Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, May 25, 1940

              Siro f
Columbia-joki Oregonissa on yksi kauniimpia vesiteitä, mahtavia
tissa on erinomainen
dessa kulkemaan Columbia-joen tietä.
ICa»tannu«l<ntk«!mme fcnvai^Urnnö».
Hyvän mielen ilme katosi hänen
kasvoiltaan; rypistäen kulmansa hän
\-ihaisen näköisenä katseli poikasia.
Ja kun kissa h>'väinen ja heiluttaen
häntäänsä puristautui hänen luok­seen,
niin hän tyrkkäsi jalallaan sen
pois,
—^'Mene pois!"
Tukahdutettu huokaus pääsi hä­nen
rinnastaan ja, puoleksi silmänsä
ummistaen hän kääntyi pois.
Kivet kalisivat äänekkäästi jalois­sa,
palanen hameen kankaasta taker­tui
katajan oksaan ja pensaitten ok­saan
ja pensaitten oksat hipoivat sää­riä.
Hän h\'pähti raunioitten vanhan
tornin ravistuneelle ikkunalaudalle ja
alkoi mitään ajattelematta katsoa
etäisy>'teen.
Vähälukuiset kylän talot vaipui\^t
jo harmaaseen hämärään; vuoret
tummentuivat: niitten viheriiihköt
varjot alkoivat mustua ja vain te-räv^
nsuippokärkinen, pärekattoinen
kellotapuli mäkitöyräällä punertui i l ­'
Trr ... f^aunmnpia vestteUä, mahtavien ^l^oristojen ympäröimänä Crown Poin--^ta'"r^u skosta. Jostain ku'u'.l'uTi laulua; r,s e T
näköalapaikka, jossa joen kauneutta katselemaan pysähtyvät matkailijat jotka ovat tUaisuu- ylhäältä pam ja kumeasti kai-lumhia-
inf>n. iip.t/i ' •' kui sen sointu oimeissä viiftrpn>>on<i-
1.
JOK.A päivä, täsmälleen puolen
päivän aikana he 4askeutuivai
alas mäkeä. Heitä oli seitsemän, kah­deksan.
Edellä Maria. Hänen sie­vä,
värikäs pukunsa liehui tuulessa,
tummat, tuuheat suortuvat heiluivat
niskassa, pikkuisen punehtuneet sil­mäluomet
räpsyttelivät arastellen
kirkasta valoa.
Kaiken voittava väkevä tupakan
haju tuoksui tytöstä, hänen hiuksis­taan
ja hameistaan. Heillä, heillä
sin ajoin hänen sydämensä milt'ei
kokonaan pysähtyi toimimasta. Ras-kasilmaisina
öinä hän heittelehti vuo­teellaan,
ja kylmät väreet hyppivät
pitkin selkäpiitä, kun hän sattumalta
kuuli rakastavaisten kuiskailuja jos­sain
metsikön reunassa. Markkinoil­lakaan
hän ei ottanut vastaan edes
lunsäveleen perään. Ja mihinkä hän
päätyi? Eräs nuorukainen hylkäsi
hänet ja vielä lapsen kanssa; isä
pieksi hänet ja ihmiset ilvehtivät...
Miten sydämettömiä ovatkaan ihmi­set!
Leena ei ehtinyt vanhettua, hän
on jo aikoja sitten levännyt haudas­sa,
hänen lapsensa kasvoi vaarin
luona.
''No, kuuleppa, Maria! Missä si­nun
isäsi on?"
kui sen sointu pimeissä vuorensolis­sa.
Tytöt ja pojat lauloivat. Pyhäi­sin
he olivat mielellään kävelyllä mä­kien
ja vuorten rinteillä, huutelivat,
heittelivät kiviä, jotka kumisten vie­rivät
alas rotkoon ja siellä kiehuvaan
puroon. Nyt he vetäisivät virren,
rakkauden laulun; se kantautui
kauas ja kaiku ei lakannut kuulu^^
masta koska yhä uudet ja uudet sä­veleet
pääsivät lakkaamatta ilmoihin.
