olisi mennyt tervehtimään naapureita, niinkuin kaikki odottivat, hän lähtikin vaeltelemaan yksinään rannoille ja kallioille, ja viipyi siellä koko päivän. Illalla äiti tapasi hänet istumassa tuvan portailla ja pysähtyi keskustelemaan hänen kanssaan, —Aiotko jäädä nyt tänne? kysyi ;hän. — Täällä olisi nuorempi mies hyvin tarpeen, etenkin syksyllä, kun aletaan pyytää hailia avomereltä. Isäsi ei ole enää yhtä reipas kuin en- Ben. -Poika vain vilkaisi häneen, mutta ei vastannut mitään. Äiti jatkoi: — Heikkiläkin hukkui viime syksynä. :Lehtinen, joka oli hänen mukanaan, kertoi hänen horjahtaneen yli laidan myrskyssä. Ajoverkoilla -käynti ei ole vanhojen miesten työtä. Poika kohosi seisomaan ja sanoi äitiin katsomatta: — En tiedä vielä, mitä teen. Hän epäröi hetken, näytti siltä kuin hänen sisimmässään oleva tuska olisi pyrkinyt purkautumaan, mutta sitten hän lähtikin kiivaasti rantaan päin. Äiti katsoi hänen jälkeensä ja huokasi; ei tuntunut hyvältä, kun lapset palasivat kotiin tuollaisina. Seuraavana päivänä poika vaeUeli jälleen yksinään pitkin kallioita huolimatta edes pikku veljiä seuraansa. Illalla hän jäi istumaan laiturille ja tuijottamaan merelle, jossa tavallista voimakkaampi länsituuli myllersi. Silmänkantamattomalla aavalla kehittyi korkeita, kuohupäisiä- aaltoja, - jotka vyöryivät kohisten rantaa kohti ja murskaantuivat rannan kivikoissa. Missään ei näkynyt ainoatakaan ihmistä, ei alusta, ei edes taloa. Rannikon ja lähisaarien metsät piirtyivät "raskaan tummanvihreinä taivaan iltahämyyn hukkuvaa sineä vaslen. Tuulen ja aaltojen kohinan synnyttämä ajaton musiikki kohisi ja humisi tasaisenjv, yksitoikkoisena ja päättymättömänä miltei luonnontilassa olevan maiseman yllä. Hän oli syntynyt ja kasvanut täällä, joten tämä kaikki oli hänelle tuttua, mutta hänen rakastettunsa oli pettänyt hänet, ja siksi kaikki näytti hänestä nyt erilaiselta kuin ennen. Meren, metsien ja kallioiden yksitoikkoiset värit, tuulen lakkaamaton kohina ja kaikkialla lepäävä koskemattomuuden ja autiuden tuntu herätti hänessä miltei pelkoa. Se oli liian voimakasta ja mahtavaa, hänen sairaalle sydämelleen, jota suru jäyti. Hän oli paennut Jcotiin. niinkiiin haavoitettu eläin loukkoonsa, mutta koti ei enää ollutkaan täällä. Ainakaan hän ei tuntenut sitä kodikseen. Vanhemmat olivat sopineet keskenään siitä, että isä puhuisi hänen kanssaan. Isän työtoveri, Lehtinen, oli sairastunut, ja he aikoivat pyytää, poikaa hänen tilalleen. Työ voisi tehdä hänelle hyvää, sillä oli olemassa sairauksia, joihin ei mikään oUtit niin mainiota lääkettä kuin työ. Ar-veltuaan oikean hetken tulleen isä sytytti piippunsa ja laskeutui vakain askelin alas rantaan. Hän istahti pojan viereen ja esitti heti asiansa: —-Lehtinen, on sairastunut, sanoi hän. harvakseen, —. ajattelin, että sinä ehkä voisit tulla hänen tilalleen tänä yönä. — Miksei, voinhanminä tulla, vastasi