Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, January 25, 1947

              aarit Sv
Inga-muori Cjli kummallisen näkö;-
nen- eukonkäppjrrä, kurttuineft J3 pie­ni,
kasvoiltaan luonnottoman laiha ja
ryppyinen, — mutta hänen maineen­sa
oli sitäkin suurempi ja hyvin laa­jalle
levinnyt.
Kahden hän asui nuoren tyttären-rensä
Ellen kanssa vuodet ympä­riinsä
samassa, mustaksi lahonneessa
ja turpeilla paikatussa puukodassa,
korkean lakitunturin ylimmällä hui­pulla.
Matka hänen luokseen oli pitkä ja
sangen vaikea kulkea, varsinkin ke­säisin,
sillä lakitunturin alastomat
rinteet olivat hyvin jyrkät ja jäkäläi-set/
ja niillä oli paljon ja taajassa te-räväsärmäisiä,
petollisesti kulkijan
jalan alta pois liukuvia kiviä.
Mutta siitäkin huolimatta kävi laki­tunturin
pikkukodassa paljon vieraita
ja apua tarvitsevia.
Vanhasta Inga-muorista, jonka
ikää ei kukaan olisi osannut tarkal­leen
sanoa, tiedettiin kertoa ihmeelli­siä
juttuja.
Hän oli suhteissa henkiin ja maahi-'
siin. — Hän taisi taikoa ja ennustaa
kahviporoista tulevaisuutta. — Hän
palveli seitaa, omalla tunturilla asus­tavaa,
harmaata ja kauheata kiviju-malaa.
Sen avustamana hän paran­teli
sairaita, —eläimiä ja ihmisiäkin.
Joille lääkäritkään eivät enää mahta­neet
suurine, kirjoista tietoineen ja
viisauksineen mitään.
Maaritin toiyomuiksesta Jussakin
haki siis Inga-muorin Niilan luo.
Sinä iltana piti kuramallinen^jänni-tys
v^Uassaaö jokaista Poro-Jussan
kotakuntaan kuuluvaa.
Padassa, lihakeiton "asemasta, po­risivat
nyt erilaiset yrtit ja ruohot, le­vittäen
outoa ja kitkerää tuoksuaan
kotaan.
Padan ympärillä pyrähteli Ii!fea-muori
vikkelänä, harmaana ja ryppyi­senä,
hyräillen kimeällä, ruostuneen
kaivonvintin kitisemistä muistutta­valla
äänellään outoja ja vieraskielisiä
sanoja, joita ei kukaan ymmärtänyt.
Vihertävine, kiiluvine silmineen ja ,
kapcfine kyömynenineen hän «piuistut-ti
siinä, valkean kellertävässä loimus­sa
hiljalleen puuhaillessaan erehdyt­tävästi
satujen ilmielävää noita-ak­kaa.
Sillä keittäniäll ään, keltaisen vihre­ällä
ja jäähtyneellä liemellä Inga-miiori
puhdisti huolellisesti-^iilän ki­peän
jalan, -—.sen seassa'kiiehUneet
kuuVnat yrtit*^ häh asetti paksuksi
hauteeksi pahimmin turvoksissa ole­van
kohdan päälle, — ja lopuksi hän
valmisti vielä sairaalle kuuman juo­man,
jonka juotuaan tämä.nukahti
heti raskaaseen ja rauhalliseen uneen.
Seuraavana aamuna Niilan herä­tessä,
tämä tunsi heti itsensä paljon­kin
terveemmäksi ja virkeämmäksi, /
ja kuumeen lasimainen kiilto oli hä-valkoisia
tropiikki-^ja khakipu-kuja
— ja äkkiä sukeltaa tässä
kaleidoskooppisessa katukuvassa
esiin pieni parvi väiinläntiä,*
keltaisia miehiä yläruumis pal­jaana,
khakihousuissa ja päässä
sotilaslippalakki, jossa on sota­vangin
merkki — he ovat japani­laisia
sotavankeja, jotka työntä­vät
katuroskalla täyteen kuor­mattuja
käsikärryjä. He näyttä­vät
voimakkailta, hyvin ravituil­ta,
eikä keltaisissa, virnistelpvis-sä
naamioissa näy jälkeäkään tap­pion
nöyryytyksestä.
