1936-04-25-01 |
Previous | 1 of 8 | Next |
|
small (250x250 max)
medium (500x500 max)
Large
Extra Large
large ( > 500x500)
Full Resolution
|
This page
All
|
i
Iit.
f ILHO ALANEN loi säihkyvän
katseensa asuinparakissa oleviin
työtovereihinsa. Yksitellen tarkasti
hän jokaisen ilmeitä, sitten mietti hetken
ja sanoi terävästi :
— On vain puoli tuntia enään aikaa
... Päättäkää ja ilmoittakaa päätöksestänne.
Joukko oli hiljaa kuin haudassa.
Vilho Alanen odotti. Hänen kasvoillaan
ei tapahtunut pienintäkään
ilmeenmuutosta. Ne olivat jäykät ja
kylmän näköiset kuin jää. Mutta hä-
-iiiSf^giSaJSair sa "änkäfT''
myrsky.
— Puheenjohtaja, kuului sitten
joukosta eräs ääni.'
— Puhuv sanoi Vilho lyhyesti.
Puheenvuoron pyytäjä oli eräs kes-ki-
ikäinen sekatyöläinen. Hän sanoi:
— Eikö ole rohkeata meimä ilman
mauta korpilakkoon , . . ?
— Helvetti! huudahti Vilho Alanen
kuumeisesti. Osa hänen sisällään
olevasta paineesta purskahti esille.
Hän kuitenkin hillitsi itsensä ja jatkoi
pidät täyty västi:
— Olen sanonut jo ainakin kymmenen
kertaa, että nyt ei ole kysymjrs
lakosta, vaan elinparannusvaatimuk-sen
esittämisestä.
— Mutta ne käsittävät sen lakoksi....
— Hyvä, sanoi Vilho: — Minulla
ei ole aikaa jaaritella.
Ja katsahtamatta enään äskeiseen
puhujaan viittasi hän vain sinne, katsoi
toisiin ja äänn,ähti:
— Hän on ilmoittanut kantansa.
Mitä muut sanovat?
Hiljaisuus.
~ Aika rientää, ihnoitti Vilho kylmästi,
jään yhä lisääntyessä hänen
feoillaan. Sitä ei voinut edes silmissä
palava Uekki sulattaa: —Niin,
mitä sanotte? Olen itse kuuUut teidän
satoja kertoja napisseen työnantajaa
vastaan ja nyt, nyt, joUoin olisi
edessä ratkaiseva hetki, te vaikenette...
Puhukaa!
^Tiä hiljaisuus.
— Enäänviisi minuuttia, äännähti
Vilho ontosti.
Aina vain hiljaisuus.
~~- Kaksi minuuttia!
Ei vieläkään äännähdystä.
%t alkoivat Vilhon kasvolihakset
värähdellä. Olisivatko nuo hänen
työfltekijät todel.
sellaisia raukkoja, että jättäisi-vat
hänet yksin taistelemaan.;. niin,
taistelemaan ja kenties kaatumaan,
«e näytuvät nahjuksilta tällä tär-
^eallä hetkellä. Vielä katsoi Vilho
^«rran joukon ylitse, mutta kun se-
^ « t kuluivat, eikä siellä tapahtu-
^«t muutosta, nosU hän vasaran a-
^ n , odotti sihnänräpäyksen ajan jä
Plaks!
^net oU jätetty yksin vaatimuksen
taakse, sillä vasara ilmaisi odotusajan
täyttyneeksi.
Kirotut raukat, sanoi Vilho ko-leasti.
Hänen kasvoiltaan katosi jää,
ja sisäinen taisteluhenki ilmaisi niiden
kautta tahdon ja voiman. Kädet
nyrkkim puristettuina hän jatkoi:
^ — Ette suinkaan ole pettäneet minua,
vaan itsenne, kurjat pelkurit?
Minä taistelen edelleen välittämättä
siitä, voitanko taikka en. Mutta te
• •• • • •
— Seis jokainen! kuului silloin
-ovelta tfräväw^Hsky.^.-JaJkun Vilho.
katsoi sinne, näki hän sieltä tehtaan
poliisin ja neljä tuntematonta muuta
miestä. Vilho aikoi jatkaa puhettaan,^
mutta silloin poliisi sanoi:
— Vaiti siellä, mies! Olette puhunut
jo tarpeeksi. Nyt on toisten vuoro.
