Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, April 25, 1942

              Sivu 6 LAUANTAINA, HUHTIKUUN 25 PÄIVÄNÄ
oli hyökännyt suoraan hänen pääl­leen
niin että hän tÖin tuskin pelastui
sen jalkoihin joutumasta, sitten se oli
juossut meidän leiripaikkaanime koh­ti.
Kaikki muut norsut olivat sikin
sokin pötkineet pakoon vastakkaiseen
suuntaan.
Seuraisimmeko Godin haavoitettua
koirasta? Vai rientäisimmekö lau­man
jälkeen?
Hetken aikaa mietittyämme pää­timme
heittää suuren norsun ja sen
valtavat torahampaat oman onnen*
sa no jaao ja lahteä toisten norsujen
jälkeen. Ei pUut "vaikea seurata nii­den
jälkiä, raivoisassa paÖssaa^ ne
olivat tallanneet tiheän ,^idakdn kuin
olisi se ollut pientä ruohikkoa vain,
ja niiden jäljistä oli muodostunut le­veä
maantie.
Kului kuitenkin kolme tuntia en­nenkuin
ne saavutimme. Kahden tun­nin,
juoksu kauheassa helteessä! Eläi­met
olivat kaikki kerääntyneet yh-kuoliaaksi
mutta tämä oli kuoleman-tuskissaan
lävistänyt vihollisensa te^
ravilla käyrillä sarvillaan. Leijona oli
arvattavasti sama, jonka kiljunnan ei­len
illalla olimme kuulleet. Se oli
luultavasti ollut väijyksissä viidakos­sa
ja hyökännyt antiloopin kimppuun,
kun tämä kumartui juomaan.
Kun olimme kylliksi ihailleet noita
kuolleita otuksia, kuljetimme kaffe-rien
avulla ne aitaukseen. Sitten pa­neuduimme
taas levolle ja nukuimme
aamun koitteeseen.
Heti päivän valjetessa ohmme jal­keilla
ja varustauduimme lähestyvää
ottelua varten. Me tarkastimme
raskaat norsupyssymme, otimme am-pumavaroja
niin paljon kuin mahdol­lista
ja tä3rtimme pullomme heikolla,
kylmällä teellä; se on näet paras
metsästysjuoma minun mielestäni.
Syötyämme hiukan aamiaista läksim­me
matkaan. Umbopa^ Khiva ja
Tuulihattu seurasivat meitä, toiset
kafferit jätettiin nylkemään leijona rykelmään lähetysten toisiaan;
ne näyrttivät hyvin levottomilta ja
kohottiv-at kärsänsä ilmaan vainutak-seen
oliko vihollisia läheisyy<]essä.
ja antilooppi ja leikkaamaan viime­mainittu
kapp;tleiksi.
Pian löysimme tien, jota myöten
norsujen jättiläisjalat olivat astuneet
metsän halki. Tuulihattu tutki sen
perinpohjin. Hän arveli, että noin
kaksi-kolmekymmentä norsua, enim­mäkseen
koiraita, oli kulkenut siitä.
Mutta lauma oli astuut pitkän mat­kan
yöllä, joten saimme kulkea kau­an
aikaa paahtavassa helteessä, en­nenkuin
— noin yhdeksän ajoissa —
saatoimme huomata niiden olevan lä­heisyydessä.
Siellä täällä olivat näet
puut taittuneet^ kiiori kiskaistu run­goista
irti ja lehdet syöty, ja kaikkial­la
oli tuoretta lantaa — me olimme
siis aivan niiden kintereillä.
Hei, kas siinä koko lauma olikin!
Aivan oikein, noin kaksi- kolmekym­mentä
kappaletta. Ne olivä^ juuri
lopettaneet aamiaisensa ja seisoivat
nyt notkossa heiluttaen hitaasti suu­ria
korviaan. Se oli uhkea näky!
Kunpahan vain eivät vainuaisi
meitä! Ne olivat nyt noin 200 as­keleen
päässä meistä, ja jos ne saisi­vat
meistä vainun, olisi mädän turha
käyttää ruutiamme. Minä re\in hiu­kan
ruohoa maasta ja heitin sen il­maan
nähdäkseni, mistä tuuli kävi.
