Vapaus, June 9, 1925

              Tiistsiiia, kesik. 9 p« — Tees., Iime 0tti, 1§25
I f n f
Vapauden asiamiesten, ilmottajien ja' niiden osastojen jotka
ovat Vapauden liikkeelle velass^Eekä kaikkien asiakkaiden on
katsottava että tilivelst tulevar tämän' kuukauden ajalla Buori-fftniksi,
sillä puolivuosi tilipäätös tehdään tk. lopussa ja siksi
pitää vebt oUa maksettuna. . . V
Tehkää suoritukset mahdollisimman aiknsin ja viimeistään
niin että rahat ehtivät Vapauden konttoriin ennen kuukauden
loppua.
Muistakaa että autatte Vaiauden liikkeen heftkilökuptaa ja
öten omaa liikettänne, jos lähetätte-suorituksen niin ettei dtä
tarvitse personallisilla kirjeillä karhuta.
Toverillisesti
VAPAUDEN KIRJAKAUPPA
Box 69, SUDBURY, ONT.
uoieeifl
Kurssi
Dollarista
LÄHETYSKULUTi
40e lähetyksistä alle $80.00,
60« lähetyksistä |80-T-f59.99
asti, 75c lähetyksisät $60.00
-$99.99 ja $1.00 kaikilta
$100.00 taikka sitä suurem-nilta
lähetyksiltä. SähkSsano-malähetyksille
on kulot f?.50.
Torontossa ottaa rahaväli-tyksiä
vastaan A. Hautamäki,
Ö57" BroBdview Ave.
Sndburyssa ja jTmpäHstollä
asuvat voivat käydä Vapauden
konttorissa tiedustamassa eri­koiskurssia.
LaiTapiletteji myydSSo.
Tiednitakaa pilottiaoloito.
Box 69. SudborjT, Ont i
SS»-
Muistosanoja jhinisteri
Thorssonista
Viime toukok. «5 pnä kuoli Rudt-rin
80s.-dem. finanssiministeri F.' Vf.
Thorsson matsasyöpään. iKodcetel-lessaan-
tämän suutarinsällista ko­honneen
poliittisen merkkimiehen
«lämäntyötä, lausuu "Pplitiken",
«ttei hänellä ollut äskettäin kuol­leen
Brantingin poliittisia lahjoja,
T&an että hänellä sen sijaan oli ta­vaton
työkyky, vaikkakin hän käyt­ti
sita viime vuosinaan kapitalismin
hyväksi sen sijaan, että olisi omalta
osaltaan auttanut työväenluokkaa
voittoon. Thorsson uskoi "yhteis­kunnan
siisäänkasvamiseen", mutta
hänelle iayi samoin kuin- monille
muille saman evankeliumin opetus­lapsille.
Porvarillinen yhteidninta
nieli hänet ja hänestä tuli yksi sen
hijimmista tukipylväistä. On kat­keraa
hälfen paariensa nojalla, to­deta
tätä hänestä, joka poliittisen
«iintymisen alussa kävi kiihkeätä
kamppailua kapitalistisen yhteiskun­nan
säilyttäjiä ja näiden iiännän-huippuja
vastaani. Oh jnahdollista,
että Thorson uskoi, että hänen puo-
Jneensa sai yliotteen näistä, yaildca
ylilookat itse asiassa saivat kaiken
iyödyn hänenkin toiminnastaan vii­me
vuosina. .
Finanssiministerinä eri 803.-dem.
li^taksissa sai , Thorsson erittäin
hmn nimen — porvarillisissa pii­kissä.
Sen sijaan, että hänet nilo*
nntensa ^ proletaarisen iniion aika­na
otettiin vastaan vihellyskonser-tuli
hänestä elämänsä loppu­puolella
kapitaalin pelastaja, ja vi-
«Uyskonsertit muuttuivat ylistys-
Jralaiksi. Sanalla sanoen lopetti
^ proletariaatin ja sosialismin
«taistelija kapitaUstisen' talouden
Pajana ja puolustajana.
_Kun työnantajat sodan kultaisten
ihojen jälkeen koettivat painaa
palkkoja, ja työläiset vastusti-tätä,
astui Thorsson väliin —
elellisten hyväksL Hän teki pilk-taistelevista
työläisistä, kuinka
J a "eivät ymmärtäneet, kuinka
^nan heillä oli tolMnia taloudelli-f
' ° ' ^ t a " . • Hän valisti heitä
laskemisen välttömättö-o^
dellä, jotta kapitalismi voisi
yt ''än kävi itse edellä hy-
IhT *^""^^^lä finanssiministerinä
|onotaattavasti painamalla alas alem-r°
^al«onpalvelijain palkkoja,
tnnt" Thorsson olisi
1,^. verottamalla kapitaalin
pna voittoja täyttääkseen hmren-
Lrn, ''^'^"^assan, ajoi hän Epi
S!«^'^^«tun kahvitullin.-joka
«"si kädessä koski työtäte-iS"
teki valtion en-r^
enemmän riippuvaksi väkijno-j^
tMoista, täten lisäten juomapa-
Mutta ei tässä kylliksL Sa-aikaan
kun Thorssoh kulki
g^jen painatoisliOtkeen etohe-rg^
Ja sälytti työtätekeväin 5an-f
^ a k s i yhä raskaampia veroja.
ajoi hän läpi 100 miljoonan kruu
nun köyljäinavun vararikkoon jou­tuneille
pankeille.