— Puhun silloin kun tahdon, vastasi
Vilho, mutta samalla hetkellä
syöksähti toisista kaksi hänen luokseen.
— Olette vangittu, mies! he sanoi-
-vat..---
— Kiitoksia, virkahti nuorukainen
ivallisesti. Hän aikoi jatkaa jotain
muutakin, mutta samalla hän sattui
näkemään ovella nuoren naisen. Hymähtäen
pilkallisesti hän murahti
eräälle poliiseista:
— Teillä on mukananne myöskin
naisia.
Tyttö kuuli sen ovelle. Hänen silmänsä
välähtivät ja häh halusi sanoa
jotakin, mutta, ei voinut. Vain
hänen huulensa liikahtivat. Sitten
riensi hän mielenliikutuksen vallassa
pois.
Vilho jätti hyvästit tovereilleen ja
seurasi poliiseja tehtaan vankiput-kaan.
Hän tiesi kohtalonsa, mutta ei
ryhtynyt sitä ajattelemaan. Kärsivän
työväen yleinen tila valloitti niin tyyni
hänen sielunsa, että vasta sitten
hän heräsi mietteistään, kun oli jo pimeä
ja kun avaantui putkan ovi. Silloin
lie ollut kello yksi yöllä.
Ovesta tulija oli verhottu mustaan
viittaan. Vilho katsahti tähän kummasti,
mutta yksikään pelon väre ei
häirinnyt hänen levollisuuttaan. Ve-
-dettygä».-oven-peÄ^^ virk^^
koi haamu vienolla naisen äänellä:
— Vilho Alanen, nouskaa ja paetkaa!
Vilho ponnahti seisomaan. Nuo sanat
eivät häntä säikähd3rttäneet, vaan
ääni, jolla ne lausuttiin. Hän tuijotti
mitään virkkaamatta olentoon, kunnes
tämä sanoi vaativasti:
— Tehkää kuten käskin!
Nyt Vilho tunsi naisen. Tämä oli
tehtaanomistajan tyttö, tuo sama, joka
oli iltapäivällä seisonut parakin
ovella. Vilho mietti hetken ja vastasi:
— Ei, neiti. En pakene!
Te pakenette, sanoi nainen jyrkästi.
Samalla antoi hän salalyht}^-
sä valaista koppia, ja sen hohteessa
Vilho näki hänen kädestään pistoolin.
— Oho, äännähti nuorukainen tahtomattaan:
— Mitä on mielessänne,
ihminen?
— Se, että ammun teidät, ellette
pakene... Olkaa siis h3rvä. Aikaa on
ainoastaan puoli tuntia. Sen te annoitte
toverillennekin, vaikka he
nä)rttivät olevan hurttia. Minä seu-
KIRJ. WIRTA U.
SE oli aikuisin syksyllä, eräänä
kaunima kuutanioiltana, h y v in
myöhällä, kun Bob hyvästeli ystäväänsä
Janea. Se tapahtui erään
suurkaupungin puiston penkillä.
Bobin täytyi lähteä aamulla aikaisin
kauas pohjolan erämaihin ja jättää
rakkaan ystävänsä Janen. Hän
oli lupautunut lähtemään turkiselä-vien
pyydystykseen vanhan toverinsa
kanssa, jonka kanssa hän oli ennenkin
ollut yhdessä pyydystämässä.
pyydystysalue sijaitsi k a u k a n a,
, kymmenien maihen päässä rautatiestä.
Siellä he aikoivat viipyä seuraavaan
kevääseen asti.
Jane puristi Bobia lähemmäksi syleilyynsä
ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Täytyykö sinun taasen lähteä
ja jättää minut yksin tänne suurkaupungin
huminaan? . . . Älä lähde sinne
erämaahan, uhmailemaan luontoa
ja niitä kaikkia vaaroja jotka ovat
siellä tarjolla! Etkö voisi jäädä kaupunkiin
ja hankkia jonkunlaista työtä?
