1936-05-16-01 |
Previous | 1 of 8 | Next |
|
small (250x250 max)
medium (500x500 max)
Large
Extra Large
large ( > 500x500)
Full Resolution
|
This page
All
|
AAMUAURINKO heittää ensimmäiset
säteensä läpi usvaisen luonnon.
Myrsky ulvoo ja Pohjanmeren
vihaiset aallot syleilevät Hollannin
kalarikasta rannikkoa. Kuolemaa uhmaten
loittanevat kalastajat ulapalle
koettamaan onneaan. Taistelu elämästä
ärjyvää merta vastaan on ankaraa.
Monet urhokkaat merenkävijät
on Pohjanmeri niellyt vihreään
syleilyynsä, tuntenaatta sääliä.
Mutta sittenkin on meri kalastajan
ystävä, yhtä hyvin kuin vihollinenkin.
Rannikolla tähyää vanhukset, naiset
ja lapset, vihureita vastaan taistelevia
kalleimpiaan, siksi kunnes he
ovat edenneet silmänkantomatkan
ylettyviltä.
Mitä tuo tämä päivä tullessaan?
— Vierähtääkö katkerat k5ryneleet
silmistä omaisten tuhoutuessa tai —
sykähtääkö sydämet ilosta onnistuneen
retken päätyttyä?
Yksin— mietteisiinsä vaipiiA^^^
istuu rannan kivellä nuorukainen,
vielä melkein lapsi. Ajatukset askartelevat
nuorissa aivoissa: — Miten
olisi mahdollista kaiken tämän todellisuuden
kuvaaminen? Voismkohan
ehkä piirtää jtaikka maalata kalastajani
ja heidän-perheidensä elämän
kohtia paperille tai kankaalle? Piirroksia
synt)^ hietikolle kevyen käden
toimiessa.
On kulunut vuosia äskeisestä.
Nuoren taiteilijan pensseli tekee taidokkaita
liikkeitä. Vielä muutama
sivellys ja taas on yksi taulu valmiina.
Ihastuttavaa! Onnistuin — ehkä.
Uusi taulu kuvaa: Nuori nainen
odottaa pikku palleroisen kanssa puolisoaan
palaavaksi kalastusmatkalta,
istuen rantakivellä. Taulu on yksi
parhaimpia teoksia. Onnistuneen
maalauksen johdosta lähtee vilpitön
tunnustus kalastajarahvaan sydämistä
ja huulilta. Vähäosaisten ja halveksittujen
ylistys luo uutta intoa ja
taitoa. Kuolemattomat kuvaukset kehittyvät
toinen toistaan paremmiksi.
Kalastaja-taidemaalarin taulut ovat
ja kuvaavat elämää elävästi ja yksinkertaisesti
juurta jaksain, mutta
yksinkertaisuudesta huolimatta ne
on suuripiirteisiä ja elämän todellisuutta
täynnä — täynnä sisältöä ja
tunnetta. Koko rannikko kaikkeuk-sineen
on ilmielävänä hänen maalauksissaan.
Mutta suuri maailma on
kylmä köyhän kauniille ja jalolle.
Köyhän taiteilijan elämän taival
on pitkä ja särmikäs. 90 v., puutteen
ja pilkan vuoden, kuluttua vapauttaa
kuolema viimein suuren sielun
rakkaasta työstään — ikuiseen
lepoon.
Vuodet ovat vierineet. Muistomerkki
kohotettiin taiteen ja kansojen
historiaan. Maailman palkka,
porvarillisen järjestelmän antama
palkka, "jälkeen kuoleman".
Miten julmaa. ^Miten kirotun halveksittua,
Vallassa oleva järjestelmä
polkee taiteen hautaan ja sitten, vasta
sitten palkkio. Suurelle, tuntehik-kaalle
köyhälistötaiteilijalle annetaan
tunnus puhtaasta ja väärentämättömästä
työstään, ei hänen — ei sittenkään
hänen edukseen — vaan järjestelmän,
porvarillisen järjestelmän
eduksi. "Muistopatsas", mykkä ki-vimöhkäle.
o ® e
Kirj. M, L,
Himo, — oletko todella
vain pahuuden peto,
vai leikitkö leikkiä oin
kuin kesäinen keto?