Thorssonin, tämänlaatuisiin suur-tekoihin
voidaan myös lukea viimei­sin
valtion ja jBrängesbergin kaivos­yhtiön
välillä tehty sopimus, mikä
sopimus takaa yhtiölle lisävoittoa,
mutta merkitsee työläisiUe ja kai­vosyhtiöistä
riippuville seuduille va­hinkoa,
samalla kun valtiollakin on
sopimuksen johdosta odotettavana
voittamattomia vaikeuksia.
Kun porVarisluokka nyt seisoo
surren hänen paariensa ääressä, to-
-distaa tämä hänen kykyään politi-koitsijana,
mutta heikkouttaan työ-väenjohtfgana.
I
Kuinka Chaplinista tuli
Chaplin
Muutamia aikoja sitten kerrot­tiin,
että Charlie Chaplin oli haas­tanut
oikeuteen erään toisen ame-rikalaisen
lilmitähden sen johdosta,
että tämä (oli alkanut matkia Chap­linia.
Matkija, Charles Armadar,
oli ruvennut valkoisella kankaalla
käyttämään Chaplinin pitkiä ja
linttaisia kenkiä, hänen avaria hou-stijaan
ja kuulua hattuaan, minkä
lisäksi hän oli vielä jäljitellyt Chap­linin
käyntiäkin. Emme tiedä, jo­ko
juttu on päättsmyt ja jos on,
niin miten. Mutta kun lukijalla,
joka'varmaankin on nähnyt valkoi<
sella kankaan kuuluisimman humo­ristin
moneen eri kertaan, lienee
mielenkiintoista, miten Chaplin sai
ajatuksen klassilliseksi ..käyneeseen
pukuunsa, kerromme siitä seuraa­vassa:
'Palaamme häiden Lontoon aikaan­sa,
jolloin hän ei vielä ollut filmi-näyttelijä.
Chaplin asui niihin ai­koihin
East. Endissä, Lontoon kuu­luisassa
köyhäin kaupunginosassa,
josta, kutön, lukija tietänee, Jack
London on kirjoittanut järkyttävän
kuvauksen. Joka päivä kohtasi
Chaplin palatessaan työstä täällä
vanhan ukon, joka hankki niukan
leipänsä siten, että parin pennyn
rahasta syötti ajurien hevosia sillä
aikaa, kun nämä kävivät jossain
!oIuttuvass^ sammuttamassa jano-aan.
Tämä traagrillinen ukko, jonka
Chaplin joka päivä näki, syöpyi te­rävästi
hänen alatajuntaansa, kun­nes
hän eräänä päivänä näytteli^
jaksi' tultuaan tahtoi luoda itsel­leen
erikoistyypin, joka samalla ker­taa
luonnehtisi koomillista ja su
rullista. Silloin t\ili hänen mieleen­sä
tämä vanha, köyhä ukko.
Mutta ensin pikkuisen Chaplinin
teatterikehityksestä. Ensimä^sen
kerran oli Chaplin näjrttämöUä yh­dentoista
vuotiaana pojanviik^rina.
Hänen isänsä oli koomikko, samoin
vanhempi veli Sidney. Oli siis luon­nollista,
että pikku Charliesta käy­tettiin
näyttämöllä, milloin tarvit­tiin
pientä poikaa. Siitä ei hänelle
tullut kuitenkaan mitään 'menestys­tä,
Päinvas^in, teatterijohtaja va-
Utteli,, että poika oli Tiii^an itse­päinen,
*^
Siitä teatterista sai hän'pian pot-kut,
mutta vanhempi veli sai häiiet
uitetuksi toiseen, jbssa Chaplin sai
esiintyä kappaleessa Sheyloc Holmes,
luultavasti poikaviikarin osassa. Ai­ka'
kului, mutta edelleen kehittymi­sestä
ei tahtonut tulla mitään nuo­ren
miehen ponnistuksista huolimat­ta.
Ajat olivat luonot "Chaplinin
oli antauduttava erään kieriävän
pantomiimiteatteriseumeen pahre^
lukseen. Täällä hänestä' vähitellen
tuli tärkeä henkilö, johtajan oikea
käsi. Hän sai jo näytellä, milloin
johtaja oli sairas, pääosissakin. Täs­sä
kiertävässä teatterissa Chaplin
jo ensi kerran käytti leveitä housu­jaan
ia lähtässä olevia kenldään.
'Hän oH silloin seitsemäntoista vuo­tias
i a näytteli viisikymmentäviisi-vuotiasta!
Senmeclla oli nimeä. -Sillä oli
Amerikassakin edustajansa, Alfred
R^ves, Chaplinin nykyinen asiain­hoitaja.