Huomaan pian, että japanilais­ten
sotavankien näkeminen on
aivan jokapäiväistä. Heitä näkee
kaikkialla kaupungissa he uuras­tavat
roskan poisviejinä, satama-työmiehinä
sekä- katujen ja tei­den
korjaajina. He kuljeskelevat
vapaina ja vartiomattomina ja
työajan päätyttyä heidät viedään
kuorma-autoilla takaisin vanki-leireihin
kaupunkin lähistölle.
Muutamia päiviä sen jälkeen
kun kohtasin ensimmäisen japa-nilaisryhmän
jouduin keskuste­luun
tunnetun englantilaisen l i i ­kemiehen
kanssa, joka on monta
vuotta harjoittanut laajaa liike­toimintaa
Singaporessa. Hän oli
kokenut Singaporen hyvinvoin­nin
ja kukoistuksen päivät ja
nähnyt kaupungin puolustuksen
luhistumisen — tappion, joka oli
brittiläisen imperiumin historian
kohtalokkaimpia, kuten hän sa­noi.
Monta hänen lähintä tutta­vaansa
oli menettänyt henkensä
japanilaisten armotta upottaessa
laivat, jotka viime tingassa yrit­tivät
viedä naisia ja lapsia pois
Singaporesta.
Hän itse oli viettänyt 3 ^ vuot­ta
japanilaisessa keskitysleirissä,
johon mahtui n. 4,500 vankia.
Hänen maanmiehensä olivat va­linneet
hänet "leirinkomentajak-seen"
ja luottamusmiehekseen,
jonka oli joka päivä neuvoteltava
Japanilaisten sotilasviranomais­ten
kanssa. Kerta kerran peräs­tä
häntä oli rääkätty potkimalla
ja Jiyrkiniskuilla, kun hän ei ol­lut
kyllin syvään kumartanut ja-pariilaisen
vartion edessä.
Satoja hänen tovereitaan oli
-.vähitellen kuollut tauteihin, näl­kään
ja nääntymykseen tai hei­dät
oli rääkätty kuoliaiksi mitä
piruUisimmalla tavalla. Lopul­ta
31/^ vuoden helvetin jällteen,
ajankohtana, jolloin useimpien
vankien voimat ja vastustuskyky
olivat olleet tyhjentymaisillaan,
koitti se käsittämätön päivä, jol­loin
japanilaiset luopuivat vas­tarinnasta
ja vapautuksen hetki
löi. Muutamia päiviä aikaisem­min
oli muuan kiinalaiskuli pis­tänyt
hambukepin piikkilanka-aidan
läpi ja ojentanut paperila­pun,
johon oli kirjoitettu "the
war is over" sota on ohi). Japa­nilaiset
upseerit eivät enää kyen­neet
peittielemään hermostunei­suuttaan
ja koko vankileiri oi­valsi,
ettei sillä kertaa ollut ky­symys
väärästä huhusta.
Kun japanilainen leirinkomen-taja
vähän jälkeenpäin lähetti
haken^an häntä, hän vastasi.et-tä-
jos komentaja halusi puhua
hänen kanssaan, oli hänen tulta­va
englantilaiset^ luo. Komenta­ja
tuli, kumarsi kohteliaasti ja
korrektisti, ojentaen miekkansa
antautumisen merkiksi. Se oli
vapautuksen ja ylösnousemuk­sen
ihmeellinen hetki vuosien
jälkeen, jotka olivat olleet täyn­nä
kuvaamattomia kärsimyksiä
ja nöyryytyksiä.
Nyt riippu japanilaisen ko­mentajan
samurainmiekka eng­lantilaisen
liikemiehen kodin sei­nällä
koufaantuntuvana todis­tuskappaleena
siitä, etteivät näi­den
vuosien elämykset olleet ol­leet
pahaa unta, vaan katkeraa
todellisuutta.
nen silmistään kokonaan kadonoirt.
Sen jälkeen häh parani nopeasti
päivä päivältä.
Mutta vain vaimonsa, Maaritin
kanssa kahdenkesken ollessaan, Niila
saattoi unohtua . hetkiseksi jutte­lemaan
vapäksti ja htidettoman iloi­sesti.