Hitno, — miksi kiehtovin,
säihkyvin silmin ain'
hiivit luokse kuin
tulista tultasi kasvattain?
Himo, — sykkiikö suonissasi
verta, vai valta,
koska punaiset arvet loistaa
esiin kaikkialta?
Himo, — sinä tunteitten
tulisien ratsumies —
^ientääkö raivo sun askeleissas, -
kuka ties?
Himo, jätätkö koskaan hehkua
hiilloksen tukkaan,
vai puhaltaako tuiminkin
tuulenhenki hukkaan?
Himo, — sittenkin uikon:
olet-polttava tuli vaint
^^nun tiellesi mtyvi
sieluja — kasottfuni
Himo, — sinun ystävistäsi tulee
arimmat vihottisesi,
^^^n^vihoUisesi tuntevat
juoniset tekosi?
piENESTÄ tyttösestä asti on HUda
* ollut mununonsa luona. Mummo
oli hakenut hänet hoidettavakseen,
kun näki, että t3rttärensä köyhään
perheeseen ilmest}^ joka vuosi Uusi
ihmistaimi. Onhan pois syömästä
kotoa, tuumaili mummo.
Kovin olivatkm kiintyneet toisiinsa
mummo ja Hilda. Olihan tyttö
suurena ilona mummon yksinäisessä
kodissa. Mummon omat lapset olivat
jo kaikki menneet maailmalle.
Hildalla ei ollut nyt mitään hätää.
Sai käydä koulua ja mummo puki hänet
lämpimästi talven kylmiä ilmoja
vastaan...
Näin vierähtelivät vuodet, Hildasta
on kehittynyt viehättävä neitonen.
Kaikkien tyttötovereidensa ympäröimänä
pn Hilda keskipisteenä
tanssiaisissa ja muuallakin. Kyllä
pojatkin ovat huomanneet tuon naureskelevan
tyttösen. Kilvan he pyrkivät
lähentelemään häntä, mutta
tyttö ! e n ^ aina pois kun perhonen,
juuri kun luulee hänet kiinni saaneensa.
Hän näyttää saavuttamattomalta.
Palasi sitten kotipaikkakuimalleen
Hildan koulutoveri Hermanni.
Tansseissa he tapasivat toisensa
monen vuoden kuluttua.
"Sinä, Hilda! En ollut tuntea sinua
enää, niin olet muuttunut", puheli
Hermanni.
"Muuttunut olet sinäkin... En
minäkään meinannut tuntea, kun tulit
tanssiin pyytämään.. Mutta missä
olet ollut, kun ei sinua ole näkynyt
sitten kouluvuosien?" kysyi H i l -
"Olen kierrellyt ymi»ri. Nyt viimeksi
olen merillä oUut... Mutta
nythän on viimeinen tanssi. Enkö
saisi viedä sinua kotia...?"
Yhdessä he sitten kävelivät metsäistä
tietä pitkin, muistellen ja keskustellen
koulun kä3mnin aikaisista
tapahtumista.
"Sinä jumitit minua ja vedit letistäni,
kun istuin edessäsi", muisteli
tyttö.
"Ja sinä kantelit opettajalle ja minä
jouduin nurkkaan seisomaan",
nauroi poika.
"Kyllähä sinä olit paha silloin..."
ja tyttö katsoi veitikka silmässä poikaan.
"Taisimpa olla — mutta en ole
enään... Sinusta onkin tullut niin
hurjan nätti tyttö, että olen jo rakastunut
sinuun kuin suutari pikilap-puun",
kiusoitteli Hermanni.
" E i , kyllä minä jo menenkin sisälle,
kun sinä tuommoisia alat puhelemaan
. . . Hyvästi Hermanni! ja sa-riiassa
t)rttö jo juoksi rappusia ylös
kotiaan.
Tähän tapaan toisiaan kiusoitellen
he sitten kulkivat yhdessä koko syk-
S3m, aivan talveen asti.
"Niin olemme... Kyllähän emäntä
muistaa. Olemmehan joskus ennenkin
olleet täällä."
"Kyllä muistan, k y l l ä . . . " Nyt alkoi
mummon puhetuuli. Hän kjrseli
kaikenlaisia tapahtumia. Mitenkä
hänen tyttönsä voi, joka on siellä päin
naimisissa, sekä paljon muuta.