Tämä näki Englannin käyn-nilläiän
Chaplinin, mielistyi hänen
näyttelemiseensä ja vei nuoren mier
heO muassaan Ainerikaan. Täällä
sai Chaplin ^onta suurtakin osaa
n^rtcltäväkseen ja palkkaa viisi­kymmentä-
/ dollaria- viikossa, mikä
toinen regissööri, Joseph M. Schenk.
Tämä innostuu häneen ja kiinnit­tää
nuoren miehen Max Sennetin
huomioon. Ja dtä tietä kohtalo
kuljettaa hänet Califomisan, jossa
hänestä tulee Chaplin, todellinen
filmin Chaplin.
Chaplin oli puhenäyttämön koo­mikkona
ja -psntomimiteatterissa
omaksunut jo moniaita niitä piir­teitä,
jotka myöhemmin tekivät hä­nestä
niin kuuluisan. Mutta vasta
ensi kertaa yriteDessään filmikame­ran
edessä kehitti hän liikuttavan
komiikkansa. Chaplin teki tyypis­tään
,niin synäpaat^isen kuin mah­dollista.
Chaplin ei ole raa*an nau­rettava
eikä niin mahdottoman lii­oitteleva
kuin, monet filmin humo­ristit.
Hän oli nuorempana oikeas­taan
palanut — niin kuin kai jo­kainen
näyttelijänuorukainen —
suuriin traagiUisiin tehtäviin. Niitä
hän ei kuitenkaan saanut ja leipä
pakoitti hänet kevyemmille aloille,
josta sitten tulikin — ihmeellistä —
hänen menestyksensä, Bfutta tämä
vakavampain näyttelyluomusten kai­puu
jätti kuitenkin leimansa hä­neen,
niin, se suorastaan teki tai­teen.
Chaplinilla ei ilmeisestikään
ollut halua vain naurattaa yleisöä.
Hän tahtoi samalla myöskin ruu-
' miillistuttaa kaiken sen liikuttavuu­den,
; mikä ilmenee suurkaupungin
tienoheen viskatun, ennen parem­pia
päiviä nähneen ihmisen ole­muksessa.
Ja Chaplin onnistui sii­nä.
Jottk hänen suojattinsa saisi säi­lyttää
heijastuksen entisestä hie­noudestaan,
pitää hän vielä hienoa
keppiä. Takki, kaulus ja huolimat­toman
hienosti solmittu kaulahuivi
ovat muistoja. East Endistä. Siru­nen
hellyyttä vanhaa hevosruokkija-ukkoa
kohtaan piilee siinä, että
Chaplin aina muistaa pitää takkinsa
toisen napin kiinni. Toisen napin
on ukko pudottanut, mutta toinen
on aina huolellisesti pantu kiinni
Gentlemanni, sikäli kilin se vain
on mahdollista! Eräissä filmeissä on
hänellä käsineetkin, kuluneet, rik­kinäiset
tosin, mutta kuitenkin ko­rostaen
esitettävän tyypin elegan-sia,
Chaplinin luonnehtimia tyyppi
kuvaa elämän puolinaisuutta -ia
itsepetosta. Se keliittyy välis­tä
hienoksi ivaksi, koko ihmiskuntaa
kohtaan. '
Monet tuomitsevat Chaplinin fil-minäsrttelijänä,
Muka pelkkää hum­puukia
ja remuiluä. Mutta useim­mat
nauttivat hänen hienosta ko­miikastaan
ja kaikkikin osaavat kyl­lä
nauraa.
Hän tuumi ja tuumi ja kun vih­doin
kaikki vieraat olivat menneet,
kysyi hän ukolta:
— Sanohan nyt suoraan minul­le,
Eielunpaimenellesi, mistä sait
niin paljon rahaa. Et euinkaan si­nä
vaan ole ryöstänyt ja murhan­nut
ketään?
Silloin kertoi ukko hänelle kaik­ki,
kuinka oli löytänyt padan.
Pappi meni kotiinsa, mutta miet­ti
koko matkan keinoa, millä saisi
padan ukolta. Kiiltävät kultarahat
pysyivät hänen mielessään. Lopul­ta
hän keksi neuvon. Hän teurasti
pukkinsa ja nylki sen. Sitten veti
hän nahan päälleen ja antoi papin-muorin
ommella een kiinni.
Kun yö saapui, meni pappi ukon
luo ja naputti ikkunaan.
— Kuka siellä vielä on ulkona?
kysyi ukko raottaen ikkunaa.
Se olen minä, paholainen, an­nahan
minulle nyt aarre takaisin.
Minun tulisi sinua jsääli ja näy­tin
aarretta iSiinä uskossa, että sinä
otat siitä vain osan^ mutta sinä
olit niin ahne, että sieppasit koko
höskän. Sen vuoksi tahdon kaiken
takaisin. • Panelmh. toimeksi tai si­nun
käy huonosti.
Ukko katsoi ulos ikkunasta — ja
aivan oiliein, siellä seisoi paholai­nen
omassa persoonassaan sarvet
päässä. Säikähtyneenä peräytyi uk
ko ikkunasta, etsi aarrepadan ja o-jensi
sen sitten pirulle., "Kyllä se
sittenkin on niin parasta", häri a-jatteli
itsekseen.