Kerran neitonen värähti, ja tukki
korvansa käsillään. Hän istui kauan
vaarallisella paikalla riiputellen jal-
Maria tunsi koko tuon historian, kojaan ja kopisutteli lakkaamatta
lahjoja: ei yksinkertaisinta korunau- jolloin hänellä ei ollut vielä kym« kantapäillään vanhaa seinää, jonka
haa, eikä sokerista leivottua sydän- mentäkään vuotta; ennenaikaisesti juuressa oli vuoren jyrkänne,
täkään, eikä tanssinut milloinkaan, kehittynyt piirre uursi hänen läp-
Hän asui vanhan iso-isän luona
mäen alla, pimeässä mökissä, mikä
kaikilla olivat punehtuneet silmäluo- oli kuin pääskysen pesä, joka oli
met, joita he räpyttelivät ja kaikki laastautunut suurenmoiselta nä>ttä-he
puhuivat painunein äänin —- sa- vään raunioon. Pyhäisin hän istui
nalla sanoen, työläistjrttöjä tupakka- paikkaus- ja parsimispuuhissa: ryy-tehtaalta.
- syissä ei haluttanut kulkea. Ja kun
Kello seitsemästä aamulla aina pitkät varjot laskeutuivat, niin sil-päivälliseen
saakka jä sitten jälkeen loin, hierottuaan väsyneitä silmiään,
päivällisen aivan myöhäiseen iltaan jotka olivat rähmäiset purevasta tu-saakka
istuivat he tehtaan alaker- pakan hajusta, hän heitti auringon
roksen huoneissa kurtiartuneina yli ruskoittamat kätensä päänsä taakse
hyllyjen, joille on asetettu kuivia ja haukotteli.
''Minne menet?" — kysyi vanha
iso-isä.
Hän, iso-isä, oli epäilevä, huono-näköinen,
ei kuullut mitään ja eli en­tisyydestä.
Lumivalkeine partoineen,
joka ympäröi vanhuksen suun, lap-sellisine
ilmeineen himmentyneissä
Laulun äänet hiljenivät; puro yk­sin
vain lorisi ja lepakot lentelivät.
Yö oli tullut. Maria ei pelännyt;
tämähän oli hänen tavallista pyhäistä
huvitteluaan. Keikistäen päänsä kor­kealle
pystyyn, hän hengitti laajen­taen
sulkeutui. Rautanauloin kenkiin tunein sieramin tuoretta öistä ilmaa,
kiinnitetyt korot kolisivat permanto- kompasteli kiviin ja alkoi hiljalleen
kivissä. tallustaa kotiin, vaarin luo.
Ei ollujt kauas mentävä. Mökin
sellistä suutaan alaspainuneine suu-pielineen.
— "Olla tanssimatta ja kat­selematta
poikiin — se on varmin­ta!"
—• 'Maria tyrkkäsi jalallaan
ovea, joka hänen jälestään narah-
"Laulakoot vain' hö(>ötteli
lehtiä, valikoivat nopeasti niitä sor­millaan;
pureva haju täytti silmät
ty} neleillä, ja aiheutti yskän, joka
ärsyttää kurkkua. Yksinpä ikkuna­lasitkin
himmentyivät huonosta i l ­masta.
^ Ilaria oli nopein työläinen. Hän
ei edes nostanut katsettansa .työs­tään,
ei puhellut, eikä veri rusoitta-
Diit hänen kalpeita kasvojaan. Yksi
^ o a ajatus oli lakkaamatta vain hä­nen
mielessään: "koimekymmentä
P^iä sadalta, kolmekymmentä pen»
»|ä sadalta, kolniekynVmentä. pen-
Silloin, kun toiset nauroivat,
^ puristi huulensa tiukemmaksi.
No mutta olihan hänkin nuori. Toi-seinän
takana seisoi ylpeänä raunioit­ten
torni. Vanhojen ^ .seinien sisällä
oli pimeähkö. Pelästyneet linnut
lensivät kirkuen ulos tornista. Rapi­naa
kuului eräästä-nurkkauksesta;
jokin tuli varovaisesti neitosen luo ja
puristautui hänen jalkoihinsa. Nei­tonen
kyyristäytyi ja otti nauraen
syliinsä harmaan kissan. Marian pos­ket
punehtuivat ilosta.
— "Ah siriä, minun kisuni, kisu­han
itsepäisesti, — "laulakoot vain!
Minä itse ansaitsen leipäni, enkä tar­vitse
ketään, enkä tahdo ketään; mi­nä
— en ole Leena!"
Ja yht'äkkiä hän purskahti nau­ruun;
ja kaiku kertasi sen. Hän säi­kähti;
jokin livahti hänen ohitseen.