"Jäism mielelläni", vastasi Bob,
"mutta se on n)rt mahdotonta, sillä
enhän mistään löytäisi työtä. Eihän
n3^ saa työtä vaikka kuinka etsisi.
Jos johonkin joku mies tarvitaan, niin
on heti tuhansia tarjolla.''
"Mutta sittenkin", väitti Jane,
"minä niin kovin pelkään puolestasi.
Menet niin kauaksi — ehkä et koskaan
palaa enää luokseni..."
"Ole huoletta, Jane. Varmasti palaan
takaisin keväällä ja sitten, rakas
Jane, tulet sinä omakseni. Menemme
sitten yhdessä jonnekin kauas
maaseudulle. Otamme maakappa-leen
ja ryhdymme raivaamaan, omaa
peltotilkkua itsellemme... Rakastan
sinua niin sanomattoman paljon ja
tahtoisin viedä sinut kanssani erämaahan,
mutta se ei käy päinsä...
Talvi-Alat tulevat siellä olemaan pit-
(jatkoa 3:11a sivulla)
raan esimerkkiänne, sillä . . . sillä...
Naisen ääni hiljeni: — kunnioitan
miehuuttanne... Ah, on jälellä enään
vain kaksikymmentä minuuttia!
— Minä en pakene, sanoi Vilho
kylmästi.
— Hyvä. Siinä tapauksessa kuolette
kahdenkymmenenkuuden minuutin
kuluttua . . . Kuolette ennemmin
tämän aseen kautta kuin jonkun
likaisen lurjuksen käden . . . Kaksikymmentä
minuuttia!
— Mitä oikeastaan tarkoitatte?
^ • kysyi-n ilho miettien, sillä nainen
näytti todellakin kuin tekisi sen, josta
oli maininnut.
— Sitä, vastasi"tämä, että tahdon
teidän kaltaisen ihmisen elävän. Nuo
toiset joutaisivat puolestani hirteen
. . . Ja nyt, älkää kysykö enään mitään.
Päätökseni on yhtä varma kuin
teidän oli päivällä.
— Onko tämä jokin kosto siitä,
mitä kuulitte minun sanovan parakissa?
— E i . . . Tiesin, että ajattelitte
minusta päinvastaista mitä minä teistä.
Mutta ihmiset eivät ole kaikki
samanlaisia. Heidät vain eroittaa
pohjaton kuilu...
Vilho vaipui mietteisiinsä. Hän ei
itsekään tienn3rt, mitä ajatteli. Vasta
sitten hän heräsi', kun tytön ääni taas
sanoi:
— Kaksi minuuttia!
Vielä hetkinen. Jo alkoi nousta
tytön ase. Sen musta piipun suu ~
suuntautui järkähtämättömästi kohti
Vilhon rintaa.
— Puoli minuuttia!
Tytön sormi asettui lipasimelle.
— Seis! huudahti Vilho, minä
myönnyn!
Ase laskeutui ja lamppu sammui.
Vilho meni sanaakaan sanomatta tytön
perässä ulos, jota valaisi puolinainen
kuu. T3^tö oli kalpea kuin.
ruumisliina. Hänen hengityksensä oli
kiivas ja jokainen jäsen tuntui vapisevan.
Kun Vilho aikoi lähteä jatkamaan
tätä kummallista vapauselä-mää,
äännähti tyttö:
— Ensinnä hyvästit, Vilho Alanen!
Samalla hän ojensi kätensä.
Vilho tarttui siihen, puristi sitä,
päästi sen jälleen irti ja kääntyi pois.
Pian hän hävisi hämärien puiden varjoon.
Silloin tytön jännit}rs laukesi. Hän
heitti pistoolinsa kauas luotaan, vaipui
kokoon putkan seinustalle ja puhkesi
rajuun itkuun. H3rväillen katseli
hän kämmenessään olevaa, nokista
jälkeä, jonka Vilhon sormet olivat
jättäneet, ja valitti ikävissään^
— Miksi pitääkään tuon hirvittävän
juovan olla ihmisten välissä...
Sitten hän painoi nokiset sormenjäljet
sydämelleen ja katseli kauan
sinne, johon nuori mies oli mennyt.