Iloisena juoksi pappi kotia, pai­naen
lujasti rakasta pataa. Koto­na
huusi hän papin muorille.
— Tässä minulla nyt vihdoin on
ukon aarteet! Otappas nyt pian
puukko ja ratko pukinnahasta om­peleet!
Papinrouva oti puukon, mutta-he­ti
kun, hän alkoi ratkoa ompelusta,
huusi pappi tuskasta: .
— Älä tee, fee o t t^ kipeätä!
Papinrouva koetti toisesta paikas­ta,
mutta tulA» oli sama; pappi huu­si
tuskasta. Pukinnahka oli kas­vanut
kiinni, pappiin. Koettivatpa
he miten tahansa, pukinnahka istui
kiinni papissa.
Pappi juoksi takaisin ukon luo,
antoi hänelle takaisin padan aar-teineen,
mutta ei sekään auttanut:
piikinnahka pysyi kiinni ja on siinä
vielä tänäänkin.
ISÄ JA POIKA
Kirj. K. V.,
AARRE
Venäläinen kansansatu.
sen iauaii <Chj^»linille oli jo häikäise­vän
^ u i i eomma.
ErSöoä iltana näkee Chaplinin
Oli * kerran ukko ja akka, jotka
olivat oikein köyhiä. Eräänä kau­niina
päivänä kuoli akka', ja ukko
jäi yksikseen, eikä hänellä ollut yh
tään rahaa hautajaisiin. Kukaan
naapuri ei tahtonut hänelle lainata,
kun tiesivät, ettei ukko jaksa kui­tenkaan
maksaa takaisin.
Ukko. meni kuitenkin papin luo ja
pyysi hänen lukea kuolinrukoukset
akalle. Pappi kuunteli, mutta kun
kävi selväksi, että talonpoika oli
niin köyhä, ettei voinut hänelle
maksaa, hän huusi:
— Kuinka sinä uskallat tulla mi­nun
luokseni, vaikkei sinulla ole
rahaa! Laputappas nyt tiehesi!
Eihän ukko voinut muuta kuin
mennä. H|n mietti Ja tuumiskeli,
miten saisi akkansa lopulta hau­taan.
Lopuksi päättivhän mennä
hautuumaalle ja kaivaa itse hauta
ja itse kykynsä |iQ]ukaan haudata
hSnet ilman siejlumessua.
Ja niin meni hän kirkkomaalle
ja alkoi kaivaa. Äkkiä kolahti hä­nen
lapionsa jotain kovaa vasten.
Hän tutki tarkemmm esinet^ ja
huomasi sen' olevan padan, täynnä
kultarahoja.
>- Olipas tämä löytö f pääsi ukol­ta,
nyt voin haudata eukkoni kun­niallisen
kristityn tavoin..
Ja sitten juoksi hän ensin ko­tiinsa,
otti padasta muutamia kul­tarahoja
ja kätki sen hyvin. Sit­ten
meni-hän papin luo.
—-Jokos sinä nyt taas olet tääl­lä!
huusi pappi nähdessään ukon,
kun tämä tuli yli pilian. Minähän
sanoin sinulle, ettet sinä. saa tulla
turhanpäiten häiritsemään minua,
kun et kuitenkaan voi maksaa.
— Älähän nyt polta kieltäsi puu­roon,
kunnianarvoisa isä, nyt mi­nulla
<)n rahaa mnkananL
Pappi näytti vähän epäilevän,
mutta kun häh näki kiiltävän kul­tarahan,
piristyi hän heti, kävi he­ti
ystävälliseksi ja ttipasi pitää ko­mean
sielnmessun .akal^.
Sitten ineni ukko ostamaan hy-vää^
'ruokaa ja viiniä pitääkseen
kunnialliset hautajaispidot.
Hautauksen jälkeen kutspi hän
papin ,ja kaikki naapurit pitoihin.
Ja suuri oli näiden hämmästys, kun
näkivät ja maistoivat ihanuuksia.
Mutta pappi ei saanut rauhaa a-jatelleesaah,
mistä ukko oli saanut
niin paljon rahaa, etta oli niaksa-nvt
hänellekin kokonaisen kultara­han.
Niin paljon ei pappi ollut
vielä keltään sitä ennen eaannt
He työskentelivät yhdessä'•toisten
työläisten kera kaoputf^n kJvilou
hoksella, sillä kadun oikomiseksi
täytyi louhia pois tieltä korkea kal­lion
kieleke. Kolme viikkoa sitten
työi; aloitettiin, ja isän ja pojan
mielet olivat taas käyneet iloisem
miksi kuin ennen töiden alkamista.
Kolmatta kuukautta oli oltu työt­tömänä
ja kotona oli heidän lisäk­seen
viisi suuta, jotka^ joko päivä
tarvitsivat leipää. Ei ollut helppoa
selvijrtyä työttömän ajan ylitse.
Velkaa oli täytynyt tehdä jokaiseen
kauppapuotiin ja vuokra oli jäänj^
maksamatta, .kunnes nekin tiet ai
koivat lopulta olla tukossa. Kuka­pa
kauppias pitkälle olisi luottqa
antanut köyhälle työläisperheellfe ja
vuokran suhteen oli isäntä käynyt
viikko viikolta yhä ankarammaksi.
