Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, April 25, 1942

              1942 LAUAXTAIXA, HUHTIKUUNT 25 PÄIVXXX Sivu S
ESTEK KAUSTDJEN:
NORSU^PVYNNILLÄ
Lähellä Lukanga ja Ikälukve-vitto-jen
yhtyniäpaikkaa sijaitsee Sitaiidan
kraali. Sinne on Dtirbanista ntatkaa
noin 300 pcninkukttaa — kök<x pit­kä
taipale. Viimefeet' Viisik^^nn^tä
täytyi meidän valitettavasti heittää
liikuttavat ,jäähy\'äiset mukaville
vankkureillemme. Kahdestakymme­nestä
härästä, jotka olin ostanut Dur-banissa,
oli nyt jäljellä yain kaksitois­ta.
Yksi öli kuollut lasisihnäkäär-fEsiä,
joiden pistos lappaar
muut elävät olennot paitsi a a s t l i^
ihsiisen. Sen yuoksixdimeidäamah­doton
kuljettaa vetojuhtiamBtte eteen'
jxiia; ne olisivat vaan toiaen-toisen­sa
jälkeen sortuneet tielle.
Luonnollisesti öK ifielHä matkal­lamme
jos jonkinlaisia seÄäifcja.
kuitenkaan aio laitäJsa^kia täs­sä
kertoa — siiloinpa vasta .kirjasta­ni
paksu paisuisi. JVfaanitsen: siis vain
ettäJäksimme Durhantsta tanumkuu»
viime päivinä ja asetuimme lähelle
Srtandan kraalia noin toukokuun kes-kipäikkeilla.
Ja sitten kerron vain
lyisyesti erääsfä tapahtumasta, jöhka
saiiflttie kokea tällä taipäTeelia, ni­mittäin
norsunpyynöistäm^e.
Inyati on viimeinen kauppapaikka
Matabelemaassa, jotäMlitsee kuiiin-gas
Lobengula — suuri lurjus! Taalla
yakafleen keittiöön^ ikäänkiiiit 'pa­koon.
Ohimennen häh ei malttanut
olk kpskettamat^ jhellasti^^
hiljaa virkkaen^ feiiiq-tuka^
"Kenties viime sanoissa,oiit oike­assa-
r-..kenties-—£äura räkas.^ •
Sitten kerran tapähtäi Tfee, mikä
viffttömalta vaimolta öIi kauan sa-
IsttQ. pii jälleen laufaätai. Laura ja
Kristian eivät taasksöK eiteet koto­na
jälkeen puolisen, eikä vielä myo^
hempään yölläkään. Yhdessä olivat
lähteneet, kertoi naapurin vaimo, jo­ka
kauan oli heitä silmällä pitänyt
ja n)-! vasta nuoren vaimon kysyttyä
ilmaisi luulonsa,-että asiassa pKli "jo­takin".
nyt myrkyllistä tulppaaniyrttiä ja yk-sivoli
jussut karkuun. Kahdestatoista
jäljellejääneestä saimme töin tuskin
pelastetuksi viisi. Nekin olivat syö­neet
samaa inyrkyllistä yrttiä,^ multa
me^annoimme. niille vastamyrkkj^.
Nyt jätimme, kuten sanottu, sekä
härät että vahkkuritlnyatiin f omia
ja Gozan valvonnan alaisiksi. Tie-simmehän
että he olivat luotettavia
kumpikin, ja sitäpaitsi Iiq>asi muuan
Inyatissa asuva skotlantilainen lähe­tyssaarnaaja
pitää hiukan silmällä
sekä heitä'että omaisuuttamme. Sit­ten
vuokrasimme kuusi kantajaa ja
läksimme vaaraftiseile matkäUemme
Umbopan, Ehivan ja "Tuulihatun"
seuraamina. Muistan vielä sen het­ken
niin selvästi kuin eilfepäivän, me
olimme kaikki hiukan alakuloisia —
jokainen ajatteli luullakseni, että em­me
koskaan enää palaisi takaisin,
minä puolestani olin melkein varma
siitä. Kuljimme ääneti kauan aikaa.