Hilda kuunteli mummon ja miesten
puhelua sivusta. Miesten joukossa
oli yksi, jonka hänkin tunsi.
Mies oli kerran ollut useita päiviä
heillä. HUda oli silloin vielä oUut
keskenkasvuinen tyttöpahanen. Jonkun
aikaa kuunneltuaan hän nousi ja
(Jatkoa 3:11a sivulla)
o • © ©
Kirj. M.
Tuska, — olet ystävä ainoa, {
parhain,
jolle solatkin uskoa saa!
Oht ystävä nuorten ja vanham,
sua koskaan ei voi unohtaa/
Oli talvinen sunnuntai-iltapäivä.
Mummo ja Hilda istuivat tuvassa,
kumpikin lukien. Hiljaisen rauhallisuuden
häiritsee ulkoa kuuluva kulkusten
kilinä . . . "Ketähän sieltä tulee",
virkahtaa mummo.
"En tiedä, mutta siellä näkyy olevan
useita hevosia", vastaa Hilda,
katsottuaan uutimien raosta ulos.
Hetkisen kuluttua tuli sisälle useita
miehiä, py)rtäen saada yösijaa.
"Eiköhän tähän sovita kun sovitellaan.
Parempi on olla seinien sisällä
kuin ulkona... Niin, tehän olettddn
kaikki P:kosken pitäjästä", jutusti
mummo.
Tuska, — sua koskaan
ei kutsuta luokse,
sä saavut ain- aikanasi
Ei vastaasi kenkään juokse,
vaik* jokainen on tuttavaa.
i'
i.
Tuska, — sinun eteesi ^
nöyrinä käymme,
kädet nostoin taivasta päin.
Alas maahan käy polvi ja päämme,
kyynel silmissä kimmeltäen.
Tuska,^sutte avautuu
sielujen salmet,
kyynelvirratkin kirpoaa.
SuUe näytämme vanhatkin arvet,
ne säy^Hn voit virvoittaa.
-3
?'''|'
m
im
1
m
mi
'M
'M m
'Jk
'M
Object Description
| Rating | |
| Title | Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, May 16, 1936 |
| Language | fi |
| Subject | Finnish Canadians -- Ontario -- Sudbury -- Newspapers |
| Publisher | Vapaus Pub. Co |
| Date | 1936-05-16 |
| Type | text |
| Format | application/pdf |
| Rights | Licenced under section 77(1) of the Copyright Act. For detailed information visit: http://www.connectingcanadians.org/en/content/copyright |
| Identifier | Liekki360516 |
Description
| Title | 1936-05-16-01 |
| Rights | Licenced under section 77(1) of the Copyright Act. For detailed information visit: http://www.connectingcanadians.org/en/content/copyright |
| OCR text | AAMUAURINKO heittää ensimmäiset säteensä läpi usvaisen luonnon. Myrsky ulvoo ja Pohjanmeren vihaiset aallot syleilevät Hollannin kalarikasta rannikkoa. Kuolemaa uhmaten loittanevat kalastajat ulapalle koettamaan onneaan. Taistelu elämästä ärjyvää merta vastaan on ankaraa. Monet urhokkaat merenkävijät on Pohjanmeri niellyt vihreään syleilyynsä, tuntenaatta sääliä. Mutta sittenkin on meri kalastajan ystävä, yhtä hyvin kuin vihollinenkin. Rannikolla tähyää vanhukset, naiset ja lapset, vihureita vastaan taistelevia kalleimpiaan, siksi kunnes he ovat edenneet silmänkantomatkan ylettyviltä. Mitä tuo tämä päivä tullessaan? — Vierähtääkö katkerat k5ryneleet silmistä omaisten tuhoutuessa tai — sykähtääkö sydämet ilosta onnistuneen retken päätyttyä? Yksin— mietteisiinsä vaipiiA^^^ istuu rannan kivellä nuorukainen, vielä melkein lapsi. Ajatukset askartelevat nuorissa aivoissa: — Miten olisi mahdollista kaiken tämän todellisuuden kuvaaminen? Voismkohan ehkä piirtää jtaikka maalata kalastajani ja heidän-perheidensä elämän kohtia paperille tai