Häätää oli uhannut, ellei vuokra ala
pian tulla maksetuksi.
Ajat olivat huonot.
Mutta mikäpä siin2 muukaan olisi
ollut neuvona, kuin pysyä paikallaan
ja koettea ikauniilla lupauksilla
tyynnsrttää ahdistavia velkojia, sillä
eihän sitä tyhjin käsin voinut lähtea
muualtakaan työtä etsimään. Ja
tuskinpa siitä olisi hyötyä ollut,
työttömyys vallitsi kaikkialla, suu­remmissa
kaupungeissa vielä painos­tavampana
kuin tämänlaisessa pie
nessä pikkupahaisessa.
Huonot ajat olivat käsissä.
Vihdoin oli kaupunki ryhtynyt
järjlestäniään hätäaputöitä, järjes­tetty
sepelin tekoa teiden korjaa­miseksi,
jä lisäksi ryhdjrtty toteut­tamaan
pitemmän ajan jo päivän-kysymyksenä
ollutta kadun oikaise­mista.
-
Ja täältä olivat löytäneet ' työ­maansa
hekirl, isä ja poika. .
Pientä palkkaa tosin täällä mak­settiin,
viteläpä pienempää kuin ta­vallisissa
oloissa oli tapana, vain
neljä markkaa; tunnilta. Mutta oli­han
sekin parempi kuin jos ei an­saitsisi
sitäkään. Nousihan siinä
isän ja pojan yhteinen viikkopalk-ka
kobneensataankuuteenkynnne-neen
markkaan viikossa ja sillä sai
seitsenhenkinen perhe jokapäiväisen
ravinnon; leipää, silliä ja i>eruno{-
ta. Ja, kun oikein koville otettiin,
riitti siitä muutama kymppi, viikos­sa
vanhan velan kuolettamiseksi.
Sentähden olivat mielet taas iloi­sempia,
eikä yksin perheen huolta­jien,
isän ja pojan, vaan samalla
muidenkin perheen jäsenten. Suu­rimman
belpoit^en tuotti töiden
saanti tietenkin^.'isän ja pojan mie­liin,
lepäsihän heidän tunnoillaan
edesvastuu koko - perheen toimeen­tulosta..
Bbisesti kaikui kilke ktSUcnSla,
moukarien Iskiessä porien paäMn,
| a väHUä k a j i ^ ilmoille rsim ia
vallaton Isulunpätkä, sillä eaman-kista,
helpoitusta kuin isl ja poika
tunsivat toisetkin työläiset. Sama
työttömyyden tuoma ahdistus oli
asunut heidänkin kodeissaan viime
kuukausina ja sama helpoituksen
tunne luonnollisesti oli ollut seu­rauksena
edes huonompipalkkaisten-kin
töiden ifmaantuessa.
Välillä kilke taukosi, työ kallioil­la
pysähtyi ja miehet kömpivät kii-reenvilkkaa
alas vuorelta. Jokin pa­ri
oli silloin" saanut porausreikänsä
ampumakuntoon ja läheisissä ka-dunkulmauksissa
odottivat miehet
pamausta, punaista lippua kädes­sään
varoitusmerkkinä heiluttaen.
— Hei ämmä, mitä sinä tänne
ajat, vaikka näet että ampu tulee.
Seisota koreasti kaakkisi ja kään­ny
ympäri, jos et tahdo tulla nuus­kaksi.
Se oli eräs vanha työmies, joka
äkäisenä huusi maitorattailla ajaval­le
maalaiseukolle, kun tämä miesten
puuhia tuntematta aikoi ajaa ohitse.
'Efukko kiersi pelästyneenä hevo­sensa
ympäri ja pian kuulunut pa­maus
sai vauhkon hevosen ravaa
maan tiehensä tavallista nopeam
min, niin että maitokannut Vattailla
kumisivat, tämä tietysti sai aika^
Iloisen naurun miesten keskuudessa.
— Tulipa ijakanalle kiire.
— Niin mennä huristi hevospar-ka,
että vatsa maata viilsi.
— Aivan oli kuin palava tairtan-kappale
olisi hevosen hännän alle
pistetty, kuten herrat tekivät kraa­tari
Aapelin jä herrojen Eevan he­voselle.
Leikinlaskun jatkuessa palasivat
miehet kalliolle ja toisten ryhtyessä
entiseen työhön «Ikoivat miehet,
joiden, porausreikä vastikään oli
lauennut, purkaa hlrrenpätkiä, ki­veä
ja soraa äskeiseltä lastauspai­kalta.
Erään kerran kun isän ja pojan
Iy8mä reikä oli ammuttavana, ei pa­mausta
kuulunutkaan.. 'Sellaista ta­pahtuu
monesti syystä tahi toisesta
kivilouhoksella. Ja silloin on la­taus
purettava.
Siiheii työhön ryhtyivät isä ja
poika nytkin ja toiset palasivat ta*
koisin työhönsä. Mutta sitten het<
kisen kuluttua, kuului pamaus. —^
Lataus oli purettaessa lauennut.