Viimein viritti Umbopa. zululäisen
laulun uljaista näieftista, jotka olivat
kyllästyneet atkidamän uneliaasieeft
yksitoikkois)iureen ja senvuoksi suun­tasivat
kulkunsa erämaahan kohti
seikk-afluja tai — kuölemak. Mutta
kun he olivat kulkeneet kauas pohjoi­seen,
vaihtui erämaa ihanaksi maak­si,
joka oli täynnä metsämiistaa ja
karjaa, nuoria kauniita naisia ja ul­jaita
sotureita.
Umbopan laulu elvytti meitä, se oli
mielestämme hyvä enne. Umbopa oli
hauska veitikka ja rattoisa matkato­veri,
hänellä oli erinomainen kyky
mä kunimalliset eläimet pakoon 4---
500 kyynärän päähän meistä. Mutta
God ei TOinut hillitä itseään. Me,
jotka kuljimme hänen jäljessään'
näimme hänen äkkiä kohottavan pys­syn
poskelleen ja —pom!—samassa
lennähti luoti kohti takimmaista si-rähvia.
Aix-an sattuman kaupalla
osui laukaus takaa eläimen niskaan ja
tunkeutui selkäytimeen. Sirahvi —
nuori naaras - - pyörähti ymixtrJ ja
heitti kuperkeikan. En öle iki maa­ilmassa
nähnyt ihmeeÖisempiää.
'^Hiisiviätöön:', huudahti God
ikäväkseni. täytyy minun tunnustaa,
että hänellä oli ruma tapa kiroilla,
kun hän innostui — ''luulenpa totta
vie tappaneeni sen!"
"Oi Bougwan-', huusivat käfferit,
"oi,oi." '
He olivat antaneet Godille nimen
"Bougwan" (lasisUmä), koska hän
käytti lornettia.
"Oi Bougwan!-' huusimme Curtis
ja minäkin. Ja siitä päivin pidettiin
Godia mestariampujana, ainakin kaf-ferien
kesken. Oikeastaan oli hänen
ampumataitonsa jotenkin huono,
mutta kun hän täst'edes ampui syr­jään,
sai se kaikki mennä tämän si-rahvin-
lukuun.
Annoimme muutamien kafferien
leikata sirahvista parhaat palat ja
ryhdyimme itse rakentamaan aitaus­ta
yön varalle. Kaadettuamme koko
joukon orjantappurapensaita asetim­me
ne-ympyrään kerroksittain. Ym-
P3nrän sisään hajotimme ruohoa ja
saimme siten pehmeän vuoteen.
sensä jälkeen ja laskeutuivat nukku­maan
nuotion ääreen.
Umbopa ei ollut jiiuri koskaan yh«
dessa toisten kaf ferien kanssa. Tä­näkin
iltana hän istui erillään iieis^
vähän matkan päässä pää käsien no~
jassa, nähtävästi syviin ajatuksiin
vaipuneena.
Yht'äkkiä kuului takaamme viida­kosta
kova kiljuna: uu uu!''
''Leijona", huudahdin minä, ja yh­tenä
miehenä kohosimme kaikki sei­saalle
korviamme heristäen. Tuskin
oMmme päässeet pystyyni kun jo l ä -
täköslä noin sadan askeleen päässä
meistä, kajahti norsun kimeä torven-toitotus.
"Inkubu! Inkubu!" (nor­su,
norsu) kuiskasivat kaf ferit, ja het­ken
kuluttua näimme jonoa suunnat­tomia
eläimiä hiljakseen köntystävän
juom^ikasta viidlakkoon paun. God
syöksyi ottamaan pyssynsä. Luulta­vasti
hän otaksui, että oli yhtä helppo
tappaa norsu kuin ampua sirahveja.
Mutta minä totuin hänen käsivar­teensa
pidättäen häntä.
"Antaa niiden mennä vaan'V sa­noin.
"Niitä ei todellakaan kannata
ampua."
Henry Gurtis oli tähän asti aina
jouduttanut matkaamme niin paljoa
kuin mahdollista, varsinkin sen jäl­keen
kuin Inyatissa olimme saaneeC
kuulla, että Neville kaksi vuotta sit­ten
oli siellä myynyt yankkurinsa ja
sitten lähtenyt eteenpäin, mutta nyt
hän lausui suureksi hämmästyksekse­ni:
"Tämä maahan on oikea metsästä­jien
paratiisi. Mitäs jos pysaht3Hsirn-me
tänne päiväksi tai pariksir'
Hän puhui kuin minun suustani.