Huomasin silloin, että vain vieno tuu-lenhenkäys
puhalsi norsuista päin
meitä kohti. Toimeen siis! Me hii­vimme
eteenpäin ja viidakon peitos­sa
pääsimme aivan lähelle niitä. Saa­vuttuamme
kolmenkymmenen aske­leen
päähän niistä, pysähdyimme. Lä-fainnä
meitä seisoi kolme suunnatto-.
man suurta^coirasta.
** Keskimmäinen on minun", kuis-kasin
minä. ^"Tähdätkää te, Curtis,
vasempaa. Ja te, God, ottakaa osal- päivä ammutakaan.
Noin kuudejikyramenen askeleen
päässä meistä ja viisikymmentä as­kelta
laumasta seisoi yksinäinen koi­ras
nähtävästi vartioimassa. Jos me
hetkenkään Siiekailisimme, näkisi se
Bieidät, ja. silloin olisi taas koko lau-va
tipo tiessään. Senvuoksi tähtä­simme
kaikki kolme samalla haavaa,
ja pam! siinä se makasi. Samassa
tuokiossa syöksyivät kaikki norsut
vinhaa vauhtia pakosalle. Mutta nii­den
oni^ttomuudeksi oli sadan aske­leen
päässä niin kutsuttu "nuUah" eli
kuiva virranuoma, jonka kummalla­kin
puolen kohosi jyrkkä vuoren rin- .
ne. Norsut syöksyivät rotkoon toi­nen
toisensa päälle. Kun me saa­vuimme
reunalle, koettivat ne kaikin
voimin ponnistaen kiivetä ylös toisel­ta
puolelta. Ilma. raikui niiden myl-vinnästä
ja torventoitotuksista, ne
tyrkkivät ja sjrsivät toisiaan, jokainen
ajatteli vain omaa pelastustaan aivan
kuin me itsekkäät ihmislapsetkin. Nyt
J?1L PJkea_kietW_Msissä
simme ja ammuimme luodin toisensa
jälkeen, minkä ennätimme ladata pys­syjämme.
Olirnme jo ampuneet viisi
suurta otusta ja olisimme epäilemättä
voineet .tehdä lopun koko laumasta,
elleivät ne äkkiä olisi väsyneet toi­vottomaan
k^uamiseensa rinnettä
ylös. Ne alkoivat nyt syöstä hilli­töntä
vauhtia alas virranuomaa pit­kin,
emmekä me niitä estäneet. Me
olinune liian väsyneitä seurataksem-me
niitä ja sitä paitsi olimme jo vuo­dattaneet
kyllin verta. Joka tapauk­sessa
oli kahdeksan norsua pulska
saalis, sellaista metsänriistaa ei joka
Harvoin, hyvin harvoin löytyy niin Naimisissa on "mumma^oUm kai
reipasta ja aiksiansa seuraavaa 81- si kertaa. Ensimmäisen miehei-viiotiasta
mummaa, kuin on Hilma kanssa: hän ehti olla yhdesä t lm».
Ritari, nykyään asuva tyttärensä kymmentä vuotta, josta avioliitosta
luona Long Lakella. Kun katselin simmäisen miehensä kuoltua Si».
häntä ja hänen ympärillään olevaa, ••
vain murto-osaa lapsistaan ja heidän
lapsistaan, hänen täyttäessä 81 vuot-
' 'iä hiihtikuun 15 päivänä/ niin ajatte-
Iin, että eipä ole mennyt hukkaa»
tuon työläisvanhtiksen elämä; Kun
ön maailmaa lisännyt kahdellatoista
lapsella (joista neljä on kuollut pie­nenä
Suomessa), kasvattanut heidät
puutteellisissa olosuhteissa ja siinä
samalla hoitanut sairasta miestään
toistak3rmmentä vuotta, niin ei ole
dämä, siihen aikaan ollut ruusuilla
kulkiemista.
Umbopalle hiipi hän viidakkoon Khi-vän
seuraamana., Me toiset istuimme
siksi aikaa rauhallisesti levähtämään.