Object Description
| Rating | |
| Title | Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, April 25, 1936 |
| Language | fi |
| Subject | Finnish Canadians -- Ontario -- Sudbury -- Newspapers |
| Publisher | Vapaus Pub. Co |
| Date | 1936-04-25 |
| Type | text |
| Format | application/pdf |
| Rights | Licenced under section 77(1) of the Copyright Act. For detailed information visit: http://www.connectingcanadians.org/en/content/copyright |
| Identifier | Liekki360425 |
Description
| Title | 1936-04-25-01 |
| Rights | Licenced under section 77(1) of the Copyright Act. For detailed information visit: http://www.connectingcanadians.org/en/content/copyright |
| OCR text | i Iit. f ILHO ALANEN loi säihkyvän katseensa asuinparakissa oleviin työtovereihinsa. Yksitellen tarkasti hän jokaisen ilmeitä, sitten mietti hetken ja sanoi terävästi : — On vain puoli tuntia enään aikaa ... Päättäkää ja ilmoittakaa päätöksestänne. Joukko oli hiljaa kuin haudassa. Vilho Alanen odotti. Hänen kasvoillaan ei tapahtunut pienintäkään ilmeenmuutosta. Ne olivat jäykät ja kylmän näköiset kuin jää. Mutta hä- -iiiSf^giSaJSair sa "änkäfT'' myrsky. — Puheenjohtaja, kuului sitten joukosta eräs ääni.' — Puhuv sanoi Vilho lyhyesti. Puheenvuoron pyytäjä oli eräs kes-ki- ikäinen sekatyöläinen. Hän sanoi: — Eikö ole rohkeata meimä ilman mauta korpilakkoon , . . ? — Helvetti! huudahti Vilho Alanen kuumeisesti. Osa hänen sisällään olevasta paineesta purskahti esille. Hän kuitenkin hillitsi itsensä ja jatkoi pidät täyty västi: — Olen sanonut jo ainakin kymmenen kertaa, että nyt ei ole kysymjrs lakosta, vaan elinparannusvaatimuk-sen esittämisestä. — Mutta ne käsittävät sen lakoksi.... — Hyvä, sanoi Vilho: — Minulla ei ole aikaa jaaritella. Ja katsahtamatta enään äskeiseen puhujaan viittasi hän vain sinne, katsoi toisiin ja äänn,ähti: — Hän on ilmoittanut kantansa. Mitä muut sanovat? Hiljaisuus. ~ Aika rientää, ihnoitti Vilho kylmästi, jään yhä lisääntyessä hänen feoillaan. Sitä ei voinut edes silmissä palava Uekki sulattaa: —Niin, mitä sanotte? Olen itse kuuUut teidän satoja kertoja napisseen työnantajaa vastaan ja nyt, nyt, joUoin olisi edessä ratkaiseva hetki, te vaikenette... Puhukaa! ^Tiä hiljaisuus. — Enäänviisi minuuttia, äännähti Vilho ontosti. Aina vain hiljaisuus. ~~- Kaksi minuuttia! Ei vieläkään äännähdystä. %t alkoivat Vilhon kasvolihakset värähdellä. Olisivatko nuo hänen työfltekijät todel. sellaisia raukkoja, että jättäisi-vat hänet yksin taistelemaan.;. niin, taistelemaan ja kenties kaatumaan, «e näytuvät nahjuksilta tällä tär- ^eallä hetkellä. Vielä katsoi Vilho ^«rran joukon ylitse, mutta kun se- ^ « t kuluivat, eikä siellä tapahtu- ^«t muutosta, nosU hän vasaran a- ^ n , odotti sihnänräpäyksen ajan jä Plaks! ^net oU jätetty yksin vaatimuksen taakse, sillä vasara ilmaisi odotusajan täyttyneeksi. Kirotut raukat, sanoi Vilho ko-leasti. Hänen kasvoiltaan katosi jää, ja sisäinen taisteluhenki ilmaisi niiden kautta tahdon ja voiman. Kädet nyrkkim puristettuina hän jatkoi: ^ — Ette suinkaan ole pettäneet minua, vaan itsenne, kurjat pelkurit? Minä taistelen edelleen välittämättä siitä, voitanko taikka en. Mutta te • •• • • • — Seis jokainen! kuului silloin -ovelta tfräväw^Hsky.