Onnettomuus oli tapahtunut, siitä
olivat kaikki silmänräpäyksessä sel­villä.
— Mutta miten kauheat oli«
vat sen seuraukset, siitä voitiin nyt
vasta ryhtyä ottamaan selkoa.
Ja ne seuraukset olivat todellakin
kauheat. v ^
Jostakin kuului valittavaa vaiker­rusta:
— Isä..'., i s ä . . . . i s ä . . ..
j a kappaleen matkan päässä siitä
kuultiin vastaukseksi vain heikko
ja, korisevia ähkäisyjä....
M^jtta ei yksin isää ja poikaa ol­lut
onnettomuus kohdannut, vierei­nenkin
pari oli sen tuhoa tuntenut.
Toinen miehistä piteli valittaen ruh­joutunutta
olkavarttaan, ja toisen
kasvot olivat yltään veren tahraa­mat.
Heidän vammansa olivat kui
tenkin pieniä sen kauhean kohta­lon
rinnalla, joka oli tullut isän ja
pojan osaksi.
Kun kauempana työskennelleet
miehet olivat» ehtineet paikalle ja
ryhtjrivät onnettomuuden uhreille
'apua antamaan kohtasi heitä jär­kyttävä
näky.
Poika virui suuressa kivirykel-mässä
kamalasti ruhjoutuneena ja
yhä toistui hänen valittava vaiker­ruksensa:
— Isä isä.,,, missä olet?
Mutta isä ei vastannut. Hän oli
rusentunut hirsipinkan alle, eikä
hän enää ollut tajuissaan. Sammu­va
ilme kuvastui hänen silmistään
ja hänen suunsa haukkoili viimeis­tä
kertoja ilmaa....
Nopeasti raivasivat toverit hirret
ja kivet haavoittuneiden päältä ja
nostivat heidät pikaisesti päikaUe
h^kituille paareille. Kaikkien kas­voilla
kuvastui tuskallinen ilme ja
jokaisen mieltä viilsi tuo alati kuu­luva
pojan valittava vaikerrus:
— Isä — isä — etkö kuule —
miten'sinulle kävi,,..?
Mutta isä oli vaiti. Ja kun läh-dettiin
Aairaalaa kohden, heitti hän
henkensä.
Kaksi lievemmin loukkaantunutta
palasi pian takaisin työmaalle. Mut­ta
isä ei palannut. Häntä saattoi
surieva perhe, jonka osaksi oli tul­lut
nyt entistä raskaampi puutteen
polku, seuraavana ^ pyhänä kirkko­maalle.
Eikä palannut työmaalle takaisin
myöskään poika. Kun hänet vih­doin
pitkien aikojen jälkeen sai­raalasta
laskettiin, olivat häneltä
poissa molemmat onnettomuudessa
ruhjoutuneet jalat.
KAYALJEEEI
Kirj. Mikail Zostjenko.
Suom. Mikko Hek.
Ranmiit^ cotatakavarikosia
'Ei, veljet, minä en siedä hattu­päisiä
naisia. Sellainen nuori nai­nen,
jolla on hattu ja silkkisukat,
sellainen, f oka taluttaa nuorasta
koiraa tai laitattaa kultapaikkoja
hampaisiinsa, sellainen ei'ole oikea
nainen minun silmissäni, vaan vain
herrasväkeä.
Mutta yhteen aikaan minä pidin
sellaisista herrasnaisista. Vieläpä
minä tunsinkin erään, jonka kanssa
aina välistä kävelin ulkona, oltiin­pa
kerran teatterissakin. Muuten
se kuplan särkyminen tapahtui Juu­ri
teatterissa, ja minä sain nähdä
hänen koko sielunsa alastomuuden.
Asuimme samassa talossa, sen
vuoksi tulimme tutuiksi. En minä
voinut , olla näkemättä, että hän
asui samassa talossa. Ja hänellä oli
silkkisukat ja kultahampaat.
"Missä sinä asut, kansalainen",
tiedustelin minä.
"Minä", hän vastasi, "minä asun
numero seitsemässä."
"Se on oikein", minä .vastasin,
"tehkää niin voistakin."
Ei tarvittu enempää. Ensin mi
nä tulin yhden kerran hänen luok
seen, sitten vielä kerran lisää Ja
vieläkin kerran. Minusta tuli us­kollinen
vieras numero seltsemäsBä,
Ja, aina minä olin olevani Jollakin
virallisella asialla.
"Kuinka on vesljohtpnne laita,
kansalainen? Onko kaikki hyvin?
"On kyllä", hän sanoi, "hyvin
on."
. Sitten kätki hän kasvonsa nenä
liinaan eikä sanonut enää mitään.
Vain silmät ja kultahampaat loisti­vat
ja kimaltelivat. Kuukauden pe­rästä
alkoi hän Jo puhua enemmän.
"Niin", hän^ sanoi, "vefiijohdosaa ei
ole mitään vikaa — olipa kiltisti
kun tulitte katsomaan Semjor
SernJonovItB."