kankaalle? Piirroksia synt)^ hietikolle kevyen käden toimiessa. On kulunut vuosia äskeisestä. Nuoren taiteilijan pensseli tekee taidokkaita liikkeitä. Vielä muutama sivellys ja taas on yksi taulu valmiina. Ihastuttavaa! Onnistuin — ehkä. Uusi taulu kuvaa: Nuori nainen odottaa pikku palleroisen kanssa puolisoaan palaavaksi kalastusmatkalta, istuen rantakivellä. Taulu on yksi parhaimpia teoksia. Onnistuneen maalauksen johdosta lähtee vilpitön tunnustus kalastajarahvaan sydämistä ja huulilta. Vähäosaisten ja halveksittujen ylistys luo uutta intoa ja taitoa. Kuolemattomat kuvaukset kehittyvät toinen toistaan paremmiksi. Kalastaja-taidemaalarin taulut ovat ja kuvaavat elämää elävästi ja yksinkertaisesti juurta jaksain, mutta yksinkertaisuudesta huolimatta ne on suuripiirteisiä ja elämän todellisuutta täynnä — täynnä sisältöä ja tunnetta. Koko rannikko kaikkeuk-sineen on ilmielävänä hänen maalauksissaan. Mutta suuri maailma on kylmä köyhän kauniille ja jalolle. Köyhän taiteilijan elämän taival on pitkä ja särmikäs. 90 v., puutteen ja pilkan vuoden, kuluttua vapauttaa kuolema viimein suuren sielun rakkaasta työstään — ikuiseen lepoon. Vuodet ovat vierineet. Muistomerkki kohotettiin taiteen ja kansojen historiaan. Maailman palkka, porvarillisen järjestelmän antama palkka, "jälkeen kuoleman". Miten julmaa. ^Miten kirotun halveksittua, Vallassa oleva järjestelmä polkee taiteen hautaan ja sitten, vasta sitten palkkio. Suurelle, tuntehik-kaalle köyhälistötaiteilijalle annetaan tunnus puhtaasta ja väärentämättömästä työstään, ei hänen — ei sittenkään hänen edukseen — vaan järjestelmän, porvarillisen järjestelmän eduksi. "Muistopatsas", mykkä ki-vimöhkäle. o ® e Kirj. M, L, Himo, — oletko todella vain pahuuden peto, vai leikitkö leikkiä oin kuin kesäinen keto? Hitno, — miksi kiehtovin, säihkyvin silmin ain' hiivit luokse kuin tulista tultasi kasvattain? Himo, — sykkiikö suonissasi verta, vai valta, koska punaiset arvet loistaa esiin kaikkialta? Himo, — sinä tunteitten tulisien ratsumies — ^ientääkö raivo sun askeleissas, - kuka ties? Himo, jätätkö koskaan hehkua hiilloksen tukkaan, vai puhaltaako tuiminkin tuulenhenki hukkaan? Himo, — sittenkin uikon: olet-polttava tuli vaint ^^nun tiellesi mtyvi sieluja — kasottfuni Himo, — sinun ystävistäsi tulee arimmat vihottisesi, ^^^n^vihoUisesi tuntevat juoniset tekosi? piENESTÄ tyttösestä asti on HUda * ollut mununonsa luona. Mummo oli hakenut hänet hoidettavakseen, kun näki, että t3rttärensä köyhään perheeseen ilmest}^ joka vuosi Uusi ihmistaimi. Onhan pois syömästä kotoa, tuumaili mummo. Kovin olivatkm kiintyneet toisiinsa mummo ja Hilda. Olihan tyttö suurena ilona mummon yksinäisessä kodissa. Mummon omat lapset olivat jo kaikki menneet maailmalle. Hildalla ei ollut nyt mitään hätää. Sai käydä koulua ja mummo puki hänet lämpimästi talven kylmiä ilmoja vastaan... Näin vierähtelivät vuodet, Hildasta on kehittynyt viehättävä neitonen. Kaikkien tyttötovereidensa ympäröimänä pn Hilda keskipisteenä tanssiaisissa ja muuallakin. Kyllä pojatkin ovat huomanneet tuon naureskelevan tyttösen. Kilvan he