^.-JaJkun Vilho. katsoi sinne, näki hän sieltä tehtaan poliisin ja neljä tuntematonta muuta miestä. Vilho aikoi jatkaa puhettaan,^ mutta silloin poliisi sanoi: — Vaiti siellä, mies! Olette puhunut jo tarpeeksi. Nyt on toisten vuoro. — Puhun silloin kun tahdon, vastasi Vilho, mutta samalla hetkellä syöksähti toisista kaksi hänen luokseen. — Olette vangittu, mies! he sanoi- -vat..--- — Kiitoksia, virkahti nuorukainen ivallisesti. Hän aikoi jatkaa jotain muutakin, mutta samalla hän sattui näkemään ovella nuoren naisen. Hymähtäen pilkallisesti hän murahti eräälle poliiseista: — Teillä on mukananne myöskin naisia. Tyttö kuuli sen ovelle. Hänen silmänsä välähtivät ja häh halusi sanoa jotakin, mutta, ei voinut. Vain hänen huulensa liikahtivat. Sitten riensi hän mielenliikutuksen vallassa pois. Vilho jätti hyvästit tovereilleen ja seurasi poliiseja tehtaan vankiput-kaan. Hän tiesi kohtalonsa, mutta ei ryhtynyt sitä ajattelemaan. Kärsivän työväen yleinen tila valloitti niin tyyni hänen sielunsa, että vasta sitten hän heräsi mietteistään, kun oli jo pimeä ja kun avaantui putkan ovi. Silloin lie ollut kello yksi yöllä. Ovesta tulija oli verhottu mustaan viittaan. Vilho katsahti tähän kummasti, mutta yksikään pelon väre ei häirinnyt hänen levollisuuttaan. Ve- -dettygä».-oven-peÄ^^ virk^^ koi haamu vienolla naisen äänellä: — Vilho Alanen, nouskaa ja paetkaa! Vilho ponnahti seisomaan. Nuo sanat eivät häntä säikähd3rttäneet, vaan ääni, jolla ne lausuttiin. Hän tuijotti mitään virkkaamatta olentoon, kunnes tämä sanoi vaativasti: — Tehkää kuten käskin! Nyt Vilho tunsi naisen. Tämä oli tehtaanomistajan tyttö, tuo sama, joka oli iltapäivällä seisonut parakin ovella. Vilho mietti hetken ja vastasi: — Ei, neiti. En pakene! Te pakenette, sanoi nainen jyrkästi. Samalla antoi hän salalyht}^- sä valaista koppia, ja sen hohteessa Vilho näki hänen kädestään pistoolin. — Oho, äännähti nuorukainen tahtomattaan: — Mitä on mielessänne, ihminen? — Se, että ammun teidät, ellette pakene... Olkaa siis h3rvä. Aikaa on ainoastaan puoli tuntia. Sen te annoitte toverillennekin, vaikka he nä)rttivät olevan hurttia. Minä seu- KIRJ. WIRTA U. SE oli aikuisin syksyllä, eräänä kaunima kuutanioiltana, h y v in myöhällä, kun Bob hyvästeli ystäväänsä Janea. Se tapahtui erään suurkaupungin puiston penkillä. Bobin täytyi lähteä aamulla aikaisin kauas pohjolan erämaihin ja jättää rakkaan ystävänsä Janen. Hän oli lupautunut lähtemään turkiselä-vien pyydystykseen vanhan toverinsa kanssa, jonka kanssa hän oli ennenkin ollut yhdessä pyydystämässä. pyydystysalue sijaitsi k a u k a n a, , kymmenien maihen päässä rautatiestä. Siellä he aikoivat viipyä seuraavaan kevääseen asti. Jane puristi Bobia lähemmäksi syleilyynsä ja kuiskasi hänen korvaansa: "Täytyykö sinun taasen lähteä ja jättää minut yksin tänne suurkaupungin huminaan? . . . Älä lähde sinne erämaahan, uhmailemaan luontoa ja niitä kaikkia