Taas kissa! Hän. nosti kiven ja heit­ti
sen pimeyteen.
n.
silmissään, hän istui kesät ja talvet seni!" Kylän uudessa valkoisessa talossa.
uuninravissa. Häntä ei mikään ve- Kissa hyrräsi ja painoi hyväile- jbka kirkkaasti loisti auringonvalos-tänyt
valoon; ja kun joskus aurin- yästl päänsä tytön rintaan. sa^ asui henkilö, joka ei ollut muitten
tguoan okvaemnorank osjäetne enl omonitnsies tujai tkuunlklaetua- Skiatttesna,h tasiernis tsäievnu ttvaiihnr eeitmä änsitlämäinäsään, pkualntkaiilnaeinn.e n Hhäenr rao,l i pistikviiesnty nmyta, tkkoajeun-säteillänsä
hänen likaiset kätensä, alkoi kissa pyrkiä pois pidättävistä päästä tuUut. Uimiset eivät ymmär-murisi
hän vihaisesti.
"Minne menet, Leena?" — kysyä
hän hampaamattomalla suullaan,
milloin kasvatti aikoi jonnekin sun­nuntaisin.
— "Älä mene tansseihin!
— hän sanoi ja pistäen kätensä se­^
ttomina sivuilla. Niillä he puh-- kaisin olevaan tukkaansa, hhaäun hhuuoo--
^^tivat, lajittelivat, pakkasivat läh- jutteli päätään. ^
tSjuntoon tavaraa, joka viedään "Vaari';, - huusi Mana voiniak-
Kiiiiai;f-3 T? . . . . ., 1. i.- . . i - ^ r t i-r^T- T r o o n —• ••minä en
tavaraa, joka viedään
»P-asta Eurooppaan ja Amerik­kaan:
l-n;^taa via. joula täytetään tyynyjä
patoja, '
^Dnankeltuaisia, joista valmistetaan kin hyv-ä, Leena,
^joneesia, • ^ ; Kärsimättömästi työnsi Mana pois
^^öiia, joita k ä v t e i ä ä n ^ i ^ «^^Pi=^ halveksivasti
kaasti ukon korvaan, — "muna ole Leena! Minä en mene tanssei­hin!^'
.
Vaari rauhoittui, naurahteli ja ta­putteli
tytön päätä: — "Niinpä on­niin,
niin!'*
käsistä ja yhdellä loikkauksella hypr
päsi maahan. Nostetuin hännin, pyö­rähtäen
katsomaan taakseen, ikään­kuin
päästäkseen varmuuteen, että
tullaanko hänen perässään, se kiiruh^
tl kaikkein pimeimpään nurkkaan.
Mitäs siellä oli?
Maria lähestyi uteliaasti. Kissa,
murahti — heikko naukaisu, aivan
Ijiiren äänen tapainen, tuli vastauk­seksi;
Neitonen perääntyi hiukan.
Kuivien lehtien ja risujen päällä,
kuin pesässä, leikki seitsemän pientä,
sokeaa kissanpoikaa. Emä asettautui'
heidän viereensä, käänsi avuttomat
täneet häntä ollenkaan. Hän kuljes­keli
metsissä, metsästeli tai istui ja
piirusteli; kokonaiset päivät hän
vietti Amorella olevilla raunioilla, ja
silloin yksin vanha vaarikin hiipi
mökkinsä ovelle voidakseen nähdä
hänet.
Maria myös tunsi vierasmaalaisen
— ulkomuodoltaan hän suuresti
muistutti kuvissa tunnettua Pyhää
Yrjänää, joka ratsain keihästää lohi­käärmeen
ja-hänen silmänsä kai nä­kivät
kaiken I ^ i . Juuri tämän vuok­si
kun hän sattui vastaan, Maria ai­na
laski turvonneet silmäluomensa
poikaset ja alkoi hellästi nuoleskella alas. Ja aivan kuin ihmeen kautta,
Naukuen Joka kerta, kun puolen, päivän aika-
- -' : . huulensa: ^."vielä mitä -^tanssia. '
josta tehdään v ^ i t a ^ Ei, hän ei lähde tanssimaan, ^hän
^«^Vjofeta tehdään tuifcistai^K^ .ole.äitiieä kaltainen, eikä Lee-
~ ^<Kirjoite^ naiikaan,: joka juoksee jokaisen viu-niitä.
ivauiiuen nämä sulloutuivat
emänsä riippuvan va^an alle., r
«Vai niinkö on asia?" — Maria
rypisti kuhniaan ja sylkäsi.^-:- "Vai
mini As, sinä ilkunys!" r.
nar^kuului keHim s^^ ja tehtaan
tytöt vihurina juoksivat n ^ e ä alas
settsemän-kahrieksan henkisenä jouk­kona,
Maria etunenässä, hä^ oli
51
•M-li*
»'."?