poika välinpitämättömästi. . Isä veti mietteissään muutaman sauhun, ennenkuin jatkoi: — Et taida enää oikein viihtyä täällä? / — En tiedä. — Sinulla on suruja, etkö voisi kertoa niistä minulle! — Ne ovat minun surujani • eikä sinun. — Niin. Enempää ei isä osannut sanoa. On asioita, joista ei voi sanoa sen enempää. Hän kopisti piippunsa tyhjäksi ja nousi. — Sinut saa siis herättää yöllä? kysyi hän vielä. ; —Kyllä minä tulen, lupasi poika edes katsomatta häneen. Isä palasi kotiin ty3rt)rmättömänä itseensä sekä poikaansa. Vuosia sitten, kun pojan oli vallannut kiihkeä levottomuus ja hän oli tahtonut lähteä pois kotoaan, isä ei ollut paljoakaan estellyt, sillä hän tiesi, ettei siihen tautiin ollut lääkettä tällä yksinäisellä saarella, jossa heitä asui vain kaksi perhettä. Nuoret miehet tule-vat jokainen aikanaan sellaisiksi ja löytävät tavallisesti aikanaan myös parannuksen. Mutta hänen poikäp-sa näytti palanneen sairaampana kuin lähtiessään. Istua k30^hötti yksinään laiturilla kuin siipeen ammuttu lintu. Se oli vaarallinen oire. Tuollaisista sieluntiloista voi jäädä ihmiseen merkkejä, jotka kestävät koko hänen elämänsä ajan. Saapuessaan yöllä 1: den tienoissa aittaan, jossa poika nukkui, isä tapasi hänet valveilla ja täysissä pukimissa.- Näytti siltä, ettei hän ollut lainkaan nukkunut. Hänen olemuksessaan oli jotakin niin vakavaa ja tuimaa, ettei isä osannut sanoa sanaakaan. "He sytyttivät kaksi^htyä ja laskeutuivat äänettöminä alas rahtaan. Tuuli oli yöllä tyyntynyt. Meri hohti pimeässä mustana, kiiltäväpintäisena, huokuen viileyttä. Isä pysähtyi hetkeksi laiturille ja katseli ilmaa nuuhkien itään päin, josta auringon oli määrä nousta. Toistaiseksi siellä ei erottanut vielä pienintäkään kajastusta. — Luulen, että kaloja tulee, sanoi hän. — Niin, olihan illalla länsituuli, sanoi poika. He irroittivat moottorin ja kiinnittivät rysien nostossa tarvittavan apu- Veneen sen perään. Samalla hetkellä alkoi metsästä, polulta, joka johti Lehtisen mökille, vilkkua lyhdyn valo. — Tuleekohan Lehtinen sittenkin mukaan, tuumi isä. Poika ei vastanr nut, mutta he jäivät odottelemaan lyhtyä, joka lähestyi hitaasti, kulkien mutkitellen, kivikkoon uurtautimeen polun kaarteita seuraillen, äänettömänä ja aavemaisena pimeän halki. Vasta laiturin päässä tuli lyhdyn kantaja näkyviin. Se ei ollut'Lehtinen itse, vaan hänen täysikasvuinen tyttärensä. — Isä lähetti minut, sanoi tyttö, — Hän arveli, että jos Ville ei voikaan tulla mukaan, niin teidän ei tarvitse lähteä yksinänne. — On tuskin haitaksi, vaikka meitä on kolmekin, vastasi isä. Tyttö hypähti moottoriin, isä nykäisi koneen käyntiin ja vene lähti kumeasti papattaen lipumaan saaren rantaa pitkin. Isä itse ohjasi, sillä hän oli ainoa, joka kykeni pimeässä selviytymään saaren rantaa ympäröivästä karikoista. Nuorimies ja tyttö istuivat vieretysten keskituhdolla, lyhdyt kädessään. Niiden