Sillä - r - totta pUhi^en — olisi mieltäni
Juuri kun olimme saaneet pikku
linnoituksemme kuntoon, nousi kuu,
ja samalla tuli kafferi ilmoittamaan,
että- ruoka oli valmis. Hy^äinen. ai­ka,
kumka makealta sirahvipaisti kaivanut, jos olisin antanut moisen
maistui! Varsinkin luiden ydin, suuren notsulaimian mennä menojaan
vaikka olikin vaikea saada ne särje- ainoatakaan laukausta ampumatta,
tyiksi. Lähinnä paistetuitä norsun- God puolestaan oli ilon-innoissaan
sydämiä on sirahvinydin parasta Curtisin ehdotuksesta; hänellä nä-herkkuani.
Syötyämme lausuimme Godille mo­nenkertaiset
kiitokset ruuasta, sitten
viritimme nuotion, sytytimme piip­pumme
ja heittäydyimme tulen ää­reen
juttelemaan. •Nä3rtimme var-k
yi olevan, kova halo päästä ottele­maan
paksunahkaisten kanssa.
Me pääthnme siis kaikki yksimieli­sesti
käyttää pari päivää metsästyk­seen.
Minä ehdotin kuitenkin, että
heti paneutuisimme nukkumaan, silUi
seuraavana aamuna täytyi meidän- jo>
päivänkoitteessa olla jalkeilla, joä
mielimme päästä eläinten jäljille.
Sanottu ja tehty. God riisui vaat­teensa,
ravisti «iistä tomun ja taittoi
ne siististi kokoon, kätki silmälasinsa
saada ihmiset hyvälle tuulelle. Mutta
Sylvia ei ollut jnortfihin taipuvai- joskus hän oli itse raskasmielinen, ja maan omituisilta venyes^mme siinä
nen eikä ensin niitä uskoniit.^Hän silloin täytyi meidän rohkaista häntä, nuotion ääressä kuuvalossa. «Mekak-nauroi
hysteerisesti alussa, niöttaf e- Kun olimme astuneet noin neljän- si, Curtis ja minä, olimme toistemme
Pälyksen kyy pisti yhä enemmän toista päivämatkan verran Inyatista, täydelliset vastakohdat: minä laiha,
päätäifn esiin jä yksin j ^ t y ä ä n hän ei jouduimme erittäin kauniiseen ja laa- lyhyt ja tumma, hän pitkä, kookas ja
Voinut enää sitä halfifa. Se kiersijä jaah metsään. Maaperä oli täynnä vaalea, minun tukkani oli lyhyeksi
kaivoi sydäntä. Vä&ettemistäänväl- kukkuloita, joiden jyrkkiä rinteitä leikattu, harmahtava ja kankea kuin ja valehan^aansa housuntaskunn ja
keni hänelle totuus. B^ifhika verisesi peitti tiheä pensaskasvullisuus. Siellä harja, hänen kehaiset kiharansa oli fieitti viimein kaikki tavaransa laka*
ti häntä nli n p t P t r v * T L r ^ a m ^ ' i . ^ ^ . . ^ : . » . . . ^ ^ r M i . o c a o i r a t i n i a m^rha. xrat mutltarin k»<;v»T)<^f>f niiktksi . . . nallaan suojatakseen ne kasteelta.
Curtis ja minä pääsimme vähemmäl­lä
puuhalla, me emme edes riisuneet
jitämme, kääriydyimme vaan vaip­poihimme.
Pian lepäsimme kaikki si-keässä
unessa — levollisesti, unidt
hän suoraa päätä tullut joistakin kut- näkemättä, kuten väsyneet matkamie*
suista. Kuten tavallisesti öli hänen het ainakin.
partansa huolellisesti ajeltu, sekä lor- Mutta keskellä yötä herätti meidät
netti että valehampaat diivat kuin unesta hirveä ulvonta ja kauhistutta-kiinm
juotetut paikoilleen. Olipa hä- va melu. Yks kaks vedimme jalkaan
neliä ihka puhdas kauluskin, hän oli parkitsemattomasta nahasta tehdyt
nimittäin ottanut mukaansa koko saappäamme ja juoksiomie ääntä koh-häntä
oli petetty? Maailma pime­ni
hänen silmissään. Ei, se ei saanut
öDa tottal Laura, sisko, ja Kfistian,
hänen ensilempensä, ja mifehensä, jo-pyhästi
oli luvannut häntä aina
rakastaa ja uskollinen ölla . . .