pyrkivät lähentelemään häntä, mutta tyttö ! e n ^ aina pois kun perhonen, juuri kun luulee hänet kiinni saaneensa. Hän näyttää saavuttamattomalta. Palasi sitten kotipaikkakuimalleen Hildan koulutoveri Hermanni. Tansseissa he tapasivat toisensa monen vuoden kuluttua. "Sinä, Hilda! En ollut tuntea sinua enää, niin olet muuttunut", puheli Hermanni. "Muuttunut olet sinäkin... En minäkään meinannut tuntea, kun tulit tanssiin pyytämään.. Mutta missä olet ollut, kun ei sinua ole näkynyt sitten kouluvuosien?" kysyi H i l - "Olen kierrellyt ymi»ri. Nyt viimeksi olen merillä oUut... Mutta nythän on viimeinen tanssi. Enkö saisi viedä sinua kotia...?" Yhdessä he sitten kävelivät metsäistä tietä pitkin, muistellen ja keskustellen koulun kä3mnin aikaisista tapahtumista. "Sinä jumitit minua ja vedit letistäni, kun istuin edessäsi", muisteli tyttö. "Ja sinä kantelit opettajalle ja minä jouduin nurkkaan seisomaan", nauroi poika. "Kyllähä sinä olit paha silloin..." ja tyttö katsoi veitikka silmässä poikaan. "Taisimpa olla — mutta en ole enään... Sinusta onkin tullut niin hurjan nätti tyttö, että olen jo rakastunut sinuun kuin suutari pikilap-puun", kiusoitteli Hermanni. " E i , kyllä minä jo menenkin sisälle, kun sinä tuommoisia alat puhelemaan . . . Hyvästi Hermanni! ja sa-riiassa t)rttö jo juoksi rappusia ylös kotiaan. Tähän tapaan toisiaan kiusoitellen he sitten kulkivat yhdessä koko syk- S3m, aivan talveen asti. "Niin olemme... Kyllähän emäntä muistaa. Olemmehan joskus ennenkin olleet täällä." "Kyllä muistan, k y l l ä . . . " Nyt alkoi mummon puhetuuli. Hän kjrseli kaikenlaisia tapahtumia. Mitenkä hänen tyttönsä voi, joka on siellä päin naimisissa, sekä paljon muuta. Hilda kuunteli mummon ja miesten puhelua sivusta. Miesten joukossa oli yksi, jonka hänkin tunsi. Mies oli kerran ollut useita päiviä heillä. HUda oli silloin vielä oUut keskenkasvuinen tyttöpahanen. Jonkun aikaa kuunneltuaan hän nousi ja (Jatkoa 3:11a sivulla) o • © © Kirj. M. Tuska, — olet ystävä ainoa, { parhain, jolle solatkin uskoa saa! Oht ystävä nuorten ja vanham, sua koskaan ei voi unohtaa/ Oli talvinen sunnuntai-iltapäivä. Mummo ja Hilda istuivat tuvassa, kumpikin lukien. Hiljaisen rauhallisuuden häiritsee ulkoa kuuluva kulkusten kilinä . . . "Ketähän sieltä tulee", virkahtaa mummo. "En tiedä, mutta siellä näkyy olevan useita hevosia", vastaa Hilda, katsottuaan uutimien raosta ulos. Hetkisen kuluttua tuli sisälle useita miehiä, py)rtäen saada yösijaa. "Eiköhän tähän sovita kun sovitellaan. Parempi on olla seinien sisällä kuin ulkona... Niin, tehän olettddn kaikki P:kosken pitäjästä", jutusti mummo. Tuska, — sua koskaan ei kutsuta luokse, sä saavut ain- aikanasi Ei vastaasi kenkään juokse, vaik* jokainen on tuttavaa. i' i. Tuska, — sinun eteesi ^ nöyrinä käymme, kädet nostoin taivasta päin. Alas maahan käy polvi ja päämme, kyynel silmissä kimmeltäen. Tuska,^sutte avautuu sielujen salmet, kyynelvirratkin kirpoaa. SuUe näytämme vanhatkin arvet, ne säy^Hn voit virvoittaa. -3 ?'''|' m im 1 m mi 'M 'M m 'Jk 'M |
Tags
Comments
Post a Comment for 1936-05-16-01