— Mutta heti, Jussan vain si­sälle
kotaan tullessa, levisi kum ohi­kulkevan
pilven harmaa varjo hänen
vielä äsken niin hjrmyilcvfllekäsvöil-leen.
— J ä R i i t n n pilkallisen ja pal­jon
puhuvan katseen joskus sattumal- *
ta kohdatessaan, hän vavahti äkkiä
kauheasta, sisällisestä. ja salaisesta
pelosta.
Jussa aavisti kyllä liiankin h3rvin,
mitä Niilan sisällä liikkui ja 'kuohui.
Avan oikein hän öli tulkinnnt mieles­sään
tämän rukolevät, monet pyytä­vät
ja pelonsekaiset katseet.
— Hän pelkää, että kerron Maa-ritille,
Jussa mietti itsekseen vahin-goniloisesti
hymyillen, eikä säälin hi­venkään
värähdyttähyt sillä hetkellä
häneri Niilaa kohtaan paatunutta sy­däntään.
Mutta ^liilalle hän ei sittenkään '
san<>nut mitään asiasta,, vaan antoi
tämän, yhä edelleenkin kitua sietä­mättömässä
. epävarmuudessaan ja
tuskassaan.
Eikä Riitukaan puhunut asiasja
mitään Maaritille, koska Jussa oli
häntä siitä ankarasti ja kauheasti u-haten
kieltänyt. Vaikka oi, kuinka
hänen tekikään joskus mielensä vis- .
kata se vasten tuon vieraan naisen v i ­attomia
'kasvoja, jotka olivat niin p a l - -
jon kauniimmafTa suloisemmat kuin
hänen.omansa. '
Sillä totta oli, etteivät Rii.tu ja "
Maarit tulleet ainakaan hyvin toi- ^
meen keskenään.
Riitun Niilaa kohtaan tuntema
suuri vastenmieli.syyskö se oli hänes­sä
periytynyt tämän syyttömään vai­moonkin?
— Vai kadehtiko hän
muuten vain epämääräisesti tätä, e-des
itsekään siitä lainkaan tietämät­tä?
>^
Veljensä kielloista huolimatta koh­teli
Riitu aina 2^Iaaritia kuin ainakin
vierasta tunkeilijaa, tai alempana o-levaa.
Mutta myöskin ^Maaritin hennossa
olemuksessa liekehti kiivas ja ylpeä
pikkusielu. Vaikka kuinka koetti-kin,
hän ei voinutkaan ^aina yhtä tyy­nesti
vastaanottaa toisen loukkauksia
ja monia pikku ilkeyksiä.
Ja silloin sattui usein, että kiivas
tora ja kiihtyneet naisäänet täyttivät
kimeinä koko kodan.
Vähitellen Niilan jalka parani en­tiselleen.
'Hän saattoi jo kävelläkin sillä ly­hyen
matkaa, tosin ontuen vielä.hie-man
ja aristellen. Mutta sekin ki^
peys katosi ajallaan.
Eikä kukaan ollut vieläkään Ivajon-nut
sanallakaan menneeseen,
Jussa ja Niila tiesivät kumpikin
ajattelevansa samaa, mutta koskaan
he eivät puhuneet mitään siitä, mikä
heidän mieltään lähinnä painoi.
Vihdoinkin, Jussan ollessa eräänä
päivänä juuri paitneneen lähdössä,
koirajoukon rähistessä hänen ympä­rillään
hypellen ja haukahdellen,
hän kuuli äkkiä nopeita, hieman laa­haavia
askeleita aivan takanaan.
Tulija oli Niila, paksussa poropes-kissään
ja lämpimissä nutukkaissaan,
puettuna nyt ensi kertaa sairautensa
jälkeen, niinkuin aina ennenkin pai­meneen
lähtiessään.
— Isäntä, hän sanoi hermostunees­ti
ja vaikeasti hengittäen, aivankuin
kovasti juoksusta hengästyneenä,
käyden suinpäin ja suoraan käsiksi
asiaan. — Mitä olet ajatellut minun
suhteeni?