Hervottomasti hän retkahti tuolil­le.
Kaikki tuntui samantekevältä.
Ja kuitenkin tämän ka^in öli köh-
^0, tai mikä lienee, määräni^ hä-juomaan.
IFuSka vyöryi hänen väsyttävän matkan jälkeen erinomai-Ä
e e n kuin myrskyaalto, joka ilk- sen ibsmallc paikalle. Viidakkoa kas-kasvoi
muun muassa kaunis macba- vat matkalla kasvaneet pitkiksi . . .
bellpuu, jonka oksat ja lehdet ovat Mutta kapteeni God oli kuitenkin
norsujen herkkuruokaa. Helposti merkillisin meistä kolmesta. Minä
huomasi näiden paksunahkaisten oles- näen hänet vielä, sellaisena kuin hän
kelevaiilähitienoilla; kaikkialla näim- istui nahkasäkillä, hienona, puhtaana
me niiden jälkiä, ja Siellä täällä olivat ja huolellisesti puettuna, kuin olisi
puut fuhjötut tai raastetut juurineen
maasta. Norsu elämöi rajusti laitu-mellaan.
Eräänä päivänä saavuimme pitkän,
]^«' ja pilkkasi: "Uskollisuus" —
luuletko sellaista sanaa löytys^nelä-man
lehdeltä — sinä höukko, pikku
nainen - vaimo, kuljet suuret sil-
"^^t päässä .sokeana. Katso peiliin,
"^»mka mitätön olet siskosi säteile-
^^n olemuksen rinnalla. Miehesi on
^a«n thminen, joka jumaloi kauneut-rakastaa
intohimoisia hyväilyjä.
: '^^ -minulta on saanut? — Kuol­an
lapsen. Se ei onnea rakenna.
>>Tsi, mitä jätit sen vampyyrin
^^"cnon miehen seuraan päiväkausik-
Jatkuu.
ti. Vain leijona saattoi päästää tuol­laisen
kiljunnan — ja aivan oikeinf
Alhaalla juomapaikan luona keksim­me
pian mustan- ja keltaisenkirjavan
vävän kukkulan juurella aukeni e-teemme
kuivunut virranuoma, jonka joukon valkoisia gnttapetkasta tehty-pöhjassä
kuitenkin siellä täällä oli pie- jä kauluksia.
hiä vesilätäköitä. Se oli nähtävästi "Eihän ne-paina mitään", sanoi
villieläinten juomapaikka. Vastapää- hän, kun minä ihmettelin, että hän
tä kukkulaa oli suuri metsäinen ta- kuljetti mukanaan sellaista joutava? möhkäleen, joka rajusti pyöriskellen
sanko, joka näytti miltei puistolta, rihkamaa, "Ja minusta on aina hy vyöryi meitä köhri. Kim hetkisen
siellä täällä kasvoi ryhmä mimoosa- vin hauska olla sustisti puettu." kuluttua Saavuimme paikalle, makasi
puita tai kiiltäviä machabellpuita, ja ^iinä nyt venyimme jutellen niitl möhkäle liikahtamatta maassa,
silmän kantamiin leviii raivaamaton- näitä, poltimme tupakkaa jä katselim- Ja nyt selvisi asian laita. Ruohiko».
ta viidakkoa kaffereja, jotka hekin vetivät sau- sa makasi hengetönnä hieto-antiloop^
Saavuttuamme virränuomalle koh- huja. He polttivat jonkinlaista juo- pi ja suuri mustahatjainen leijona vi-lasimme
suuren sirahvilauman. Ka- vuttavaa "daccha" nimistä ainetta, ja rui sen vieressä. Ne olivat tapeUeet
pisevin sorkin häntä kiemurassa ne- kun he olivat saaneet kyllikseen, kie- keskenään elämästä ja kuolemasta,
listivät tai pikemmin vaappuivat nä- toutuivat he vaippoihinsa toinen toi- Voimakas leijona oli purrut antiloopin