Päivä oli juuri mailleen menossa;
Curtis ja minä ihailimme taivasta,
joka ihanana hohti iltaruskon purppu­rassa.
Äkkiä kuulimme norsun rai­voisan
karjunnan — ja kas tuossa!
Hehkuvaa päivänkehrää vasten ku­vastuivat
sen jättiläis^talon ääri­viiva.
Se syöksyi eteenpäin hurjaa
vauhtia kärsä ja häntä'kohona, ja sen
edellä kiitivät God ja Khiva pakoon
uiin kovaa kuin ikinä^pääsivät. Me
emmte uskaltaneet ampua otukseen,
olisimmehan sam^la voineet osua
jompaankumpaan tovereistamme. Sil­mänräpäys
vain.— ja voi kauheata:
God joutui turhamaisuutensa uhrik-.
si! - Kuten aina pii hän tänäänkin
pukeutunut ahtaisiin housuihin ja
kiiltosaappaisiin, ja arvata saattaa,
mitenkä tämä hurja kilpajuoksu sel­laisissa
tamineissa päättyi: hän kom­pastui
yht'äkkiä ja kaatui nenälleen
ruohikkoon aivan norsun eteen.
myös ovat kaikki hänen lapsensa. EÖ.
messa, muutti "mumma" rapakon 61.
le puolen, johon sitä ennen oli siir,
tynyt hänen kaksi poikaansa, ValpJ
ja Vikki Hänninen, ja yksi tätar.jjy,
kyinen Mrs. Aini HUlman, Wlniip6
gissä.
Oltuaan täällä muutaman vuoden
löysi hän itselleen uuden dänönto-verini
Tom Ritarin, jonka kanssa ehti
taas taivaltaa kaksikymmentajisi
vuotta ja taas leskenä kohta sdts^
män vuotta.
Kun hänen lastenl^>sensa viin»
synt3«Daäp^A^ään toivottivat hand.
le pitkää ikää ja — kolmatta miestä,
niin "mununa" naurussa suin vas-tasi:
"Toivotaan nyt."
Kaikki mumman lapset, yhtä ty^
tärtä lukuunottamatta, joka on Suo­messa,
ovat tällä mantereella. Kaka
tytärtä on Califoraiassa. Ja kaikhV
lapsensa, yhtä poikaa (Arttu Hän­ninen)
^lukuunottamatta, ovat nai­misissa
ja heillä on kaksikymmentä
yksi lasta ja näillä taas kaksitoista
lasta, mummalle lastenlastenlasti
Niin että. on siinä jälkeläisiä ^dea
työläisäidin osalle. Ylpeydellä saa
mumma kantaa harmaata paataän
P37styssä ja sanoa jälkdäisilleen:
Täyttäkääpä elämäntyönne yhtä kun­nialla!
-
Ja mikä on vielä harvinaisempaa:
Hilma Ritari-Hänninen on aina ollut
ja on vieläkin aikaansa seuraava ih­minen.
Yhtä suurella mielenkiinnol­la
kuin nuoremmatkin hän seuraa
maailman tapahtumia, niin sanoma­lehden
kuin radionkin kautta, ja
myöskin' tietää mille puolelle hän
kuuluu. ^*
Aina iloinen ja hyväntuulinen on
mumomme, siksipä hän onkm mm
lenne iuo^ jolla on nuo suuret tora­hampaat!"
Nostimme pyssyt poskelle. "N\-t!"
kuiskasin minä, ja kolme laukausta
pamahti yhtäaikaa. Samassa tuokios­sa
kaatui Curtisin norsu kuolleena
maahan, luoti oli osunut suoraan sy­dämeen.
Minun äijäni vaipui pol­villeen,
mutta se ei vielä ollut saanut
tarpeeksi; yht*äkkiä se kohosi ylös ja
syöksyi aivan ohitseni. Mutta minä
lähetin luodin sen kylkiluiden väliin,
josta se kellahti kumoon. Nopeasti
latasin pyss3mi uudestaan ja ammuin
kuulan eläinraukan aivoihin, jolloin se
heitti henkensä. Olin kuullut Godin
norsun päästävän raivoisan m)H[vi-nän,
mitenkähän sen oli käynjrt?