—r Sinun suhteesi*^ sanoi Jussa hie­man
hämmästyneenä hetkisen epäröi­den,
koettaessaan mielessään keksiä
vastaukseksi, sopivia sanoja. Sitten
hän kääntyi äkisti päin Niilaa ja lisä­si,
katsoen tällä tetaä tätä suoraan
silmiin:
— Kuinka monta poroa olet minul­ta
jo vienyt?
Tunnnä puna kohosi hitaastii Nii­lan
kalpeille, äskeisen fcuumfeen lai­hoiksi
ja kellertävrksi riuduttamille
kasvoille.'
— Vain sen'ainoan, isäntä, hän sa­noi
lujasti, kalvetenjälleen niin puhu­essaan
entistäänkin valkeammaksi. —
Vannon sen . . . .Se oli ensimmäinen
en ehiinyt enempää. . . N'iistä toisis­ta
en tiedä mitään.
—-Uskon sinua, vastasi Jussa, ja
niin hän todella sisimmässään teki-kin.^
Ja hän tiesi sen myöskin, että
tästä lähtien saattaisi kyllä luottaa
tuohon, edessään seisovaan mieheen
aivankuin itseensä.
Mutta omaksi ihmeekseen Jussa
huomasi, että tuo usko ja tietoisuus
saivat hänen mielensä vain kummal­lisen
kapinallisuuden, ja pahantuulen
valtaan. - Sillä, hän ei jtahtonutusikoa
Niilasta mitään hyvää, — miehestä,
jota hän yhäti vaistomaisesti vihasi.
Itsekään hän ei ymmärtänyt sitä, mi­kä
se oli, joka oli tehnyt Niilan hä­nelle
äkkiä niin kovin vastenmielisek-
'si. Mutta pelkästä poro varkaudes­takaan
se ei voinut johtua, — sen
Jussa kyllä varsin hyvin mielessään
tunsi. '
ette siis annakaan minua
ilmi, hän kuuli Niilan sanovan jän-nittj^-
neesti, liikutustaan äänensä ty­lyydellä
salaten. Mutta sitten tämii
ei voinutkaan er^ää kauemmin hillitä
itseään. ;
— Kuinka hyvä te-olettekaan, isän­tä,
hän lisäsi, hiljaa Ja tutkahtunei^sti,
poispäin hetkiseksi kääntyen. —.Tu­len
muistamaan sen kiitollisuudella
aina.
Ja hetkisen kuluttua hän sanoi vie­lä:
— Voimme siis molemmat läh­teä.
. .'vaimoni ja minä. . .
— E i , huusi Jussa silloin hätäyty-neesti
ja säikähtäen. — Mitä ajatte-letkaan,
mieletön mies. . . Lähteä­kö
? •
Ja hädissään hän keksi nopeasti
yhä uusia, turhia esteitä ia verukkei­ta.
.
— Oletko jo unohtanut ne kolme
setelirahaa. Jotka annoin Inga-muo­rille
sinun terveydestäsi? Jussa huu­si
vihaisesti ja ärtyneesti. — Ne ovat
sinulla vielä maksamatta . . .'Samoin­kuin
se nuori vaadinkin, jonka las-sosisilmukka
kaatoi, — ja joka kai­kesta
hoidosta huolimatta kq.mmin-kin
myöhemmin kuoli . . . E i , — en­nen
en laske sinua mihinkään . . •
Saat työlläsi kyllä koreasti maksaa
kaikki.
— Älä luulekaan, että päästän si­nut
niin vain helposti lähtemään, hän
lisäsi vielä, kiihtyen yhä vain enem­män
niin puhuessaan.
Mutta itsekseen Jussa ajateli?
— Jos Niila lähtee . . . lähtee Maa­ritkin.
. .
Ja äkkiä hän ymmärsi, että luo tie­toisuus
se oli juuri, jonka toteaminen
tuotti hänelle nyt sellaista, sietämä­töntä
ja pelonsekaista tuskaa.
— Niilan mukana katoaisi Maarit­kin,
— tällä kertaa ehkä todellakin
ainiaaksi hänerf elämästään? — Kos­kaan
hän ei saisi kuulla enää Maari­tin
lempeätä ääniä, — ei nähdä hä­nen
nuoria ja rakkaita kasvojaan . • •
— Rakkaita . . .