Niin rupesimme sitten kävele­mään
ulkona. Hän käski minun ot­taa
käsivarrestaan kiinni. Tein niin
Ja minä tunsin olevani kuin kala
kuivalla maalla. Minä en tietänyt,
mitä olisi pitänyt puhua ja se näyt­ti
niin pahalta.
Kerran hän sapoi minulle:
"Miksi aina kävelette kaupungilla
kanssani, Sernjon Senjonovits?
Täällä on niin tukabuttavaa, että
minä alan voida pahoin. Tehän
olette Julkipessa asemassa, >lkaapas
kuin kavoljecri ja viekää minut
teatteriin."
"Hyvä on", minlt eanoin.
Ja, se^riiavana päivänä eaimmo
puoluejaostflilta päOeyHput ooppe­raan.
Toisen lipun sain minS, ys­täväni,
räätail Vashkä soi toisen
mutta' luovutti paikkansa minulle
Vasta perästä päin huomasin, etU,
liput oli eri paikkoihin — minun oli
permannolla, Voshkan parvekkeella.
Sitten ininii menin naiseni kanssa
teatteriin. Hän istui minun paikal­lani
Ja minun oli kavuttava parvek*
keelle.
Istun ja istun, mutta en ymmär*'
rä mitään. Lopulta se tul^e' tiiin
i^yäksi, että minun on mentävä
käytävälle kävelemään.
Silloin tulee minun naiseni luok
senl: '
"Hyvää päivää", sanon minä.
"Hyvää päivää", sanoi hän.
"Olisi hauska tietää", Jatkan mi<
nä^ "miten on vesijohdon laita täs­sä
teatterissa."
"Siitä en minä välitä", sanoo hän
ja menee sitten suoraa päätä ravin-iolapöydän
luo. Siinä oli torttuja
ja makeisia, kaiken näköisiä, Ja tie­tysti
hänen oli pikkuisen katsotta­va
niitä.
Ja tämän hanhen, tämän turka­sen
porvarimamBclUn perään minä
juoksen Ja pyydän;
"Jo8\ tahdotte leivoksen, niin äl
kää sanoko ei, minä kyllä maksan."
"Kiitos", vastasi hän ja painui
•heti pöydän ääreen, ottaa yhdp
leivoksen ja — nipsis — se on kai
ken maailman teillä.
Mutta mintin rahani olivat vähis­sä,
ne eivät riltkäneet kuin korkein
taan kolmeen, Hän söi ja minä
käänsin taskujani nurin ja laskin
kerta toisensa perään rahani. Mut­ia
eivät ne siitä lisääntyneet.
Ensimäistä leivosta seurasi toi­nen..
Minä värisin. Mutta olin vai-
'ti. ' Uhan tavallinen porvarillinen
ujouden tunne valtasi minut.
"nottalsilnpa vielä; Onpas siinäkin
kavaljeeri, Jolla ei ole rahaa. —
Mutta hän vain nauroi ja odotteli
kohteliaisuuksia. Minä sanoin:
"Nyt on meidän riennettävä taas
sisään, soitettiin jo." ^
"Kas vain, minä en sitä kuullut",
hän sanoi; Ja aloitti leivoksen nu­mero
kolme.
"Ajatelkaapas pientä masua", hy­myilin
minä Italpeasti. "Jos se tu­lee
lilan täyteen."
" E i " , hän sanoi. "Minä olen niin
tottunut." — Ja sitten otti hän vie­lä
yhden. Mutta alloia Mhod veri
•pääinL •
"Penkaa se pois", huusin.
Hän Egikähtyi i^iln, että mn • jSi
ammolleen Ja kultapaikkaukset lois­tivat.
Minun kärsivällisyyteni oli
lopussa. Ja lopussa olivat luulta­vasti
myö^n kävelyt.
"Etkö kttule?" huusin minä. "Ps-nc
heti leivos, takaisin f
Hän totteli ja minä käännyin tar«
joilijan puoleen.
"Mitä olen velkaa kolmesta lei-voksesta?"
TarjoiUja katsoi minuun kunnioit­tavasti
Ja sanoi:
"Te olette velkaa neljästä."
"Mitä", huusin minä. <Miksikäa
minun pitäisi maksaa neljästi, kun
neljäs on koskematta?"
"Niinpä niin", sanoi tarjoilija,
"mutta sitä on kuitenkin puraistu ja
siihen on Jäänyt sormen Jäljet"
"Mitä tyhmyyksiä te nyt lörpöt-telette?"
huusin ^inä epätoivols-eani.
>
Tietysti siihen kerääntyi väkeä.
Ja niin kuin tavallista, alkoivat
asiantuntijat esiintyä. Toinen sa­noi,
että leivokseen oh purtu, toi­nen
väitti että ei. Koko sinä ai­kana
kaivelin minä. taskujani ja
kaiken näköistä kamaa putosi niistä
lattialle, ^imiset olivot pakahtua
naurusta. Minusta ei juttu tuntu»
nut Juuri niin hauskalta. Minä laa­kin
vielä kassani 1 se riitti Juuri
neljään, onutta nipin napin. Ei hyö­dy
t^nyt.kinata. Maksoin Jo stinoin
naiselleni:
"Syö nyt leivos. Se on maksefc.
tu."