vaaroja jotka ovat siellä tarjolla! Etkö voisi jäädä kaupunkiin ja hankkia jonkunlaista työtä? "Jäism mielelläni", vastasi Bob, "mutta se on n)rt mahdotonta, sillä enhän mistään löytäisi työtä. Eihän n3^ saa työtä vaikka kuinka etsisi. Jos johonkin joku mies tarvitaan, niin on heti tuhansia tarjolla.'' "Mutta sittenkin", väitti Jane, "minä niin kovin pelkään puolestasi. Menet niin kauaksi — ehkä et koskaan palaa enää luokseni..." "Ole huoletta, Jane. Varmasti palaan takaisin keväällä ja sitten, rakas Jane, tulet sinä omakseni. Menemme sitten yhdessä jonnekin kauas maaseudulle. Otamme maakappa-leen ja ryhdymme raivaamaan, omaa peltotilkkua itsellemme... Rakastan sinua niin sanomattoman paljon ja tahtoisin viedä sinut kanssani erämaahan, mutta se ei käy päinsä... Talvi-Alat tulevat siellä olemaan pit- (jatkoa 3:11a sivulla) raan esimerkkiänne, sillä . . . sillä... Naisen ääni hiljeni: — kunnioitan miehuuttanne... Ah, on jälellä enään vain kaksikymmentä minuuttia! — Minä en pakene, sanoi Vilho kylmästi. — Hyvä. Siinä tapauksessa kuolette kahdenkymmenenkuuden minuutin kuluttua . . . Kuolette ennemmin tämän aseen kautta kuin jonkun likaisen lurjuksen käden . . . Kaksikymmentä minuuttia! — Mitä oikeastaan tarkoitatte? ^ • kysyi-n ilho miettien, sillä nainen näytti todellakin kuin tekisi sen, josta oli maininnut. — Sitä, vastasi"tämä, että tahdon teidän kaltaisen ihmisen elävän. Nuo toiset joutaisivat puolestani hirteen . . . Ja nyt, älkää kysykö enään mitään. Päätökseni on yhtä varma kuin teidän oli päivällä. — Onko tämä jokin kosto siitä, mitä kuulitte minun sanovan parakissa? — E i . . . Tiesin, että ajattelitte minusta päinvastaista mitä minä teistä. Mutta ihmiset eivät ole kaikki samanlaisia. Heidät vain eroittaa pohjaton kuilu... Vilho vaipui mietteisiinsä. Hän ei itsekään tienn3rt, mitä ajatteli. Vasta sitten hän heräsi', kun tytön ääni taas sanoi: — Kaksi minuuttia! Vielä hetkinen. Jo alkoi nousta tytön ase. Sen musta piipun suu ~ suuntautui järkähtämättömästi kohti Vilhon rintaa. — Puoli minuuttia! Tytön sormi asettui lipasimelle. — Seis! huudahti Vilho, minä myönnyn! Ase laskeutui ja lamppu sammui. Vilho meni sanaakaan sanomatta tytön perässä ulos, jota valaisi puolinainen kuu. T3^tö oli kalpea kuin. ruumisliina. Hänen hengityksensä oli kiivas ja jokainen jäsen tuntui vapisevan. Kun Vilho aikoi lähteä jatkamaan tätä kummallista vapauselä-mää, äännähti tyttö: — Ensinnä hyvästit, Vilho Alanen! Samalla hän ojensi kätensä. Vilho tarttui siihen, puristi sitä, päästi sen jälleen irti ja kääntyi pois. Pian hän hävisi hämärien puiden varjoon. Silloin tytön jännit}rs laukesi. Hän heitti pistoolinsa kauas luotaan, vaipui kokoon putkan seinustalle ja puhkesi rajuun itkuun. H3rväillen katseli hän kämmenessään olevaa, nokista jälkeä, jonka Vilhon sormet olivat jättäneet, ja valitti ikävissään^ — Miksi pitääkään tuon hirvittävän juovan olla ihmisten välissä... Sitten hän painoi nokiset sormenjäljet sydämelleen ja katseli kauan sinne, johon nuori mies oli mennyt. |
Tags
Comments
Post a Comment for 1936-04-25-01