Juoksin Godin luo. Hän oli kauheasti
kiihoittunut. Hänen luotinsa oli kyl­lä
sattunut, kertoi hän, mutta eläin
Levähdimme sitten hetken aikaa,
ja kafferit leikkasi\'at sydämen kah­desta
norsusta keittiön varalle. Sen
jälkeen taivalsimme leirille päin. O-limme
hyvin tyytyväiset päivän ta­pahtumiin
ja päätimme, seuraavana
päivänä lähettää kantajat hakkaa­maan
pois eläimien torahampaat.
Matkalla kuljimme sen paikan ohi,
missä God oli ampunut suurta koiras-norsuansa.
Täällä kohtasimme suu­ren
antilooppiparven, mutta jätimme
sen rauhaan, koska meillä jo oli lihaa
yllin kyllin. Antiloopit syöksyivät
ohitsemme tuulen nopeudella, mutta
pysähytiv^t vähän matkan päässä
olevaan metsikköön, ja kurkistelivat
uteliaina meihin viidakon suojasta.
God oli yhtä utelias kuin antiloopit­kin.
Häntä halutti nähdä niitä hiu­kan
lähempää, ojentaen pyssynsä
— Me-kHjahdimme kauhustar Olim­me
varmat siitä, että hän nyt oli men­nyttä
niiestä. Salaman nopeudella
juoksimme hänen luokseen ja . . .
niin hän pelastui, mutta kamalalla, pidetty lastensa ja kaikkien taholta,
odottamattomalla tavalla. jotka hänet tuntevat.
Khiva oli nähn3rt isäntänsä kaatu- Pitkää ikää ja huolista vapaata
van. Samassa tuokiossa tempasi ui- elämäniltaa toivovat hänelle omaL^et
jas poika keihäänsä heittäen sen suo- ja 3rstävät, ja että hän vielä voiä
raan norsun päätä kohti. Ase osui nähdä tämän maailman onnelliseffl-eläintä
osiaan. Raivosta ja tuskasta pana ja sotien kirouksesta vapaana,
karjuen ryntäsi haavoitettu norsu Toivomme, että vielä monta mumman
onnettoman Khivan kimppuun, tart- syntymäpäivää yhdessä \'i€tämme.
tui kärsällään kiinni häneen, paiskasi
hänet maahan, tallasi häntä jättiläis-jaloillaan
ja repi hänet kahtia.
Kauhistuneina syöksyimme me
paikalle ja laukaisimme luodin toi­sensa
jälkeen, kunnes norsU horjui ja
kaatui kuoliaana Khiva raukan veri­selle
ruumiille.
Y K S I S U U R E S T A SUU'ST.A.
Ruusuni punainen
God oli sillä aikaa päässyt jaloil­leen
taas. Hän väänteli käsiänsä tus­kissaan
ajatellessaan uljaan palveli­jansa
kauheata kuolemaa, joka oli
pelastanut hänen henkensä. Ja totta
puhuen oli minullakin, vanha sitkeä-nahkainen
metsämies mikä olenkin,
itku kurkussa.
Umbopa seisoi jättiläissuuren nor­sun
vieressä ja katseli ääneti ja liik-kumatonna
Khivan ruhjottua ruumis­ta.
- "Niin, hän on kuollut", lausui hän
viimein. "Mutta", lisäsi hän sy-
\iillä vakaN-alla äänellä, «hän kuoli
kuin mies!"
Jatkuu.
Se kukka mi kanaksi loistaa,
on ruusuni punainen,
se hetkeksi huoleni poistaa,
kun sitä ma ihailen.
Sen pienestä oksasta laitoin
kukkapenkkikin kasvamaan,
ja hyvin se varttui niullc
ja puhkesi kukkimaan.
Tuli syksy ja myrsky öinen,
se murskasi kukkasen,
se runteli ruusuni armaan
*
ja.kuivasi lehdet sen.
Niin monta kaunista kukkaa
ajan myrskyt ne kuolettaa,
niin monta vanhusrukkaa
kodin nurkissa vaikertaa.