heikossa, lepattavassa valossa nuorukainen näki nyt tytön Icasvot, joUa pään ympäri kiedottu huivi kehysti, jo^ kerta, kun hän katsoi niihin, s>'v'eni niiden pronssinkarvainen hohto, i-käänkuin tyttö olisi punastunut. Sii-hen aikaan, kun hän oli kien^ellyt suuren levottomuuden vallassa näitä samoja rantoja, hän oli tavannut tytön usein, mutta silloin hän ei osannut .vielä punastua. Vasta hetken mietittyään hän muisti, että tytön mmi oli Lempi. Hän yritti saada ai. k a ^ keskustelua, mutta tyttö oli vähäpuheinen tai sitten hän ujosteH. ICeskustelusta ei tullut mitään. "ÄMutta ; häh; oli hyvä työntekijä, paljon parenipi kuin Ville, joka oK jo unohtanut, kuinka rysä on kootta ya veneen, laidalle ja sen sisältö kai-listettava veneeseen. Työtä tehdesr sään he, joutuivat seisomaan koko a- ^ jan. rinnakkaiiij kylki kyljessä kiinni * hoidellessaan yhdessä rysän toista laitaa, isän huolehtiessa yksinään toisesta. Kaloja oli paljon, haili oli OIT lut tänä yönä erikoisen varoraato^ uidessaan rysiin suurina prvina. He lämpenivät ja innostuivat, miltei kiihkoutuivat lappaessaan veneeseen Jcorillisen korillisen jälkeen hopean- Jiohtoista, henkihieverissä sätkytte-levää saalista. Raitis, vahva yöilma valui rintaan- kuin viinni ja pani ve- T^n, kiertämään tulisesti ja voimak-lia^ sti. Heidän vatsansa ja housunsa kastuivat ja lopulta valui vesi jalkoja^ pitkin saappaisiinkm, mutta tämä ammatti oli nyt kerta kaikkiaan .sellaista, ettei kaistumista voinut .väJ,ttää. He eivät edes ajatelleet sitä hetkeäkään. Nyt ei ollut aikaa aj^ telia muuta kuin saalista, noita pie-niäy hopeasuomuisia kaloja, jotka voi; mattomina pyristelivät heidän- jäbiä-saan. Nuori mies unohti kaiken, m\- tä oli kokenut kaupungissa, hän u-n, ohti raka^stettunsakin, joka oli hänet jättänyt. Viikkokausia hän oli nähnyt joka hetki edessään samat silnaät, samat vartalonviivat ja hän oli uskonut, ettei voinut unohtaa niitä milloinkaan, mutta nyt ne olivat poissa. Kalastajan alkukantainen, villi ja saaliinhimoinen kiihko souti hänen suonissaan hurjana ja onnelliseksi tekevänä ja tytön läsnäolo antoi merestä saadulle voitolle ikäänkuin jonkin syvemmän tarkoituksen. Hän tunsi nyt vihdoinkin saapueensa kotiin, siihen elämäntilaan, johon hänet oli luotu. Mutta se ei johtunut synnyinseudusta, ei isästä eikä äidistä, vaan siitä syvästä sisäisestä tyydytyksestä, jonka hän tänä hetkenä koki. ^can maantie on jo saattanut nämä seudut osittain muun maailman yhteyteen ja sodan jälkeisenä aikakautena kulkuyhteyksiä Pohjolaan tullaan rakentamaan lisää niin, että nämä kaukaiset mutta ölJ3rstä ja mineraaleista rikkaat seudut saadaan muun maailman kanssa läheiseen yhteyteen. \ i J L ^ _ ^ Tämä kuva on otettu Sisiliassa sinä aikana, jolloin 8 armeija, johon canadalaisetkin kuuluiv hestyi Cataniaa ja lähetti sinne tykinkuulia. at, lä- |
Tags
Comments
Post a Comment for 1943-08-28-08