Ikäinen ei liikahtanutkaan. Silloin
tuli eräs vanha mies esille, röyhke-asti
Ja kutsumatta:
"Antia leivos minulle", hän sa­noi.
"Minä syön sen halusta." Ja
eikös se lurjus syönyt sen! Mutta
minä sain maksaa pidot. -~ Niin>
sitten mentiin sisälle Ja istuudut-tiin
katsomaan kappale' Ibppuun,
minkä Jälkeen käveltiin kotiin. Ta­lomme
edustalla sanoi hän minulle:
"Se oli teiltä pahasti tehty. Sen
jolla ei ole rahaa, ei sovi' pyytää
noista mtikaonsa minnekään." (
Mutta minä vastasin:
"Ei roha onnea tuo, kansalainen
— -onteekfii^tämä eano." *
Sitten menimme kumpikin omaon
huoneeseemme.
Mutta een kerran perästä en olo
pitänyt herrasnaisista.
Filippiinien viranomaiset ovat
ymmällä kahden saksalaisen ruu­miin
Johdosta, joita tullilaitoksen
varastohuoneella Manillassa on säi­lytetty
jo yhdeksän vuotta sinkki-
Mrstuiesa. Nämä ronmiit joutuivat
viranomaisten huostaan saman ai­kaisesti
kuin saksalaisia tavaroita
takavarikoitiin. Vuosia takaperin saksalaisten mnmistakin makaavat
oik^laitos päätti, että Fflippiinien tnllilaitoksen VBraetohuoneessa yhä
edelleenkin. .
dä eikä muullakaan tavalla huolen-tonsa
alaisuudesta poistaa takavari­koitua
saksalaista omaisuutta. Tä­män
päätöksen' nojalla nuo kaksi
viranomaisilla ei «le oikeutta myy-
MIKSI tULieSAAtAISET KUOLE­VAT
SUKUPUUTTOONI
Intiaanithan oyot rotua, Joka on
häviämässä maäpa'Uolta. Missään
oivat intiaanit sentään lopputie niin
pian kuin TalimaassaV Etelä-Afri­kan
eteläioimmSssä osassa. '
Muuan Tolimnan intloaniheimos-to,
nimittäin joghanheimo arvioitiin
ennen noin 3,000 hengeksi, mutta <
v. 1864 toimitetussa väenlaskuosa
havaittiin, että heimon lukumäfirE
oli vähentynyt 946 hengeksi. Kahta
vuotta myöhemmin vähentyi väki­luku
puolella vaikean tuhkarokon
Johdosta, Ja. sittemmin on hejmon
koko vuosi vuodelta pienentynyt
niin, että nykyisin on siitä Jäljellä
vain seitsemioenkymmentä.
Alakaluintiaanien lukumäärä on
ollut vaikeampi saada eelyiile sillä
he pakenevat paljon enemmän kuin
Jaghanit valkoisoista. V. 1800 oli
heitä tuhatkunta, mutta nyt kuuluu
hieta olevan Jäljellä enää pai^nso-dan
paikkeilla. '
Onaheimo oli, ennenkuin valko­ihoiset
huomattavissa määrissä saa­puivat
Tulimaahan, mahtava kan­sa.
V. 1889 toimitetussa väenlas-kussa
oli heitä vielä 3,^00, m\itta
nyt on heitä enää vain 270.
Syynä siihen, että alkuasukkaat
nyt N kuolevat niin nopeasti suku­puuttoon,
vaikka he ennen ovat ',
voineet ankarasta ilmanalasta Ja
muista vaikeuksilta huolimatta tulla
hyvin toimeen sekä saadoi ravinton­sa,
ovat valkoiset, joita* viinievuosi-jBadan
keskivaiheilla alkoi asettua
Tulimaahan asumaan.
Jagh^n- ja alakaluheimot olivat
ensimäiset joihin valkoihoisten Vai­kutus
kohdistui. Tuhkarokko,, tn-berkoloosi
ja muut taudit alkoivat
siitä lähtien uhkaavasti harventaa
heidän rivejään. Paloviina - heikon-sl
heidän terveyttään, niin että he
tulivat erittäin alttiiksi tautitartun­nalle.
Kullanicaivajiat ja hylkeen­pyytäjät
tekivät mitä' hirveimpiä ri-coksia
turvattomia, onnettomia al­kuasukkaita
kohtaan. ,
Niinpä valkoihoiset tulokkaat am­puivat
kuoliaaksi tai myrkyttivät
st^kniinillä onaheimon intiaaneja,'
; oilla oli suuret karjalaumat, pääs-
I äkseen heidän karjainsa ja laajo-
; en laidunmaidensa omistajiitffl.
1
Vapaus/ To­veri,
Toveritar ptöeft-päin,^
ömies ja Punik-kil'
Tilatjtaa^^^^^^^^^^
taan selviä luokkatais-tehm
lauox^^
1% *
Hl
• 'f V
< >0
• ii .1 IS
> *>
4
•1
kr
lii
kh
r
£f II
1
J
'f
•i
»h
m